Luin kesällä Katri Valan vuonna 1945 ilmestyneen kirjan Henki ja aine, eli yksinäisen naisen pölynimuri. Tuntui ihmeelliseltä pitää käsissään karheaselkäistä, kangasselkämyksistä ja menneiden aikojen kirjastohuoneilta tuoksuvaa opusta. Mutta vielä ihmeellisemmältä tuulahdukselta menneestä tuntui kirjan verkkainen kantaaottavuus.
Yksinäisen naisen pölynimuri on postuumisti julkaistu kokoelma runoilijana ja Tulenkantajat-ryhmän aktiivina tunnetun Valan pakinoita. Ne on alun perin julkaistu Tulenkantajien lehdessä vuosina 1933–1937, ja mukana on myös yksi Vapaassa pohjolassa julkaistu pakina vuodelta 1941. Selkeimmin teksteistä hohkaa läpi Valan pasifistisuus, natsivastaisuus ja vasemmistolaiset aatteet.
Kirjan sivuilla otetaan kärkevästi kantaa ja haastetaan nimiä mainitsemalla toisten ihmisten ajatuksia. Ja silti tässä ajassa luettuna kaikki tuo mielipidetulitus tuntuu turvallisen leppoisalta.
Valan pakinat saivat minut kaipaamaan siihen itselleni lähes tuntemattomaan aikaan, kun omia kirjallisia mielipiteitään sai hioa monien päivien ajan. Kukaan ei nostattanut somemyrskyjä tai maalittanut. Yksikään ihminen ei olettanut, että kukaan olisi ympäri vuorokauden päivystämässä perustellen mielipiteitään ja osallistuen keskusteluun, jossa kukaan ei ehdi miettiä sanojaan tarpeeksi. Vastamielipidettä odoteltiin lehtien sivuille ehkä useamman päivän tai jopa viikkojen ajan. Eikä kukaan käynyt mölisemässä yöunien menettämisen arvoisesti tekstien kommenttiosioissa, koska sellaisia ei ollut.
Tietenkin sitten toisaalta mahdollisuus käyttää ja levittää sanaansa oli paljon rajatumman joukon hallussa. Samoin sanojen tavoittavuus rajautui siihen piiriin, jolla oli kulttuurista, sosiaalista, ajallista ja taloudellista pääomaa niiden pariin hakeutumiseen.
Mutta silti, aina pienessä varotilassa oleva kirjoittajaminäni takertui haaveilemaan noihin huolella ja ajan kanssa aseteltuihin sanoihin.
En ihan tarkalleen hahmota, milloin se tapahtui. Kaikki kävi kai niin huomaamattomasti liukuen, että vasta kuluneen vuoden aikana olen havahtunut siihen, miten työni somealustoilla työskentelevänä kirjoittajana on alkanut tuntua vaatimuksineen raskaalta tahkoa läpi.
Vaatimus olla aina tavoitettavissa ja vuorokauden läpi päivystävä mielipideautomaatti, on varmasti pitkälti oman pääni nikkaroimaa. Mutta ei pääni olisi ajatusta saanut kokoon, ellei sen nikkarointiin olisi tarjottu auliisti rakennusmateriaaleja.
Miksi et ota kantaa? Etkä ole kuullut tästä? Mitä olet mieltä tästä? Etkö koe tätä tärkeäksi, kun et ole puhunut asiasta? Tägään tähän nyt ne tilit, joiden tahtoisin käyttävän tavoitettavuuttaan tuon tämän ja sen asian eteen.
Joka päivä tulevat uudet päivänpolttavat, joihin kukaan muu kuin tuon alan asiantuntija ei voi sanoa mitään keskusteluun uutta tuovaa, ilman kunnollista perehtymistä asiaan. Ja kun on ehtinyt perehtyä, maailma on jo heittänyt kuperkeikkaa ja tuonut uudet kohut, kauhut ja kalabaliikit. Toisten ajatusten repostaaminen tuntuu saippualta, jolla on vain helppo pestä kätensä.
Jos teen linnuille paukkupakkasilla ruokaa, en ajattele köyhiä perheitä, joilla ei ole varaa ostaa edes itselle niin kalliita siemeniä ja rasvoja. Jos lahjoitan humanitaariseen kehitysaputyöhön, en välitä eläinoikeuksista. Jos koitan ilolla ja alleviivaamatta inspiroida ihmisiä elämään maapalloa kunnioittavaa arkea, minun pitäisi tykittää ihmisten naamalle enemmän sitä, miten tuhoa kohti ollaan menossa. Jos puhun tasa-arvosta, en tee sitä kuitenkaan tarpeeksi usein. Ei saa iloita elämän pienistä iloista, sillä se ei ole aitoa. Ei saa ahdistua arjen kuormituksesta, sillä minulla on asiat liian hyvin.
Kaikki on niin helvetin ehdotonta, äkkiväärää ja yksitulkintaista. Keskitietä ei tunnu olevan olemassa, tai ainakin olen kinttupoluille tuupittuna eksynyt siltä reitiltä jo aikoja sitten.
Pienet vaatimukset, signaalit ja tökkäykset alkavat kasaantua ympärilleni yhä painavammaksi ja kiristävämmäksi mähmäkuoreksi, kunnes tekisi mieli alkaa omavaraiseksi keräilijä-viljelijäksi, muuttaa Kivinokan töllerölle ja katkaista kaikki yhteydet muuhun maailmaan, lukuun ottamatta kylpytakissa tehtyjä piipahduksia uimarannalle.
Olen tämän ajan vitun Marie Antoinette, joka tahtoo leikkiä raavaan työn raatajaa, kunnes taas säntää syömään vegaanisia – ja toki oman palstan antimista valmistettuja – artesaanikuppikakkujaan.
Koska sitten lopulta en tietenkään missään nimessä tahdo luopua luovasta työstäni. Haluan kirjoittaa, tehdä videoita ja valokuvata saadakseni ihmisessä aikaan tunteita, ajatuksia ja muutoksiakin. Haluan kaivella näppäimistöllä omaa napaani. Haluan olla vuorovaikutuksessa, oppia ja laajentaa ymmärrystäni sen sijaan että sulkisin kommentointimahdollisuudet ja möyhöttäisin vain keskenäni. Sosiaalisen median juttu on juurikin sosiaalisuus, yhdessä kokeminen.
Mutta jotain kehoni jatkuvalle ahdistustilalle pitäisi tehdä. En tahdo olla koko ajan henkisesti kyyristyneenä ja valmiina iskuihin.
Hymähdin, kun luin Laura Frimanin kolumnin siitä, miten alanvaihto on varmin tapa tappaa unelmat. Olenhan itse kirjoittanut Satu Rämön kanssa kirjan siitä, miten itselleen voi tehdä työn siitä mistä pitää – ja olen vielä itse onnistunut siinä luomalla blogiharrastuksesta alkaneen yhden naisen mediataloni.
”Se on unelmatyösi juuri siksi, että se ei ole työsi”, Friman kirjoittaa, ja nyökyttelen tietävänä, kuten jokainen unelmatyöläinen. (Älkää ymmärtäkö väärin, olen kaikesta huolimatta ihan peijakkaan onnekas saadessani tehdä työkseni tätä mitä teen, mutta fakta on se, että harrastus ja työ ovat eri asioita, jälkimmäisestä esimerkiksi pitäisi saada rahaa. Mistä olen muuten – kappas kappas – kirjoittanut Satu Rämön kanssa kirjan Unelmaduunarin tilipäivä.) Ja sitten samassa haaveilen erilaisesta työstä. Tai pikemminkin samasta työstä, erilaisella tahdilla.
Haaveilen, että voisin upota samaan tekstiin tai tekstikokoelmaan viikoiksi, ehkä kuukausiksi. Nyt tuntuu utopistiselta, että aikoinaan sanomalehtitoimittajana sain kolme kokonaista työpäivää käytettäväksi viikonvaihteen laajempiin juttuihin. Kolme! Eikä siinä välissä tarvinnut tuupata ulos yhtään mitään muuta. Kuvat, taitto, asiakaskontaktit, mainosmyynti ja ne lehden kaikki muut jutut olivat toisten vastuulla. Palautetta tuli harvoin, oli se sitten huonoa tai hyvää, ja nekin hoiti yleensä toimituspäällikkö. Tiedän toki, että perinteisen mediankin puolella tahti on muuttunut – siksihän minä sieltä jo vuosia sitten lähdinkin.
Kaikki tämä on tietenkin hyvin nurinkurista siihen nähden, että tekstiaihekansioni on nytkin niin täynnä ideoita, joista tahtoisin palavasti kirjoittaa, mutta joista kaikista en ikinä voi ehtiä kirjoittaa edes pienen pientä Insta-tekstiä, kunnes aiheet ovat jo vanhentuneet. Viikonloppuisin mietin, että voisipa laittaa kaikki somekanavat kiinni, mutta samalla olen niin vilpittömän innoissani pienistäkin kokemuksistani ja ajatuksistani, että tahdon ne jakaa IG stooreissa seuraajieni kanssa. Ja milloin minä sitä mielenkiintoista materiaalia stooreihin tuottaisin, kun arkipäivät istun työpöydän ääressä?
Fakta on silti se, että vaikka kuinka olen rajannut, fokusoinut ja merkinnyt lomia kalenteriin tasaisen lempeäksi nauhaksi pitkin vuotta, tuntuu liian usein siltä kuin repeäisin kappaleiksi.
Saisinpa kirjoittaa kirjoja vain kirjoihin keskittyen, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni (ja samassa somekanavani hengissä).
Saisinpa kirjoittaa blogiartikkeleita miettimättä, miten tähän kaikkeen liitän smoothisti jotain mielenkiintoista laskutettavaa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.
Saisinpa kokeilla eloa ulkosaaristossa, elää harhakuvaisen luovaa kirjailijaunelmaani tavoittamattomissa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.
Saisinpa perehtyä johonkin aiheeseen – esimerkiksi Kivinokan historiaan ja alueen merkitykseen yhteiskunnallisesti – kuukausien ajan, tonkia kansalliskirjaston pölyisimmät luolat ja haastatella ihmisiä ajan kanssa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.
Saisinpa kirjoittaa lauluihin sanoja, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.
Saisinpa matkustaa hitaasti maata ja meriä pitkin maailman ympäri, kirjoitusvälineet mukanani, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.
Saisinpa opiskella yhteiskuntatieteitä, kirjallisuutta ja folkloristiikkaa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.
Mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta.
Vai onko? Onko tässä ajassa mahdollista olla kirjoittaja, joka ehtii miettiä ennen kuin kirjoittaa? Voiko olla kirjoittava someammattilainen, jos julkaisee jotain vain kerran viikossa tai harvemmin? Onko tässä ajassa mahdollista koettaa muuttaa maailmaa ilman että on jatkuvasti tavoitettavissa ja ottaa kantaa joka ikiseen asiaan? Voiko julkista työtä tekevä kokea olonsa turvalliseksi toimikentällään, vai pitääkö koko ajan olla valmiudessa ottamaan vastaan vaatimuksia, odotuksia, iskujakin?
Onko tässä ajassa mahdollista lähestyä neljääkymmentä ikävuotta ilman että haluaa kääntää oman hyvän ja tasaisen (sekä taloudellisesti hyvin toimeentulevan) elämänsä ympäri?
Ulkopuolelta katsojana olen ajatellut aika kauhuissani sitä työtaakan lisäystä, mitä Instan yksityisviestien täytyy merkitä teille someammattilaisille. Se sama keskustelu, mikä vain vähän aikaa sitten käytiin kommenteissa kaikkien kanssa yhtä aikaa, pitääkin käydä miljoonan kanssa erikseen. Se on somekuluttajan kannalta toisaalta tosi kivaa. Ei tarvitse paljastaa omaa ajatustaan ja nimeään tai nimimerkkiään kaikille lukijoille ja saa tunteen henkilökohtaisesta huomiosta. Ooh, lempibloggaajani kirjoitti minulle kivan viestin. Mutta toisaalta jää ilman sitä monien ihmisten kesken käytävää keskustelua, mikä kommenteissa ennen oli. Ja nykyään yritän olla laittamatta yksityisviestejä, koska tulen vähän surulliseksi ja tunnen huonoa omaatuntoa, jos saan vastauksen lauantai-iltana yhdeltätoista. Ratkaisu? Ei aavistustakaan, mutta paljon tsemppiä. Tuotat sisältöä, jota kulutan mielelläni ja meitä on paljon.
Kaikki mihin todella voi uskoa, tuntea ja visualisoida, mitä todella sydämessään toivoo, on mahdollista. ❤️
”Joka päivä tulevat uudet päivänpolttavat, joihin kukaan muu kuin tuon alan asiantuntija ei voi sanoa mitään keskusteluun uutta tuovaa, ilman kunnollista perehtymistä asiaan…”
Tämä asia on mietityttänyt itseäni kovasti. En aina oikein ymmärrä, miksi kaikkeen pitäisi kaikkien ottaa kantaa. Itse luen mieluusti uutiset Hesarista. On kiva, että vaikuttajat kertovat itselleen tärkeistä asioista ja ottavat kantaakin, mutta johonkin se raja on ihan juuri tuon oman jaksamisenkin kannalta vedettävä. Eikä tämä voi tehdä kenestäkään huonompaa ihmistä. Tai edes huonompaa työssään. Ja on pakko olla ok tuottaa oman auhealueensa tavallista sisältöä, vaikka maailmassa on vääryyttä tai joku akuutti kriisi.
Ehkä itse ajattelisin, että (some)vaikuttajan ei tarvitse vaikuttaa kaikkeen koko ajan, vaan hän muuttaa maailmaa eli vaikuttaa parhaiten juuri sen oman aihealueensa kautta esimerkiksi näyttämällä esimerkkiä siitä, miten lapsiperhe voi tehdä kestävämpiä ratkaisuja elämänlaadun siitä hiukkaakaan kärsimättä❤️
Ps. En siis itse tuota someen minkäänlaista sisältöä. Ja olen ollut aivan ällistynyt siitä, että joskus harvoin lähettämiini privaviesteihin on vastattu. Voisiko niihin vastata jotenkin kootusti? ”Sain tosi paljon viestejä, ja niissä tuotiin esiin…” tms. Tulisi tunne siitä, että oma ajatus on noteerattu, mutta työmäärä olisi kohtuullisempi tekijälle.
Kiitos todella laadukkaasta sisällöstä! Se on yksi syy siihen, että blogisi on yksi niistä harvoista, joita jaksan enää lukea. Blogitekstit ovat huolella kirjoitettuja ja niistä huokuu ammattitaito ja juuri se, että niihin on käytetty aikaa ja ajatusta. Myös instasisällöt ovat mukavia seurata. En todellakaan kaipaa mielipidettä joka asiaan, vaan esim. inspiraatiota. Ja sitä sinun sisällöistä saa. Ehkä voisit jopa tietoisesti ruveta tämän mielipideautomaattikulttuurin vastavoimaksi, koska juuri ne ajatuksella, huolella ja ajan kanssa kirjoitetut tekstit ovat mielestäni yksi vahvuuksistasi. En tiedä miten se käytänössä toimisi, mutta halusin vain rohkaista ja sanoa ison kiitoksen työstäsi. Eli kiitos!
Parasta sisältöähän oikeasti on se mikä tulee sydämestä. Aitoa. Vaikka olisi mielipide johonkin asiaan mutta jos siihen ei varsinaisesti ole paloa niin ei kirjoitus lopulta ole kuin osa samasta aiheesta kertovaa massaa.
Minä olen jotenkin tunteineni välillä (usein… aina) vähän överi joka suuntaan. Sunnuntaina itkin koko illan ja maanantaina kuljin kuin haamu kyynel koko ajan silmäkulmaa kutittamassa miettien miten olen kamala ja rikon kaiken mihin kosken ja keskiviikkoaamuna sanoin kanssaihmisilleni, että tämä paikka on rakastellut meitä koko eilisen illan. Koska en keksinyt mitään muuta sanaa kuvaamaan sitä onnellisuutta mikä siinä hetkessä minulla oli ympärillä olevista ihmisistä ja luonnosta. Eilen ja tänään olen onnistunut jakamaan tuota onnellisuuttani eteenpäi kun sitä on niin ylitsepursuilevan paljon. Ja miksi kerron tämän tässä? No siis siksi, että minut tempaa mukaansa juuri sellainen teksti joka on täynnä tunnetta johonkin suuntaan. Se voi ola överionnea, täydellisen musertavaa surua, kiukkua joka panee itkemään, täydellistä tyhjyyden tunnetta, keskikertaista tylsyyttä, pientä kutittelevaa odotusta, haikeutta tai mitä vaan, mutta minua puhuttelevat ne tekstit joista paistaa se miltä kirjoittajasta tuntuu. Jos aihe ei tunnu miltään niin siitä on Melkorin vaikea kirjoittaa mukaansa tempaavalla tavalla. Silloin pitää olla todella taitava näyttelijä.
Niin ja tämän taas sanon siksi, että minusta ei kaikkien todellakaan tarvitse, eikä missään nimessä kannata kirjoittaa kaikesta. Luen säännöllisesti kahta blogia. Tätä ja Puutalobabya. Kummassakin on ihan omanlaisensa tunnelma, mutta silti ne kulkevat vahvasti rinnakkain. Kuin kaksi erilaista rakennusta samassa maisemassa. Toinen on peppipitkätossun huvikumpu ja toinen huolella entisöity villa (enkä nyt tarkoita fyysisiä rakennuksia vaan havainnollista näiden kahden blogin tunnelmien eroa).Koska molemmat seisovat samassa maisemassa ja samojen myrskyjen piiskattavana tulee välillä ja itseasiassa yllättävänkin usein ihan samoja aiheita ja yhteistöitä. Ihan rehellisyyden nimissä, minä yleensä jaksan lukea ajatuksella näistä vain toisen. Jos molemmat ottaisivat kantaa kaikkeen ja joka asiasta tulisi minulle aina kaksi tekstiä niin lakkaisin varmaan lukemasta kumpaakin 😀 Varsinkin kun mielipiteet kulkevat hyvinkin samoja ratoja. ”En halua harmaata betonikerrostaloa pihapihlajan tilalle” – ”pihapihlajaa ei missään nimessä saisi kaataa harmaan betonikerrostalon tieltä”. Enkä nyt tarkoita pilkata tällä vertauksella (hirveä tarve minulla tänään selitellä sanomisiani 😀 ) tai vähätellä oikeasti isoja aiheita, kuten tyttöjen asemaa tms. vaan tuoda esiin sen miltä tuntuu lukea monta kertaa samasta aiheesta saman tyylisen mielipiteen omaavien tekstejä. Minusta ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa jos ei ota kantaa kaikkeen. Jos jättää jostain asiasta kirjoittamatta se ei automaattisesti tarkoita ettei välittäisi siitä. Maailmassa vaan on niin paljon asioita joihin voisi yrittää vaikuttaa, että yhdestä kirjoittajasta ei riitä isoa palaa niihin kaikkiin. Kakkunsa voi jakaa monella tapaa ja mieluummin minä luen kerran kuussa yhden mehevän ja tuhdin kakkupalasen kuin maistelen joka päivä pieniä palasia. Voisin makustella pitkäänkin yhtä tekstiä jonka kommenttiosio on vilkas ja vuorovaikutteinen kuin, että lukisin uutta sisältöä päivittäin. Tulee ähky 😀 Mutta tietysti kun tekstiä tuotetaan nykyään niin valtavasti niin pitää pysyä aktiivisena, että pysyy ihmisten mielissä ja jotenkin pinnalla.
Voisikohan olla, että jossain kohtaa ihmiset väsyisivät hurjaan tahtiin ja alkaisivatkin kaivata enemmän takaisin sellaiseen maailmaan, missä sanotaan vähän mutta asiaa? Tuskin koskaan kaikki, mutta jonkunlainen joukko, joka olisi jo sen kokoinen, että sen huomaisi.
Minäkin olen muuten välillä potenut vähän huonoa omaatuntoa siitä miten tunnollisesti minulle vastataan somessa. En haluaisi tuoda lisää taakkaa. Kun kommentoin vaikkapa instassa niin minulle on iso juttu jo se, että ”hei se ihan oikeasti lukee tämän minun ajatukseni joskus”. Jos siihen tulee vielä vaikkapa jonkinlaisen hyväksynnän ja samankaltaisen ajatuksen merkiksi se tykkäyssydän niin sehän on hienoa. Jos joskus syntyy yhteensä neljä viestiä kestävä mielenkiintoinen ja sisällöltään rikas keskustelu niin se ei todellakaan ole itsestäänselvyys tai minkäänlainen oletus kun voin vaan arvailla moneenko viestiin joudut sinäkin vastaamaan.
Minä voin niin eläytyä tuollaiseen stressiin ja paineeseen kun alkaa olla liikaa kaikkea. Kiva on edelleen niin kivaa, että aluaisi tehdä, mutta siitä tulee silti taakka ja sitten ei osaa päättää saako siitä enemmän kuin menettää. Kun pöydällä on liikaa palapelin palasia ja yrittää rakentaa joka nurkkaa yhtäaikaa niin palasista tulee vaan iso massa, mitä ei hallitse. Kun päättääkin etsiä vaikka ensin kaikki kalliopalat, sitten lokkipalat ja sitten erotella siniset taivaspalat sinisistä meripaloista niin alkaa nähdä paremmin vivahteita ja keksii minkä kohda rakentaminen on oikeasti kivaa ja mihin haluaa keskittyä. Kun on liikaa asioita pitää ottaa aikaa ja yrittää järjestellä päässään palaset jonkinlaisiin lokeroihin ja tarkastella niitä erikseen. Kyllä ne tylsätkin pitää jossain vaiheessa paikalleen laittaa, mutta ehkä osan palasista voisi antaa jonkun toisen kasattavaksi, jotkut kohdat tehdä yhdessä ja osan jättää vaikka ensiviikkoon. Miettiä onko nyt voimavaroja miettiä kaikkea yhtäaikaa tai ottaa se kaikista raskain tasavärinen osuus. Jos on vähemmän paukkuja niin on lempeä itselleen ja kasaa silloin helpompia paikkoja ja antaa itselleen luvan nukkua yön yli ennen kuin tarttuu tasaväriseen taivaaseen.
Tuli romaani, anteeksi 😀
Minä luen blogiasi enemmältikin juuri kuullakseni kuulumisianne ja inspiroituakseni mm. retkikohteista, kasvimaasta tai arjen (pienistä) iloista, kuten pianotunneiista kotona. Luen blogiasi rentoutuakseni. Siksi en oikeastaan edes toivo kantaaottavia postauksia ”maailman parantamisesta”. Arvot heijastuvat postauksista muutoinkin, joten niitä ei tarvitse erikseen alleviivata. Minusta saat kirjoittaa juuri siitä, mistä haluat, olipa aihe ajankohtainen tai ei. Olen ainakin itse kiinnostunut mielenkiintoisesta ja elämänmakuisesta elostasi, en ajankohtaisista uutisista.
Mutta tulovirroistasi en tietysti tiedä mitään, joten tämä on siksi vain tällainen rahatodellisuudesta irrallinen kommentti. Mutta jotenkin haluan uskoa siihen, että blogisi olisi mielenkiintoinen ja lukijansa säilyttävä, vaikka ei ”seuraisikaan aikaansa” (mutta mitä tekee väistämättä kertoessaan tämänhetkisistä kokemuksistanne ollen siten samalla loistavaa ajankuvaa).
Kommentteihin kommnetointia en ikinä oikeastaan edes odota. Kysymyksetkin voivat olla vain retorisia tarkoituksenaan vaan herätellä ajattelemaan asiaa toisesta näkökulmastakin. Lähinnä kommentoimalla haluan vain ilmaista oman kantani asiaan, kommentoida sinulle päin enkä siis välttämättä odota mitään vastavuoroista keskustelua syntyvän. Silti en koe, etten tule lukiana huomioiduksi tms. Ja välillä sekin on vain elämää. Voihan vain todeta seuraavan kerran, että nyt en ole jaksanut/ehtinyt/halunnut vastailla kaikkeen, mutta viesti vastaanotettu ja noteerattu. Se riittänee useimmille.
Eikun rajaamaan ja priorisoimaan entisestään. Tai ehkä laskemaan asiakaspalvelurimaa? Ei kai aina tarvitse olla saatavilla ja palvelemassa muita? Rajaat tämän max. työaikaan ja kommentoit sen puitteissa, mitä ehdit/jaksat. Instaelämää kuulostaa kyllä vielä blogiakin haastavammalle suitsia, mutta tsemppia matkaan. Jatka ihmeessä unelmoimista, asioilla on tapana järjestyä. 🙂
Media- alan työssä voi olla samoja ristiriitaisia painetekijöitä , kuin terveydenhuollossa. Jälkimmäinen tuntuu välillä maratoonille, jossa pitäisi kuitenkin juosta pika- aiturin tahtia. Muuttuvat organisaatiot, ikuiset säästökuurit ja tutkimustiedon kiihtyvä massa hengästyttää. Minulla on jatkuvasti tunne, etten ehdi päivittää tietojani, vaikka opiskelen vapaa- ajallani ammatillisia asioita systemaattisesti.
Jos yritysmaailmassa pitää olla ”muuntojoustava” ja ”ketterä”, sitä se on myös julkisessa palvelutehtävässä- lisäksi laadussa ei saa olla minkäänlaista horjuntaa, koska se voi maksaa ihmishenkiä. Työnantajat vaativat esim.hoitajilta generalistin osaamispakkia; sellaista työtehtävää ei ole keksittykään, mitä ei hoitajalle voida sälyttää (aivan kuten somealan töissä kaikki a: sta ö: hön tapahtuu yhden ihmisen ”prosessorin” varassa). Hoitajan pitää panostaa digihoitopolulla, perustehtävässä, kehittämisessä, turvallisuustyössä, vaikuttavuudessa, tehokkuudessa ja tuloksellisuudessa. Erikoistua kliinisesti, perehdyttää, fokusoida, skaalata ja pyrkiä parhaaseen mahdolliseen inhimilliseen ja eettiseen kohtaamiskokemukseen. Arvolähtöisesti, idearikkaasti, syvällä ymmäryksellä ja laajalla näkemyksellä, tiimityön timanttisiin hetkiin kurkottaen. Työ pitäisi kyllä mieluiten tehdä ilmaiseksi, muuten hoitajan voi haukkua netin kommenttiketjussa ahneeksi paskaksi, joka ei halua auttaa hädänalaisia talvisodan hengessä.
Jos jokaiseen vaatimukseen ei pystykään vastaamaan, seurauksena on useimmiten riittämättömyys ja pettymys sekä moraalinen painolasti (tätä lienee myös ”vaikuttaja”- skenessä). Nämä tunteet peittävät nopeasti alleen oman toiminnan merkityksen. Turvaudun ajatukseen siitä, että vaikka hoitoa odottavia on tuhansia, en voi vaikuttaa kuin yhteen kohtaamiseen kerrallaan. Ehkä mediatyössä on sama juttu? Tuhansien tarjolle tulevien impulssien sijaan yksi merkityksellinen teksti kerrallaan.
Mä en voi käsittää, että ihmiset vaativat bloggaajia postaamaan jostain (”Tägään tähän nyt ne tilit, joiden tahtoisin käyttävän tavoitettavuuttaan tuon tämän ja sen asian eteen.”). Että jos helvetti maailmassa on virhe, niin sen voi jokainen ihan itsekin yrittää korjata, ei se nyt ole yhden somevaikuttajan tehtävä koko maailmaa parantaa, se on ihan meidän kaikkien vastuulla!
Teillä ammattimaisesti bloggaavilla (ja somettajilla jne.) on ihan valtava työ jo tuossa sisällöntuotannossa (työllä tarkoitan varsinkin työaikaa – tämäkään kirjoitus ideasta siihen, että se on tässä luettavissa, tuskin syntyi minuuteissa). Lukijana yritän lukea mahdollisimman erilaisia blogeja, joissa puhutaan eri asioista. Tietysti on hienoa, että herätellään lukijoita tärkeistä, yhteiskunnallisista asioista, mutta jos selkeästi näkee, että joku tietty asia ei liippaa kirjoittajan elämää läheltä, niin se ei kyllä ole kiinnostavaa luettavaa. Oikeastaan jopa päinvastoin – tulee olo, että ”tottakai tuokin nyt kirjoittaa tästä, että kaikki huomaa, että hänkin ajattelee yhteiskunnallisesti” ja silloin koko kirjoitus menettää merkityksensä. Toisaalta taas, jos bloggari, jolla on alakouluikäisiä lapsia (vieläpä tyttöjä) on tietysti todella luonnollista, että hän saattaa kirjoittaa kolmansien maiden tyttöjen oikeudesta koulunkäyntiin tms. Koska ihan varmasti se silloin koskettaa kirjoittajaa ja hän asioita pohtii -ja sitten päätyy siitä kirjoittamaan.
Kuten joku kirjoittikin, uutiset luen mieluusti Hesarista, blogeista haen sitä samaa fiilistä, kuin aikakausilehdistä. Että näen kirjoittajan omaa elämää, omaa fiilistä ja persoonallisuutta.
Anna -hauska juttu, mulla on kans just nää kaks samaa blogia seurannassa (ja myös ainoat blogit, joihin saatan joskus kommentoida)! Hanne ja Krista best!
Kaipaan samanlaista ”vanhaa aikaa”, jolloin ihmiset ehkä vähän enemmän jaksoivat kuunnella kuunnellakseen, eivätkä kuunnella vastatakseen. Tai tässä tapauksessa lukea. Nykyään tuntuu, että bloggaajiakin kahlitsee tämä vastaamisen ja vastapallon lyömisen kulttuuri, että jo alkuperäistekstissä tulee ymmärrettävästi tarve perustella monenlaista näkökantaa, joilla osaltaan kenties jo ehkäistään sitä paskamyrskyä, jota ”nokkelat” lukijat ovat valmiita heittämään tuulettimeen kommenteillaan. Tämä on harmi ja niin kokonaisvaltaisen ymmärrettävää bloggaajan tai vaikuttajan kannalta, että disclaimerien tarve tuntuu kovalta. Jos mielipiteitä haluaa tuoda esiin niin toki ne on tarkoituksenmukaista usein perustella, mutta rajansa tälläkin saisi olla.
Some tuo valtavasti inspiraatiota, iloa ja onnea, mutta omalla kohdallani olen palannut muutamien vuosien instan käytön jälkeen instattomaan elämään, kun huomasin, että lopulta vaaka kääntyi siihen suuntaan, että ihanana alunperin syntynyt kuvamaailma muuttui kuormittavaksi, liian nopeaksi, liian täydeksi, liian kokonaisvaltaiseksi ja liian koukuttavaksi. Tajusin, että saatoin olla aamusta saakka ärtynyt siitä, mitä instassa oli meneillään. Tuntuu myös ihan hullulta, että nykyään pelkkä instapäivitys on aihe lehtijuttuun, vaikka itse henkilöön ei olisi edes oltu yhteydessä.
On ollut ihanaa palata blogimaailmaan, joka – vaikka onkin kaukana takavuosikymmenistä – tuntuu instan rinnalla mukavasti hitaammalta ja rennommalta. Samalla huomaa, että monet blogit ovat näivettyneet ja julkaiseminen keskittyy instaan. Varmaankin ymmärrettävää, koska instan kautta tavoittaa kenties moninkertaisen määrän lukijoita ja tätä kautta yhteistyötkin toimivat siellä paremmin.
Olen samaa mieltä kuin osa tuossa yllä, että on ihanaa lukea tekstiä sinusta ja sinun elosta ja olosta, enkä ole kaivannut kovinkaan kantaaottavia tekstejä. Elämäntapanne rivien välistä on luettavissa asennoitumistasi maailmaan ja ilmiöihin. Ja sitten on varmasti paljon mielipiteitä ja aihepiirejä, jotka eivät kuulu blogiisi, koska tämä edustaa vain osaa sinusta ja elämästäsi. Se on minusta ihanaa. Jokaisella saa olla oma soittorasiansa, jonka kantta ei avata muille.
Kiitos tästä tunnelmasta, joka täällä on ja upeista teksteistä, joita on ilo lukea!
Kiitos hyvästä angstailutekstistä 🙂 Kuuntelen juuri Unelmahommissa- kirjaa ja olen ollut siitä tosi inspiroitunut ja miettinyt kovasti mistä eniten ihan perimmiltään tykkään. Ja yksi asia, jota rakastan on kirjoittaminen. Juuri siksi, että rakastan kirjoittamista, en uskalla pilata nautintoani tavoittelemalla tienestejä sen avulla.
Ratkaisuni ei tarkoita että mitenkään ”kituisin” työelämässä. Mutta rauhassa ajatteleminen, tekstin pyörittely ja hautumaan jättäminen sekä lupa kirjoittaa kaikesta mikä putkahtaa mieleen, pitää kätevästi eurot kaukana.
Oma turvallinen tulotaso-asian olen ratkaissut harjoittelemalla. Eli pyrin virittämään tulotaso-riman niin alas kuin mahdollista, jolloin tarvitsee tehdä rahatöitä mahdollisimman vähän. Eikä elämä todellakaan ole tuolloin mitään kärvistelyä, päin vastoin.
Mä en usko että hyvän tulotason säilyttäen voi keventää ja tehdä työtä ihan kuten haluaa.
Terveydenhuollossa sama juttu. On vaan jaksettava kipeällä selälläkin leikata potilaita ja siedettävä hidasta Apottia, ja palkka tulee sieltä. Haluaisi voida ottaa rennosti ja kirjata vaan lyhyesti, mutta se ei ole oikein laillistakaan meillä.
Raha on ksi korvaus menetetystä vapaudesta, ja vapaa-aika sitten mahdollisuus elämään, jonka haluaa. Toisaalta jos keventää töissä, työhön saa enemmän vapautta, ja siksi vähemmän palkkaa.
Hei ihanat. Laitan nyt vain tällaisen yhteiskommentin, koska, noh, te näette sen ymmärtävän. Olen ollut todella liikuttuneen onnellinen, miten ymmärtäväisiä, viisaita ja empaattisia seuraajia minulla onkaan, kiitos! Jännitin tämän tekstin julkaisua ihan hurjasti, ja meinasin vielä julkaisun jälkeen laittaa edes tänne kommentteihin listan disclaimereita. Kiitos, että niitä ei tarvittu.
Jotenkin tätä työkenttäni hektisyyttä on saatava hidastumaan. Oli hauska lukea sekä täällä että Instassa teidän ajatuksianne siitä, miten blogi onkin se ns. hitaampi vaihtoehto. Ja niinhän se tosiaan on! Jännää, miten maailma muuttuu. Vaikka nykyään Insta vie valtaosan ajastani, kaikista rakkain on tämä blogi, jossa on tilaa kirjoittaa ja enemmän ajan tuomaa lempeyttä hioa ajatuksiaan. Pidän myös siitä, että tekstit jäävät tänne löydettäväksi myöhemmin, eivätkä häviä vuorokaudessa tai uppoa feed-massaan.
En oikein tiedä, miten tätä ajankäytöllistä ongelmaa lähteä ratkomaan, mutta on turvallinen fiilis tietää, että te ymmärrätte. Kiitos <3