*-merkitty kirja saatu arvostelukappaleena

Vihdoista viimein aika laittaa edellisen kuun luetut kirjat pinoon ja ajatuksiksi. Huhtikuusta tuli yllättäen hyvä lukukuukausi, vaikka arvelin edellisvuosien tapaan viimeistään huhtikuussa puutarhahommien ja puutarhakirjojen ajavan lukuharrastuksen yli.

Luinkin kuukauden aikana myös monia puutarhakirjoja, mutta vain yksi niistä oli sellainen luku-lukukirja, joka pääsi kirjapäiväkirjamerkintöihin mukaan. Tässä pidemmät ajatukset siitä kirjasta sekä kuudesta muusta huhtikuussa lukemastani tai kuuntelemastani kirjasta.  

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (Gummerus 2018)

Tämän kirjan lopetettuani olo oli voipuneen täyttynyt kuin ihanien ja viisaiden ystävieni kanssa käytyjen tuntien keskustelu-uppoutumisten jälkeen. Olin oppinut uutta, ajatukseni olivat saaneet vastakaikua ja olin tullut sekä haastetuksi että ymmärretyksi. Ihanaa!

Tajusinkin, että vaikka mikään ei voi korvata ystäviä ja asiasta toiseen vikkelänä kiemurtelevia keskusteluja heidän kanssaan, tässä ajassa esseistit tuovat pientä lohtua ystävävajeeseen.

Silvia Hosseinin esseekokoelma on palkittu esikoisteos, jonka huomasin poimia kuunneltavakseni vasta Hosseinin uuden teoksen ilmestyttyä. Pölyn ylistyksessä Hosseini pemistää läpikotaisin asioita, joista ei etenkään kulttuuripiireissä noin muuten pidetä hirveästi meteliä, mutta joista moni silti (salaa) tykkää. Hyvistä huonoista jutuista siis.

Esseet käsittelevät esimerkiksi Leonard Cohenin alatyylistä naispuhetta sisältävää albumia, Dubain kyltymätöntä karseutta (Hosseini on itse matkannut sinne useasti) ja museoiden tylsyyttä. En ollut kaikesta samaa mieltä, mutta se juuri on se (tällä kertaa yksipuolisen) keskustelun ihanuus: ajatuksieni perusteiden hellä ja kauniin viisain sanakääntein tehty potkiskelu.

Jotkut käsiteltävistä aiheista olivat itselleni vain etäisesti tuttuja, mutta oli suorastaan hekumallista kuunnella Hosseinin tekstiä, joka notkeasti yhdistelee omia ajatuksia ja viitteitä kulttuurikentän kaikilta laidoilta, menneestä historiasta tähän päivään.

Lifestyleblogeja käsittevä osuus osui tietenkin itseäni lähimmäksi. Luultavasti koska tunnen esimerkkiblogien pitäjät henkilökohtaisesti, kuuntelu tuntui fyysisen iljettävältä. Asia olisi tullut selväksi ilman niiden henkilöimistä tiettyihin ihmisiin Ja vielä asia, joka saa itseni ärsyyntymään joka kerta suunnattomasti: kuvitelma siitä, että sama sisällöntuottaja ei voisi olla kiinnostunut sekä jostain kepeästä, kuten muodista, ja samalla pitää tärkeänä myös yhteiskunnallisia asioita. Milloin tämä etenkin toimittajien ylläpitämä ajatus oikein raukeaa? Sama essee antoi kuitenkin myös aiheellisia piikkejä, jotka järjestelivät omiakin ajatuksiani taas selvemmäksi sisältöjeni rajauksesta.

Pölyn ylistys on kaikkea muuta kuin pölyinen, se on raikasta ja virkistävä.

Sally Salminen: Katrina (Teos 2018, julkaistu alun perin 1936)

Yksi seuraajieni minulle eniten suosittelemista kirjoista – ja kyllähän te taas minun kirjamakuni tiesitte, sillä vaikka en suoranaisesti rakastanut Katrina-kirjaa, sen tarina sykähdytti ja jätti pysyvän jäljen lukumuistoihini.

Koska tein kirjaan kirjastovarauksen vain teidän suosituksenne perusteella ja tietäen sen sijoittuvan saaristoon, yllätyin huomatessani, että kirja on julkaistu alun perin vuonna 1936 ja että se myös sijoittuu ajallisesti jonnekin 1800–1900-luvun taitteeseen. Ahvenenmaalta kotoisin oleva Sally Salminen kirjoitti kirjan toimiessaan kotiapulaisena New Yorkissa.

Kirjan päähenkilö, pohjalaisen talon tytär Katrina, muuttaa pikahäiden ja saariston omenapuiden kukittamine haaveineen Ahvenanmaalle. Perillä käy ilmi, että tuoreen aviomiehen Johanin lupaukset ovat yhtä kuin piskuinen torpparimökki tuulisen kallion laella. Ja kuten tulevien vuosien ajan tulee tutuksi, Johan lähtee saman tien uudestaan merille jättäen Katrinan pärjäämään kuukausiksi omillaan. Silloinkin kun nahjukseksi ja kylän yleiseksi vitsiksi paljastuva aviomies on kotona, kaikki vastuu on Katrinalla.

Ei mikään hehkein rakkaustarinan alku, mutta aikojen saatossa heidän välilleen kehittyy ensisijaisesti toista arvostavaan kumppanuuteen perustuva aito ja kunnioittava rakkaus. Rakkaustarinan lisäksi Salminen luo taiten eteeni pienen ahvenanmaalaisen kylän, jonka pieneen tupaan syntyy lapsia ja jonka emäntä pohjalaisella sisulla hoitaa rikkaiden maanomistajien ja kapteenien huushollien raskaat työt yhdessä muiden torppareiden kanssa. Yhden naisen voimin Katrina välillä koittaa keikuttaa luokkayhteiskunnan sanomattomia sääntöjä.

Ympärillä on koko ajan meri, arvaamaton ja vuosien jälkeenkin vieras. Meren takia elämä on jatkuvaa odottelua, epätietoisuutta sekä hyvästejä, kun lopulta lapsistakin osa lähtee merille.

Kun on tottunut lukemaan raivoraastavan avoimesti tunteita kuvaavia ja perkaavia nykykirjoja, kirjan pidättäytyneisyys tuntuu alkuun kummalliselta mutta samalla piristävältä. Se myös antaa mahdollisuuden kurkistaa sukupolvien taakse, jossa tunteita saatettiin itkeä korkeintaan lehmän lämpöistä vatsaa varten lypsyllä. Onneakaan ei hehkuteta, mutta siihen ei lopulta tarvita paljoa.

Ja vaikka niin vähän sanotaan, Salminen osaa kirjoittaa sanomattomankin lukijansa eteen niin vahvasti, että kun nuori emäntä on sivujen aikana muuttunut ”maalaiseukoksi”, tuntuu kuin osa elämänkokemuksen painosta olisi lukijankin harteilla.

Antti Nylén: Valitut esseet (Siltala 2020)

Ah, muistan 2000-luvun, kun Antti Nylénin esseiden kirjaimet olivat kuin teräväksi ja helposti uppoavaksi muotoiltuja piikkejä esimerkiksi lihansyönnistä. Se kertoo jotain esseiden voimasta, sillä tajusin vasta nyt, että todennäköisesti en ole itse lukenut yhtäkään niistä esseistä kokonaan, vaikka ne jotain muuta kautta ovat imeytyneet muistiini.

Nyt otin erheeni takaisin moninkertaisesti, kun kuuntelin yli 13 tuntisen ja äänikirjan lukijanakin toimivan Olavi Uusivirran valitseman kokoelman Nylénin valittuja esseitä. Mikä sinällään oli luultavasti erhe sekin, jos Nyléniltä itseltään kysyisi. Huhtikuisen Imagen haastattelussa Nylén näkee, että äänikirjojen myötä kirjallisuus muuttuu vain alustatalouteen tuotetuksi ”kontentiksi”. Nylénin mielestä loputon tarjonta ei ole järkevää, sillä ihmisen huomio on kuitenkin niukka resurssi.

Ja kuten Nylénin muitakin esseitäkin kuunnellessa tulee selväksi, olen tästäkin asiasta samaan aikaan vahvasti sekä erimieltä että samaa mieltä. Asia, mikä saa aivoni kehräämään tyydyttyneenä ja nälkäisenä samaan aikaan. Nylénin tapa olla hävyttömän suora on jännittävää ja hätkähdyttävän piristävää ajassa, jossa kaikkeen pitäisi liittää kolmen sivun disclaimer-liite. Silti ärsyynnyn, mikä varmasti on esseiden tarkoituskin.

Eniten kiinnostivat Nylénin ajatukset uskonnoista ja uskomisesta. Hän on itse kasvanut uskonnottomassa kodissa, mutta löytänyt myöhemmin katolilaisuuden. Miten tieteeseen nojaava ihminen voi löytää jotain epätieteellistä elämäänsä, etenkin kun siihen ei kasvateta?

Lopulta tätäkin aihetta kuitenkin pureskellaan niin monesta kulmasta, että alkaa puuduttaa ja kyllästyttää. 13 tuntia Nyléniä on liikaa. Ehkä tämä kaikki olisi pitänyt nautiskella, kuten esseisti itse toivoisi: esineenä, kädessä pidettävänä kirjana tai vihkona. Sellaisia Nylén on viime aikoina, minun nauttiessani puolet kirjoistani äänenä, sitonut keittiönpöytänsä ääressä käsin.

Riikka Kaihovaara: Riippumaton puutarha. Teollisen ruuantuotannon romahdus ja permakulttuurin perusteet (Ajatuspaja Visio 2012)

Olen lukenut kuluneina kuukausina jättimäisen kasan puutarhakirjoja. Valtaosa niistä, yleensä kaikki viime vuosina ilmestyneet, toimivat lähinnä fiilistelyyn ja inpiraation herättelyyn isoine kuvineen ja yksinkertaisine teksteineen. Kivaa sekin, toki. Mutta kaipaan uuden oppimista, ja tiedonjanoon kannattaa yleensä haeskella vanhempia kirjoja, joissa ei ehkä ole kuvituksena kuin piirroskuvia.

Onneksi poikkeuksiakin on! Kuten tämä –  sentään tällä vuosituhannella ilmestynyt – kirja, joka kokoaa eri lähteistä ja eri haastateltavien kautta nykyisen ruuantuotannon kestämättömyyttä ja tarjoaa ratkaisuksi permakulttuurin perusteita. Sen tavoitteena on luoda luonnon opein puutarha, elävä ja ruokaa tuottava ekosysteemi, joka hoitaa itse itsensä ja jossa kaikki kiertää. Että josko puutarhaan ei tarvitsisikaan tuoda muualta multaa, siemeniä, vettä ja lannoitteita, eikä puutarhanhoito veisi rahaa, vaan toisi säästöä. Kiinnostaa!

Kirjassa käydään läpi siis esimerkiksi kateviljelyä, sekaviljelyä (vaihtoehtona kiertoviljelylle) oman virtsan käyttöä typpilannoitteena (sen sijaan että sitä louhitaan kaivoksista, sillä yhden ihmisen vuotuisella virtsalla kasvattaisi jopa 250 kiloa viljaa), kohopenkin periaatteita, sienirihmaston tärkeyttä (ja miksi sitä ei kannata kaivelemalla tuhota), kompostoinnin ihmeellisyyttä ja syötävän metsäpuutarhan ajatusta.

Moni kirjan asioista oli minulle jo tuttua, mutta huomasin silti, miten syvälle minuun on iskostettu ajatus siitä, että hyvin hoidettu puutarha on paljas ja suoraviivainen. Vaikka sekä maaperä, öttiäiset että sitä myötä kasvit voivat paremmin, kun ei ole kuolettavan siistiä. Tämän kesän haasteena on siis olla taas haravoimatta vähän vähemmän.

Uusia vinkkejäkin sain. Kuten sen, että kun uudet perunat on nostettu, tilalle kannattaa kylvää herneitä vielä samana kesänä. Herne kun elvyttää maaperän typpivarastot perunan jäljiltä. Iloa tuotti senkin ymmärtäminen, että palstamme raparperipuskan alla viihtyvät sammakot ovat siitäkin kivoja kavereita, että ne auttavat pitämään etanoiden aiheuttamat tuhot pieninä syömällä niitä.

JJ Bola: Naamiotta – millaista miehuus voisi olla (S&S 2021)

Patriarkaatti, feminismi, intersektionaalisuus, rakenteellinen epätasa-arvo, toksinen maskuliinisuus. Tuntuuko, että pää menee ihan pyörälle tällaisten kummallisten sanojen kanssa? Että vaikka tahtoisit tietää ja ymmärtää paremmin tasa-arvoon pyrkivää feminismiä, kummalliset termit etäännyttävät? Silloin suosittelen mitä lämpimämmin JJ Bolan tiivistä, helppolukuista ja vetävästi etenevää kirjaa Naamiotta.

Vaikka kirja ei tarjoa asiassa jo paremmin sisällä oleville mitään mullistavaa, se on tarpeellinen puheenvuoro myös feminismiin perehtyneen kuultavaksi. En ainakaan itse ole lukenut yhtään miehen kirjoittamaa teosta aiheesta ennen tätä. Bola kirjoittaa miehisyydestä ja samalla havainnollistaa, miksi miehinen ylivalta ja maskuliinisuuden ihanne ovat haitaksi myös miehille itselleen. Jos naisia survotaan tietynlaiseen muottiin, niin tehdään myös miehille.

Kirjassa käydään läpi esimerkiksi väkivaltaa, ystävyyttä, seksuaalisuutta, mielenterveyttä, urheilua ja miesmyyttiä.

Bola sanookin kirjoittaneensa kirjan, jonka sanat hän olisi tahtonut nuorena kuulla kerrottavan. Että on muitakin tapoja olla mies, kuin patriarkaatin rakentama malli. Minäkin toivon, että moni nuori poika löytäisi tämän kirjan lukulistalleen. On ollut hurjaa huomata, miten tietynlainen miehisyyden performanssiesitys tunkee läpi jo pienillä koululaisilla.

Jos vielä mietit; äänikirjana tämän hotkaisee nopeasti, vajaassa neljässä tunnissa.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita (Tammi 2021)*

Rakkaustarina, johon piilotettua rakkautta minun on hirvittävän vaikea nähdä. Tämä oli Lönkan kirjapiirin kirjana, ja kerrankin oli hyvä, että ehdin jakaa ajatuksia tästä muiden kanssa ennen kuin kirjoitin nämä omat ajatukseni. Sekoittamalla omien mietteideni mukaan muiden näkemyksiä kirjasta, ehkä ymmärrän sitä vähän paremmin.

Sillä kyllä. Vaikka tahtoisin niin kovasti kuulua siihen sisäpiirijengiin, jotka näkevät Saara Turusen ylistetyn taiteilijavoiman, minä en sitä hahmota, kaikki hänen teoksensa luettuanikaan.

Kirjan minäkertoja elää kaukosuhteessa toisessa maassa elävän miehen kanssa. Suhde tuntuu sekä minäkertojan että minun mielestäni vähän väliä järjettömältä. Räiskyvien tunteiden ihmisenä en aisti suhteessa mitään yhdessä pitävää liimaa: rakkautta, intohimoa, välittämistä, kiimaa, kumppanuutta. Monet ovat sanoneet, että kirja siksi ärsytti. Itse en kokenut kuitenkaan niinkään, enemmän en kokenut mitään. Olisipa edes ärsyttänyt.

Eniten kertoo se, että yleensä odotan illan omaa kirjahetkeäni, mutta nyt innostus aina lässähti, kun muistin Turusen odottavan sängyn vieressä. Tylsää.

Kirjapiirissä kuitenkin ymmärsin, että tämä rakkauskuvaus tuntuu monelle tutulta. Kuulemma minäkertoja on selvästi aivan silmittömän rakastunut. Hämmästyin. En missään nimessä sano, että kirjojen pitäisi olla samaistuttavia, en, mutta jotain aivonurkkien laajennuksia toivoisin niiden saavan aikaan. Lukiessani olin ehkä ollut liian sokea nähdäkseni sen mahdollisuudet kurkistaa toisenlaiseen rakkauskokemukseen.

Muihin Turusen neroutta ylistäviin ajatuksiin oli sen sijaan helpompi yhtyä. Kirjassa kuvataan mainiosti porvarillisten ja boheemien odotusten ristiriitaa sekä omassa olemisessa että parisuhteessa (tästä jopa noloudekseni tunnistan itseäni) ja liipataan myös luokkaeroa. Kulttuuritkin törmäilevät vaisusti. Mukana on myös niin jäätävää itsekästä käytöstä, että kun tietää Turusen ottaneen kirjaan palasia omasta elämästään, pohtii tahtomattaakin, onko tämä yksi niistä ja jos on, miten hän kehtaa ne kirjoittaa edes fiktiivisen henkilön ajatuksiksi ja teoksi. Erityismaininnan annan vaietun asian käsittelystä: minäkertojan kokema häpeä puolisostaan.

Kirjapiirissä tuli mieleen, että tässä oli paljon samoja teemoja kuin myöskin huhtikuussa lukemassani ja vuonna 1936 julkaistussa Sally Salmisen Katrina-kirjassa: Luokkaerot, omilta juurilta repeytyminen vieraaseen kulttuuriin, puolison häpeäminen ja rakkaustarina, jossa ei ole mitään järkeä ulkopuoliselle katseelle. Kirjoitustavassakin oli samaa siinä mielessä, että tunteista ei puhuta. Erona vain se, että Katrinan rakkaustarinan ymmärsin sen järjettömyydestä huolimatta, ja vaikka tunteilla ei mässäilty, tarina repi ja rutisteli sydäntä.

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021)

Aivan ensin: miten voi olla mahdollista, että Eeva Joenpelto on minulle niin tuntematon kirjailija? Olen kyllä jostain napannut hänen nimensä antikvariaattilistalleni ja näin tullut hankkineeksi yhden hänen kirjoistaankin lukupinoon odottamaan – Tuomari Müller, hieno mies -romaanin – jonka tajusin vasta nyt voittaneen aikoinaan Finlandian.

Sillä jokaisen vähänkin kirjoja lukevanhan pitäisi tietää Eeva Joenpelto. Hän oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä, tuotteliaimmista ja myydyimmistä kirjailijoista. Hän oli aikansa julkkis, kirjallinen vaikuttaja ja omaa ääntään yhteiskunnallisten asioiden puolesta käyttävä feministi (jälkimmäinen omaa päätelmääni). Hän myös voitti kaikki mahdolliset palkinnot ja tunnustukset.

Ja nyt, vain 17 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hän on alkanut jo painua unholaan. Enkä puhu nyt vain omasta tietämyksestäni, sillä saman on huomannut myös Joenpellosta kirjan kirjoittanut Suvi Ahola. Hänen mukaansa nuoremmat kirjakriitikot kyllä tietävät Joenpellon nimen, mutta eivät ole koskaan lukeneet ainuttakaan hänen kirjaansa. Ei voi olla miettimättä, miksi sama ei ole käynyt Joenpellon aikalaiskirjailijoista miespuolisille tekijöille.

Onkin aika, että Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? -kirja nostaa Joenpellon esiin nyt, sata vuotta kirjailijan syntymän jälkeen. Aholan esseissä raaputetaan tarkasti vaalitun julkisuuskuvan alta esiin sitä, mitä Eeva Joenpelto todella sanoi ja ajatteli, kuka hän oli. Mukana on katkelmia Joenpellon romaaneista, haastatteluista ja esitelmistä, mikä äänikirjakokemuksena teki kirjasta välillä hankalan seurattavan, kun en hahmottanut, mitä paraikaa kuuntelen.

Kirjassa tuodaan esiin luovaa työtä tekevän naisen rooli 1900-luvulla. Perhe-elämän ihanuus ja sielun rikki viiltävät murheet, monitahoinen suhde omaan äitiin, yksin elämisen autuus ja tyhjyys. Kirja antaa paljon vertaistukea, tarttumispintaa ja pohdittavaa työkseen kirjoittavalle ja etenkin kaltaiselleni ikuisesti romaanikirjoittamisesta haaveilevalle. Miten on kirjoitettava, vaikka sormet eivät enää toimi kunnolla ja kädet sätivät kipua.