Kaupallinen yhteistyö: Otava ja Karisto

En itse muista tarkalleen, mikä oli ensimmäinen lukemani kirja, mutta muistan elävästi tuon lukukokemuksen ja siihen muistoon tarrautuneen tunnerykelmän.

Pötköttelin mummilani vinokattoisen vinttihuoneen sängyllä. Auringon kellastamissa paperitapeteissa oli haljakan vihreitä kukkasia ja sängyn samettinen päiväpeitto oli karhea, kuin juuri pyykkinarulta levitetty. Työpöydällä vieressäni oli hujan hajan pätkiksi asti teroitettuja keltaisia lyijykyniä ja röykkiöittäin papereita sekä kirjoja, joiden turvallisen seisahtunut tuoksu viipyili huoneen ilmassa.

Ja minä luin, luin ja luin. Tunsin ihmeellistä onnea ja vauhdinhurmaa, kun sivu toisensa perään kääntyili. Aivan kuin olisin oppinut ajamaan pyörällä, kun yhtäkkiä maa alla vain vilahtelee alla, vaikka ei enää pinnistele koko kehollaan pysyäkseen pystyssä ja edetäkseen. Huomasin, miten huoneeseen olisi auennut toinen ulottuvuus, kaiken tuntemani päälle tuleva uusi kerros, jonka minä kerin esiin lukemalla sanoja.

Ylpeys – minä ihan itse luin!

Vaikka en tarkasti muista, mistä kirja kertoi, muistan, minkälainen kirja oli. Se oli ihan kunnon kirja, romaanikirjan kokoinen – tärkeänä erona kuvakirjoihin – ja paksuuttakin oli niin paljon, että kädessään tunsi pitävänsä ihan oikeaa isojen kirjaa. Taikana oli se, että tekstin fontti oli isoa, taitto väljää ja luvut lyhyitä. Koin silloin ensi kerran sen kutkutuksen, kun luvun loputtua mietin, että no yksi luku vielä.

Lopulta huomasin lukeneeni kirjan loppuun, yhdeltä makoilulta. Suljin kirjan ja tunsin itseni ainakin kolme ja puoli vuotta vanhemmaksi kuin vielä samana aamuna olin tuntenut. Olo oli pökertyneen onnellinen, kun kävelin rappuset alas mummilan keittiöön ja ilmoitin ylpeänä, että olin lukenut itse kokonaisen kirjan.

Kirjojen hivutus koululaisen arkeen

Nyt omista lapsistani nuorimmainenkin on siinä vaiheessa, kun yhtäkkiä joka puolella arjessa lukee jotain. Kaurajuomapurkissa, repun logossa, metropysäkkien näytöillä ja minun aamupalapöydässä lukemassa sanomalehdessä. Kirjaimet ovat olleet tuttuja ennenkin, mutta yhtäkkiä niistä on alkanut muodostua sanoja ja lopulta lauseita. Ihan kuin katselisi pilviä, jotka tarkasti katsoen alkavatkin muodostua tunnistettaviksi kuvioiksi.

Koulun lukutehtävien lisäksi olen alkanut hivuttaa tarjolle helppolukuisia kirjoja. Jätän niitä pöydänkulmille, sängyn viereen ja otan mukaan matkoille tekemisvaihtoehdoksi. Silloin niihin on helppo tarttua, ilman että kuitenkaan niitä tyrkytän. Oivia kirjoja tähän tarkoitukseen löytyy Kariston Kirjakärpänen-kirjasarjasta.

Helppolukuinen ja monipuolinen kirjasarja lukemaan opetteleville

Kirjakärpänen-kirjasarjan kirjat ovat juuri sillä tavalla helppolukuisia kuin se minun itseni lukema ensimmäinen kirja. Fontti on isoa, taitto väljää ja lisäksi kirjoissa on runsas kuvitus. Kuvakirjoista kirjasarjan kirjat kuitenkin eroavat muodoltaan. Kirja on pakattu romaanin malliseksi, jotta siinä tuntee lukevansa ihan kunnon kirjaa ­– jonka kuitenkin saa joskus luettua loppuunkin, vaikka lukutaito ei vielä olisikaan lentävää.

Lisäksi Kirjakärpänen-kirjasarjan tarinat sopivat pienten koululaisten maailmaan ja kiinnostuksenkohteisiin. Niistä kaikista löytyy heti kannesta jaottelu siitä, minkälaista meininkiä kirja sisältää: huumoria, jännitystä, seikkailua, vauhtia, ystävyyttä vai ehkä muutamaakin niistä.

Ensimmäiseksi kirjaksi jotain tarpeeksi yksinkertaista

Yksi uusimmista Kirjakärpänen-sarjan kirjoista on Annika Eräpuron ja Salla Vaseniuksen kirja Sanni ja salaperäiset jäljet.

Siinä Sannin kesäloman aloitusta varjostaa ystävän muuttaminen toiseen kaupunkiin. Tympeään kesälomaan tulee kuitenkin väriä, kun autotallista löytyy isän vanhat kiikarit ja lintukirja. Sanni rakentaa isänsä kanssa pihaan piilokojun puulaatikosta sekä vanhasta teltasta ja alkaa lintubongariksi. Vihkoon piirtyy tuttuja lintulajeja, kunnes yhtenä aamuna pihamaan on ilmestynyt jättimäisiä räpylän jälkiä.

Tämän kirjan tarina on hyvin yksinkertainen, ja sopiikin ihan aloitteleville lukijoille, joille sanoissa on vielä niin paljon tekemistä, ettei juonikiekurat saa olla turhan monimutkaisia. Lintubongailuharrastuksen nostaminen lämmittää mieltä – meilläkin on kesämajalla bongailua varten minun isini vanhat kiikarit ja vanhemmiltani lapsuudessa lahjaksi saamani lintukirja.

Lukutaidon kehittyessä kirjan sivuille tarvitaan lisäsäpinää

Toinen Kirjakärpänen-sarjan uutukaisopus on Anneli Kanton ja Tuire Siiriäisen Häntähoiva ja mahatautinen marsu. Se kertoo kolmesta kaveruksesta – Martasta, Lilosta ja Einosta –  jotka yhdessä muodostavat lemmikkejä hoitavan osuuskunta Häntähoivan.

Kirjassa Einon toinen marsu sairastuu ripuliin, ja vatsatauti on niin paha, että marsu tarvitsee eläinlääkäriä. Lääkäri neuvoin Häntähoiva alkaa hoivata marsua kuntoon, vaikka yksi ohje aiheuttaakin hämmästystä ja päänvaivaa: marsulle pitäisi syöttää terveen marsun kakkaa. Lisähuolta ilmaantuu, kun Einon toinenkin marsu alkaa näyttää nuutuneelta.

Tässä kirjassa on säpinää, useampia tapahtumapaikkoja ja mielenkiintoisia tietoja marsuista, joten se jaksaa kiinnostaa tarinallaan kolmosluokkalaistakin. Kuvitus on lämminhenkinen ja vauhdikas samaan aikaan.

Koululaisetkin nauttivat ääneen luetusta iltasadusta

Vaikka meillä perheessä alkavat pian kaikki osata lukea kirjoja ihan itse, iltasadusta emme varmasti luovu vielä vuosiin. Kouluikäisillekin olisi hyvä lukea päivittäin ainakin 15 minuuttia ääneen. Vaikka lapsi osaisi teknisesti lukea, luetun ymmärtäminen kehittyy vielä vuosien ajan, aikuisenakin. Ja kuten kaikki lukeminen, myös lukeminen kuuntelu kehittää sanavarastoa ja keskittymiskykyä.

Viimeksi iltasatukirjana meillä on ollut Pilke Salon kirjoittama ja Emmi Jormalaisen kuvittama kirja Superluokka Setvijäkerhon salakokous. Kirja sijoittuu koulumaailmaan, mikä selvästi tutuilla viittauksillaan kutkuttaa koululaiskuuntelijoita. Mutta kirjan koulu ei ole mikä tahansa koulu, vaan sen yksi luokka on eriskummallinen: kaikilla sen luokkalaisilla on joku superkyky. Paitsi Sohvilla, joka tuntee itsensä eriskummalliseksi olemalla ihan vain tavallinen Sohvi.

Sohvi löytää kuitenkin paikkansa, kun hän perustaa ystäviensä kanssa Setvijäkerhon. He selvittävät koululaisarjessa vastaantulevia mysteereitä – mihin opettajan muistikirja on hävinnyt, kuka lähettelee salaperäisiä rakkauskirjeitä ja keitä ovat ikivanhan luokkakuvan lapset – ja Sohvi tajuaa, että ihan heitä kaikkia tarvitaan arvoitusten ratkaisemiseen.

Kirja yhdistelee sopivasti mielikuvitusta kutkuttavaa mystisyyttä ja koulun käytäviltä tuttua arkea sekä niin valtavan tärkeää ystävyyttä ja joukkoon kuulumisen tunnetta. Tarina veti hyvin, joten sitä oli aikuisenakin kiva lukea. Kirjassa on pituutta jo ihan kunnon lastenromaanin verran, 136 sivua, mutta lyhyet luvut ja lukujen loppuihin taitavasti rakennetut cliffhangerit koukuttanevat sujuvasti lukevat pikkukoululaiset kirjan ääreen jo ihan itsekseenkin.

Jaa: