Luin kesällä Katri Valan vuonna 1945 ilmestyneen kirjan Henki ja aine, eli yksinäisen naisen pölynimuri. Tuntui ihmeelliseltä pitää käsissään karheaselkäistä, kangasselkämyksistä ja menneiden aikojen kirjastohuoneilta tuoksuvaa opusta. Mutta vielä ihmeellisemmältä tuulahdukselta menneestä tuntui kirjan verkkainen kantaaottavuus.

Yksinäisen naisen pölynimuri on postuumisti julkaistu kokoelma runoilijana ja Tulenkantajat-ryhmän aktiivina tunnetun Valan pakinoita. Ne on alun perin julkaistu Tulenkantajien lehdessä vuosina 1933–1937, ja mukana on myös yksi Vapaassa pohjolassa julkaistu pakina vuodelta 1941. Selkeimmin teksteistä hohkaa läpi Valan pasifistisuus, natsivastaisuus ja vasemmistolaiset aatteet.

Kirjan sivuilla otetaan kärkevästi kantaa ja haastetaan nimiä mainitsemalla toisten ihmisten ajatuksia.  Ja silti tässä ajassa luettuna kaikki tuo mielipidetulitus tuntuu turvallisen leppoisalta.

Valan pakinat saivat minut kaipaamaan siihen itselleni lähes tuntemattomaan aikaan, kun omia kirjallisia mielipiteitään sai hioa monien päivien ajan. Kukaan ei nostattanut somemyrskyjä tai maalittanut. Yksikään ihminen ei olettanut, että kukaan olisi ympäri vuorokauden päivystämässä perustellen mielipiteitään ja osallistuen keskusteluun, jossa kukaan ei ehdi miettiä sanojaan tarpeeksi. Vastamielipidettä odoteltiin lehtien sivuille ehkä useamman päivän tai jopa viikkojen ajan. Eikä kukaan käynyt mölisemässä yöunien menettämisen arvoisesti tekstien kommenttiosioissa, koska sellaisia ei ollut.

Tietenkin sitten toisaalta mahdollisuus käyttää ja levittää sanaansa oli paljon rajatumman joukon hallussa. Samoin sanojen tavoittavuus rajautui siihen piiriin, jolla oli kulttuurista, sosiaalista, ajallista ja taloudellista pääomaa niiden pariin hakeutumiseen.

Mutta silti, aina pienessä varotilassa oleva kirjoittajaminäni takertui haaveilemaan noihin huolella ja ajan kanssa aseteltuihin sanoihin.

En ihan tarkalleen hahmota, milloin se tapahtui. Kaikki kävi kai niin huomaamattomasti liukuen, että vasta kuluneen vuoden aikana olen havahtunut siihen, miten työni somealustoilla työskentelevänä kirjoittajana on alkanut tuntua vaatimuksineen raskaalta tahkoa läpi.

Vaatimus olla aina tavoitettavissa ja vuorokauden läpi päivystävä mielipideautomaatti, on varmasti pitkälti oman pääni nikkaroimaa. Mutta ei pääni olisi ajatusta saanut kokoon, ellei sen nikkarointiin olisi tarjottu auliisti rakennusmateriaaleja.

Miksi et ota kantaa? Etkä ole kuullut tästä? Mitä olet mieltä tästä? Etkö koe tätä tärkeäksi, kun et ole puhunut asiasta? Tägään tähän nyt ne tilit, joiden tahtoisin käyttävän tavoitettavuuttaan tuon tämän ja sen asian eteen.

Joka päivä tulevat uudet päivänpolttavat, joihin kukaan muu kuin tuon alan asiantuntija ei voi sanoa mitään keskusteluun uutta tuovaa, ilman kunnollista perehtymistä asiaan. Ja kun on ehtinyt perehtyä, maailma on jo heittänyt kuperkeikkaa ja tuonut uudet kohut, kauhut ja kalabaliikit. Toisten ajatusten repostaaminen tuntuu saippualta, jolla on vain helppo pestä kätensä.

Jos teen linnuille paukkupakkasilla ruokaa, en ajattele köyhiä perheitä, joilla ei ole varaa ostaa edes itselle niin kalliita siemeniä ja rasvoja. Jos lahjoitan humanitaariseen kehitysaputyöhön, en välitä eläinoikeuksista. Jos koitan ilolla ja alleviivaamatta inspiroida ihmisiä elämään maapalloa kunnioittavaa arkea, minun pitäisi tykittää ihmisten naamalle enemmän sitä, miten tuhoa kohti ollaan menossa. Jos puhun tasa-arvosta, en tee sitä kuitenkaan tarpeeksi usein. Ei saa iloita elämän pienistä iloista, sillä se ei ole aitoa. Ei saa ahdistua arjen kuormituksesta, sillä minulla on asiat liian hyvin.

Kaikki on niin helvetin ehdotonta, äkkiväärää ja yksitulkintaista. Keskitietä ei tunnu olevan olemassa, tai ainakin olen kinttupoluille tuupittuna eksynyt siltä reitiltä jo aikoja sitten.

Pienet vaatimukset, signaalit ja tökkäykset alkavat kasaantua ympärilleni yhä painavammaksi ja kiristävämmäksi mähmäkuoreksi, kunnes tekisi mieli alkaa omavaraiseksi keräilijä-viljelijäksi, muuttaa Kivinokan töllerölle ja katkaista kaikki yhteydet muuhun maailmaan, lukuun ottamatta kylpytakissa tehtyjä piipahduksia uimarannalle.

Olen tämän ajan vitun Marie Antoinette, joka tahtoo leikkiä raavaan työn raatajaa, kunnes taas säntää syömään vegaanisia – ja toki oman palstan antimista valmistettuja – artesaanikuppikakkujaan.

Koska sitten lopulta en tietenkään missään nimessä tahdo luopua luovasta työstäni. Haluan kirjoittaa, tehdä videoita ja valokuvata saadakseni ihmisessä aikaan tunteita, ajatuksia ja muutoksiakin. Haluan kaivella näppäimistöllä omaa napaani. Haluan olla vuorovaikutuksessa, oppia ja laajentaa ymmärrystäni sen sijaan että sulkisin kommentointimahdollisuudet ja möyhöttäisin vain keskenäni. Sosiaalisen median juttu on juurikin sosiaalisuus, yhdessä kokeminen.

Mutta jotain kehoni jatkuvalle ahdistustilalle pitäisi tehdä. En tahdo olla koko ajan henkisesti kyyristyneenä ja valmiina iskuihin.

Hymähdin, kun luin Laura Frimanin kolumnin siitä, miten alanvaihto on varmin tapa tappaa unelmat. Olenhan itse kirjoittanut Satu Rämön kanssa kirjan siitä, miten itselleen voi tehdä työn siitä mistä pitää – ja olen vielä itse onnistunut siinä luomalla blogiharrastuksesta alkaneen yhden naisen mediataloni.

”Se on unelmatyösi juuri siksi, että se ei ole työsi”, Friman kirjoittaa, ja nyökyttelen tietävänä, kuten jokainen unelmatyöläinen. (Älkää ymmärtäkö väärin, olen kaikesta huolimatta ihan peijakkaan onnekas saadessani tehdä työkseni tätä mitä teen, mutta fakta on se, että harrastus ja työ ovat eri asioita, jälkimmäisestä esimerkiksi pitäisi saada rahaa. Mistä olen muuten ­– kappas kappas – kirjoittanut Satu Rämön kanssa kirjan Unelmaduunarin tilipäivä.) Ja sitten samassa haaveilen erilaisesta työstä. Tai pikemminkin samasta työstä, erilaisella tahdilla.

Haaveilen, että voisin upota samaan tekstiin tai tekstikokoelmaan viikoiksi, ehkä kuukausiksi. Nyt tuntuu utopistiselta, että aikoinaan sanomalehtitoimittajana sain kolme kokonaista työpäivää käytettäväksi viikonvaihteen laajempiin juttuihin. Kolme! Eikä siinä välissä tarvinnut tuupata ulos yhtään mitään muuta. Kuvat, taitto, asiakaskontaktit, mainosmyynti ja ne lehden kaikki muut jutut olivat toisten vastuulla. Palautetta tuli harvoin, oli se sitten huonoa tai hyvää, ja nekin hoiti yleensä toimituspäällikkö. Tiedän toki, että perinteisen mediankin puolella tahti on muuttunut – siksihän minä sieltä jo vuosia sitten lähdinkin.

Kaikki tämä on tietenkin hyvin nurinkurista siihen nähden, että tekstiaihekansioni on nytkin niin täynnä ideoita, joista tahtoisin palavasti kirjoittaa, mutta joista kaikista en ikinä voi ehtiä kirjoittaa edes pienen pientä Insta-tekstiä, kunnes aiheet ovat jo vanhentuneet. Viikonloppuisin mietin, että voisipa laittaa kaikki somekanavat kiinni, mutta samalla olen niin vilpittömän innoissani pienistäkin kokemuksistani ja ajatuksistani, että tahdon ne jakaa IG stooreissa seuraajieni kanssa. Ja milloin minä sitä mielenkiintoista materiaalia stooreihin tuottaisin, kun arkipäivät istun työpöydän ääressä?

Fakta on silti se, että vaikka kuinka olen rajannut, fokusoinut ja merkinnyt lomia kalenteriin tasaisen lempeäksi nauhaksi pitkin vuotta, tuntuu liian usein siltä kuin repeäisin kappaleiksi.

Saisinpa kirjoittaa kirjoja vain kirjoihin keskittyen, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni (ja samassa somekanavani hengissä).

Saisinpa kirjoittaa blogiartikkeleita miettimättä, miten tähän kaikkeen liitän smoothisti jotain mielenkiintoista laskutettavaa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa kokeilla eloa ulkosaaristossa, elää harhakuvaisen luovaa kirjailijaunelmaani tavoittamattomissa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa perehtyä johonkin aiheeseen – esimerkiksi Kivinokan historiaan ja alueen merkitykseen yhteiskunnallisesti – kuukausien ajan, tonkia kansalliskirjaston pölyisimmät luolat ja haastatella ihmisiä ajan kanssa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa kirjoittaa lauluihin sanoja, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa matkustaa hitaasti maata ja meriä pitkin maailman ympäri, kirjoitusvälineet mukanani, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa opiskella yhteiskuntatieteitä, kirjallisuutta ja folkloristiikkaa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta.

Vai onko? Onko tässä ajassa mahdollista olla kirjoittaja, joka ehtii miettiä ennen kuin kirjoittaa? Voiko olla kirjoittava someammattilainen, jos julkaisee jotain vain kerran viikossa tai harvemmin? Onko tässä ajassa mahdollista koettaa muuttaa maailmaa ilman että on jatkuvasti tavoitettavissa ja ottaa kantaa joka ikiseen asiaan?  Voiko julkista työtä tekevä kokea olonsa turvalliseksi toimikentällään, vai pitääkö koko ajan olla valmiudessa ottamaan vastaan vaatimuksia, odotuksia, iskujakin?

Onko tässä ajassa mahdollista lähestyä neljääkymmentä ikävuotta ilman että haluaa kääntää oman hyvän ja tasaisen (sekä taloudellisesti hyvin toimeentulevan) elämänsä ympäri?

Jaa