Välillä luulen jo, että ne ajat ovat ohi. Ja toki ovatkin, ”kyllä se vielä helpottaa” -elämä on nyt tässä.
Kun puoliso alkuvuodesta teki useamman kuukauden täyttä työviikkoa, pelkäsin, miten lyhennetyn työajan lempeyden jälkeen pystyn hoitamaan arjen. Kehoni muisti yhä pikkulapsiajat, kun sitä koitettiin viimeksi, ja sävähti pelosta.
Mutta kaikki menikin yllättävän hyvin. Vaikka puoliso oli poissa useamman päivän putkia, elämä soljui rennosti eteenpäin. Oli kuraa ja loskaa, rakkautta ja onnea. Pääsin käymään yhden aikuisen päivinä juoksulenkeilläkin, mikä on yksi selvä mittari siihen, että kyllä, lapset kasvavat ja elämä helpottaa.
Mutta illat ainoana aikuisena, ne ovat yhä edelleen toisinaan liikaa. Nytkin, vaikka puoliso on siirtynyt taas tekemään osittaista hoitovapaata, niin kauan kuin se ihanuus meille mahdollista on.
Minulle luontainen rytmi on aamuvoittoinen. Olen parhaimmillani aamuisin: energinen, innostuva, luova ja tekevä. Silloin olen lähtökohtaisesti parempi äiti. Iltaa kohden alan nuupahtaa. Tulen hajamieliseksi, mietteliääksi, haahuilevaksi. Käperryn sisäänpäin. Täydellisissä illoissa kaikki soljuu pehmeästi ja loogisesti eteenpäin. Siivoilen kodin ja siinä samassa mieleni seuraavaan päivään. Istun alas teekupin kanssa, teen iltatoimet. Pehmeän raukeuden ympäröimänä kömmin kirjani kanssa sänkyyn. Unessa olen kymmenen-yhdentoista välillä.
Mutta kun kotona laukkaa kaksi villivarsaa, jotka eivät vielä ole oppineet hahmottamaan oman jaksamisensa rajoja tai syy-seuraussuhdetta, illat saattavat edelleen lipsahtaa sekoiluksi.
Sellaiseksi mölinäsirkukseksi, jossa iltapalapöydässä vain kikkaillaan, suihkuun menemisestä pitää sanoa sen sata kertaa, hammasharjaa juostaan karkuun ja ulkovaatteetkin ovat yhä levällään eteisessä, vaikka olen huomauttanut niistä kotiintulosta lähtien. Joku räjäyttää lelut ympäri lastenhuonetta, vaikka juuri piti järjestää ja rauhoittaa koti yötä vasten. Pyydän tyyntymään, käskytän tekemään ja sanoitan omia tuntemuksiani. Kukaan ei kuuntele.
Kunnes yhtäkkiä kello on yli yhdeksän ja villivarsat laukkaavat alasti ympäriinsä toisiaan villiten ja minun epätoivostani energiaa imien.
Ja sitten minä en vain enää jaksa.
Naps.
Karjun hampaiden väleistäni niin rumia sanoja, että ne jäädyttävät kuumenneen tilanteen hetkessä. Mietin jo siinä sanoja suustani sylkiessäni, että puhun asioita, joita ei pitäisi. Sanon senkin ääneen, mutta silti toinen puoli on sekä huojentunut että kauhuissaan, miten tämä toimii joka kerta. Vasta kun muutun hirviöksi, minua kuunnellaan. Punaisena polttava raivo pysyy hädin tuskin kontrollissa, joku alkukantainen minussa tahtoisi repiä ja riuhtoa tilanteen järjestykseen.
Pahin uhkaus tuntuu ulkopuoliselle ehkä vähän naurettavaltakin: jos nyt ette tee iltatoimia, iltasatua ei tule. Vaikka villivarsat tuntuvat laukkaavan monesti vailla päätä ja häntää, silti he saavat raaminsa rutiineista. Iltasatu on ikiaikainen, pyhä, aina toistuva rutiini. Kaikki muu voi olla vähän vinksinvonksin ja muuntautua paikan mukaan, mutta iltasatu on ja pysyy. Siihen voi luottaa, se rauhoittaa uneen.
Paitsi kun uhkaan jättää sen lukematta. Se saa villivarsat paniikkiin, suorastaan hysteerisiksi. Samalla kun kauhistun uhkaukseni voimaa, koen sairasta tyydytystä siitä, että tämä asia sentään on minun hallinnassani. Jos minä en ainoana kotona olevana vanhempana lue iltasatua, kukaan ei sitä lue.
Ja niin meni eilinen. Uhkauksieni jälkeen painelin vihaa väristen suihkuun. Vedin oven lukkoon, eikä kukaan jäänyt sitä rynkyttämään, mitä ihmettelin. Väänsin hanan niin lämpimälle kuin iho sieti. Hiljalleen vesi alkoi hieroa äärimmilleen virittynyttä kehoa rennoksi. En jaksanut pestä hiuksia, en taaskaan. Loputkin voimat kehosta tuntuivat valahtavan viemäriin.
Suihkusta tullessani kuulostelin hiljaisuutta. Lastenhuoneessa paloi lukuvalo ja sängyn viereen oli aseteltu tuoli sekä kirja minua odottamaan. Mutta villivarsat olivat jo unessa, myttyrällä ja miten sattuu peittojensa alla.
Syyllisyys vyöryi päälle, painoi voimalla päätä pinnan alle. Miten menetin taas aikuisuuteni, sivaltelin sanoilla itsestäni riippuvaisia. Ikinä ikinä ikinä ei saisi mennä kiukkuisena ja riitoja selvittämättä nukkumaan.
Nukuin yöni palellen ja säpsähdellen.
Aamuissa viriää onneksi toivo. Puhuimme ja puhuimme, pyysimme anteeksi, halasimme. Lupasimme puolin ja toisin käyttäytyä paremmin ja toimia perheenä, jokaisen hyvää ajatellen.
Mutta näin silti sivusilmällä, miten oma hirviönkitani haukotteli ja villivarsojen hännät heilahtivat malttamattomasti.
Luin itkien tätä. Voi Hanne miten ihana kirjoitus. Taas. Minulla on kotihoidossa 5v ja 2v. Heidän isä tekee kuutena päivänä viikossa iltatöitä joten niin samaistuin tähän. Meillä uhkaillaan myös samalla. Iltasadulla. Ja silloin viimeistään meidänkin villivarsat rauhoittuvat. Kiitos kiitos kiitos tästä tekstistä
<3 Voi noita villivarsoja ja niiden iltaisin väsyneitä äitejä.
Nuo tuntemukset kuulostavat niin tutuilta! Mikä siinä on, että vain hetki lasten nukahtamisen jälkeen, kun on saanut tovin nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta, kaikki on taas nollaantunut. Kun lapset ovat ihania tuhisevia unimyttyjä, joita silittelee rakkaudentäyteisillä ajatuksilla. Silloin en enää ymmärrä, miten saatoin ennen nukkumaanmenoa kiehua raivosta. En halua enää muistaa, että huusin, koska en muuta voinut.
Kiitos vertaistuesta <3
Kyllä, sellaista tunteiden ääripäämylläkkää tämä vanhemmuus.
En tajua, miten nukkumaan menot voikin olla niin raivostuttavia tilanteita. Lähes aina ne vetää raivon partaalle, vaikka siitä tulee itselle aina yhtä surkea olo.
Äläpä muuta sano. Samaa ihmetellyt tässä pian 10 vuotta.
Samaistun. ❤️ USEIN SAMA. Puoliso tekee 3.vuoro työtä ja koe samanlaista aamuelämää mutta illat ne pitää saada olla rauhassa.
Voi kiitos taas ihanasta kirjoituksesta! Kuin olisi omaa toimintaansa lukenut. Ja kuinka paha mieli sitä voi ollakaan sen kaiken jälkeen (eikä yksi kerta riitä, että on hiljaisessa kodissa itkenyt kuinka huonosti itse taas käyttäytyi).
Nyt mulla on jo vähän isommat lapset (14v ja 12v) ja illat erilaisia. Toki silti se nukkumaan meno ei aina solju kauniisti eteenpäin, mutta teinien kanssa onkin sitten omat juttunsa 😉
Illan hiljaisuudessa itketyt katumusitkut, been there done that. Onneksi jo tosi tosi usein illat menevät mukavasti, mutta kai se on joku kauhun tasapaino, että yhä toisinaan illat ovat niitä pahimpia.
Teiniaikojen metkuja odotellessa! 😀
Meillä on 5- ja kohta 10-vuotiaat lapset ja puoliso on 50% arki-illoista töissä. Kyllä, moni asia on jo helpottanut lasten kasvaessa, mutta oi kyllä, samaistun tekstiisi ihan täysin. Iltaisin on itsekin väsynyt ja haluaisi hetkeksi päästä hengähtämään ennen kuin pitää mennä nukkumaan, mutta lapset riekkuvat ympäri taloa eivätkä tottele kun sanoo kauniisti ja ekoilla kerroilla, vaan liian usein se menee siihen sadanteen sanomiseen ja äänen korottamiseen, uhkailuun, kiristämiseen tai jopa huutamiseen. Ja siitä seuraa vaan ihan kamala morkkis itselle. Kiitos kun kirjoitit tästä, ihanaa, etten ole tässä(kään) asiassa yksin <3
Kiitos, kiitos, kiitos. Välillä noissa hetkissä, kun pinnalla kuohuu ja myrskyää, täytyy työntää varpaat pohjaan, jotta se syvällä makaava arvopohja riuhtaisisi väsähtäneen aikuisen raiteilleen. Koskettaa itseään olalle ja valaa uskoa, että lapsen herkkä mieli ei muista juuri sitä tahattomasti lapsentasolle lipsahtanutta äitiä vaan sen, jonka syliin saa aina käpertyä ja jolle voi kertoa jokaikisen ilon ja murheen sensuroimatta. Lapsellisen lohduttavaa, että näitä tuttuja tunteita saa lukea muidenkin tarinoina. Kiitos.
Kiitos hienosta, rehellisestä tekstistä, jotenkin riisuva arjen kuvaus. Vaatii sisua kerrata raskaat tapahtumat ja jakaa ne muille. Minulla on vaativa kovatahtoinen viisivuotias ja vauva, ja vanhemmalle huusin pari päivää sitten ulkona niin, että puisto kaikui. Aina tulee olo, että on puiston surkein äiti ja saa osakseen kaikissa tilanteissa ja paikoissa vaan tietynlaisia katseita ja huomauttelua. Näissä syövereissä tällainen rehellinen teksti tuntuu armolliselta, jatkuvan huomauttelun ja kulmien kohottelun sijaan joku kertoo, että hankaluudet kuuluvat elämään.
Eilen illalla paloi myös pinna.. tämä vuosi on ollut ihan hirveä, lähtökohtaisesti normaalia kolmivuorotyötä tai 12h vuoroa samassa kaupungissa tekevä rajavartija -puoliso onkin nyt heitelty kyselemättä pariksi viikoksi kerrallaan ruotsin rajalle eli toiselle puolelle suomea.. eilen oli siis 9. ilta yksin kolmen lapsen kanssa ja työpäivän jälkeen kun olin kahta kuskannut harrastuksiin ja tehnyt ruuat ja käynyt ruokakaupassa, lenkittänyt koiraa.. tuntui ettei sekuntiakaan saa itselleen!! Joku säie napsahti ja jäi ne sadut lukematta.. tänään taas parempi ja enää pari päivää yksin jäljellä! Todellakin saisi korona jo loppua ja saataisi pitää iskä kotona.
Hei,
Saako varovasti kysyä miksi monet noista lasten ”pitää hoitaa” jutuista liittyy kodin siisteyteen ja pitää hoitaa JOKA ilta??
Ymmärrän, että kaikilla on omat norminsa kodinhoidon suhteen mutta entä jos ne ulkovaatteet olisi eteisessä aamuun asti? Entä jos lastenhuone olisi siivoamatta seuraavaan päivään tai vaikka jopa siihen asti että alkavat siivota sitä itse? Onko lasten käytävä suihkussa joka ilta jos eivät ole urheilleet, rymynneet kesäpäivää ulkona tms? Hampaidenpesusta ja läksyjenteosta meillä ei luisteta. Mutta jos huoneet on kuin pommin jäljiltä niin so what. Mutta se ei tarkoita että leikit voi siirtää olohuoneeseen. Jos eteinen on kuin pommin jäljiltä, so what?
Itse olin vuoden yksinhuoltajana niin, että mies työskenteli toisessa maassa ja olin yksin 10v. ja 8v. kanssa tyyliin 10 päivää putkeen. Kaikesta selviää mutta omia kriteerejään ja rimaansa asioiden suhteen kannattaa miettiä ja lasten kanssa ns. valita taistelunsa.
Itselleni kauhein paikka oli kun sinä päivänä kun mies lähti taas 1.5 viikoksi pois niin KAIKILTA löytyi täitä ja tiesi että koko sen HELVETIN rumban joutuu hoitaa yksin… Silloin pääsi itku.
No se, että tavarat on paikoillaan helpottaa aika paljon sitä muuta arkea. Ja se, että tehdään about samat asiat joka päivä. Hoidin yksin lapset 2v ja 5v ja kävin töissä, kun mies rakensi taloa. Se, että kämppä olisi ollut pommin jäljiltä ei todellakaan olisi helpottanut elämää, päinvastoin olisin ollut entistä stressantuneempi kaikesta tavarasta ja sotkusta joka velloo ympäriinsä. Itseäni ainakin helpotti juuri se, että elämä meni rutiinien voimin eteenpäin eikä tarvinnut pohtia ja miettiä, että pitäisikö tänään käydä suihkussa vai ei ja kävinköhän siellä viimeeksi viikko vai päivä sitten.
Ihan viisaita asioita kirjoitat. Maailmassa on täkeämpiäkin asioita kuin se, että kaikki tavarat ovat paikoillaan.
Se miksi meillä yritetään siivota jo illalla tavarat edes suunnilleen paikoilleen on osittain siksi, että minulla ei stressitaso tunnu laskevan kunnolla jos paikat on epäjärjestyksessä. En ole mikään siivoushullu jonka koti on aina järjestyksessä. kaikkea muuta. Mutta minun on saatava kulkureitit auki ja vapaata tilaa istahtaa tai valmistaa itselleni iltapalaa tai aamiaista. Jos yritän käyttää jotain tilaa ja se on erilaisten sakalaisten asioiden valtaama niin minulla palaa hermot. Varsinkin illalla kun on väsynyt ja haluaisi asettua lepäämään ja valmistautumaan nukkumaan menoon.
Räjähtäneessä lastenhuoneessa tuntuu vallitsevan levottomuus. Meillä ainakin 3V nousee sängystä ja alkaa touhuta kaikenlaista ja härnätä isosiskoaan paljon herkemmin jos huoneessa on pitkin lattioita ja tasoja kaikenlaista virikettä. Ehkä sekasotku vaikuttaa lapsiinkin samoin kuin minuun, mutta he eivät osaa kohdistaa sitä samalla tavalla kuin minä.
Toinen juttu on se, että jos aamulla kiireessä on hukassa ties mikä sukka ja pipo niin jo valmiiksi kaoottinen lähtö on entistä kaoottisempi. Eikä se, että minä hermostun yhtään auta lapsia toimimaan aamuisin.
Iltatorkku täällä myös. Olen myös iltavirkun puolison kumppanina joutunut muistuttamaan myös iltavirkkua puolisoa siitä, että kello on oikeasti jo ohittanut lapsen tai lasten nukkumaanmeno ajan. Sillä hän aamutorkkuna ei ole ottanut vastuuta lasten aamutoimista. Ķatastrofein tilanne: ilta venyy ja lapset eivät mene ajoissa nukkumaan (pinnani myös palaa tai on kireänä) ja aamulla minä saan kunnian ottaa liian vähän nukkuneiden lasten kiukut heräämisen hetkillä.
Minäkin olen iltasaduttomuuden uhkailulla paimentanut lapsia. Joskus kiukulla. Joskus tajusin ottaa sen saman voiman käyttöön positiivisesti. Että jos iltatoimet sujuvat napakasti, meillä on aikaa lukea esim extra-tarina tai vähän pidempi pätkä tarinaa tai satua. Se usein motivoi, jos oli hyvä kirja kesken tai kiva juttu odottamassa. Tai suostuin vaikka lukea vihaamaani lelukuvastoa ääneen pitkät pätkät. Mielummin lelukuvaston lukeminen kuin iltariehunta.
Olen yhä iltatorkku, lapset isoja. Nyt illoissa ei enää ole sellaista aikaa, että lapset nukkuisivat ja minä valvon. Mutta ei ne enää riehukaan. Esikoinen, täysi-ikäisyyden kynnyksellä, on tehnyt havainnon, että oikeasti pitkät yöunet ovat hyvä juttu. Iltavirkkuna monta vuotta perusteli valvomistaan, että pärjää hyvin 6 tunnin unilla (nukkuikin sitten viikonloppuisin 12 tunnin unia). Kuopus, kohta 14v, oli pitkään iltatorkku. Teini-ikä tuntuu siirtävän tätä ominaisuutta. Häntä joudun muistuttamaan nukkumaan käymisestä taas, koska kärsii selvästi aamuisin, jos jää kukkumaan. Esikoista en enää saman ikäisenä pystynyt valvomaan parin nukkumaan kehoituksen jälkeen, koska oli pakko itse mennä nukkumaan ja vain luottaa, että hän käy nukkumaan. Minäkin tarvisen unta.
Tässä vähän aikaa (pari vuotta) ollut uusi haaste iltatorkulle äidille: miten saada nukuttua tarpeeksi esim. ison lapsen kesäloman aikana, jos lapsi lomailee ja tulee myöhään kotiin. Esim 17v on kilsan päässä kaverilla arki-iltana puoleen yöhön ja oma kello soi klo 06. Oma mieli ei anna vaipua syvään uneen, ennen kuin lapsi on tullut kotiin ja huikattu hyvät yöt. Toivoisin lapselleni sen takia arkeen kesätöitä, johon pitäisi mennä jo aamulla.
Kiitos tästä. <3 Samat tunteet ja kokemukset. Olen muuten saanut paljon toivoa sinun kirjoituksistasi siitä, miten oikeasti elämä muuttuu ja lasten kasvaessa helpottaa. Minulla on esikoinen saman ikäinen kuin sinun kuopuksesi ja lisäksi 4-vuotias, joten olet todellinen tulevaisuuden (toivon)ikkuna.
Kuinka kauniin kuvailevasti taas kirjoitatkaan! Tunnelmaan ja tunteisiin solahtaa niin samaistuttavasti, että ihan värisyttää. Armollisuus ja anteeksianto -siinäpä kaksi voimasanaa meille äideille❤️
Oi että miten samaistuttava teksti! Ja sitä niin usein iltana, jolloin menee hermot, ajattelee, ettei kellään muulla ole tällaista… ja miten hyvin joku toinen kommentoi, että pian lasten nukahdettua, hetken hengähdettyä kaikki nollaantuu ja nukkuvat lapset ovat rakkainta maailmassa.
Meillä vielä lapset niin pieniä ja ohjattavia, että sekin vaatii illoissa energiaa. Pitää jaksaa neuvoa, ohjeistaa, kannustaa, kehua. (6v, 4,5v, 3v ja 1,5v)
Hei, kiitos samaistuttavasta tekstistä. Meillä samojen asioiden kanssa painitaan usein. Löysimme noin vuosi sitten keinon kommunikoida lasten kanssa rakentavasti vireystasosta Vireystasomittarin avulla. (Meillä käytössä Zones of regulation menetelmän mittari, mutta muitakin voi hyvin käyttää). Meillä auttoi se kun aikuinen sanoitti värien kautta omaa tunne ja vireystasoaan; ”olen itse nyt keltaisella ja kun te lapset toimitte näin niin olen hyvin pian punaisella, auttakaapa laskeutumaan kohti sinistä jotta päästään nukkumaan”. Sitten yhdessä mietitään keinoja mikä auttaa ketäkin siinä vireyden laskussa. Illat eivät ole helppoja, mutta sen ongelman sanoittaminen mittarin avulla auttaakin siinä ettei se tunne kuorma purkaudu niin helpolla lapsiin tai puolisoon vaan on keino kertoa missä mennään syyllistämättä muita. Vaikka meillä mittarit käytössä niin eihän kaikilta romahduksilta tietenkään vältytä, mutta tuli tämä ajatus niin vahvasti mieleen että oli pakko vinkata jos siitä olisi jollekin hyötyä.
Samaistuttavaa, niin samaistuttavaa. Mun vinkki vitonen iltapelleilyyn (en jaksa kovaäänistä riekkumista ja perseilyä iltatoimien aikaan kylppärissä) on kuulosuojaimet. Siinä jotenkin saa olla rauhassa omassa kuplassaan ohjeistamassa ja pesemässä hampaita, vaikka varsat riekkuu ja hölmöilee. Ei kiekumiset ja pelleilyt pääse ihan iholle ja osu siihen punaiseen pisteeseen, vaan jää just sopivasti sen kuulosuojainkuoplan reunalle. Tämä toimii myös pienemmän lapsen/vauvan jatkuvaan itkuun. Sitä on empaattisempi, kun se pahin ääni pysähtyy vähän etäämmälle 🙂
Totta tuo toimii myös
Tuo tunne, kun pieni ipana on saanut sut raivoihin (niin monella tavalla se osaakin) ja aloitat iltasadun kiukku suupieliä kiristäen ja samalla kun tarina valtaa, lapsi rauhoittuu, hiipii katumus omasta kiukusta (huudosta, sitäkin sattuu, uhkailusta iltasadutta jäämisestä, todellakin tuttua) ja kun lapsi sitten tuhisee on pakahtua siihen miten ihana se nukkuva on ja miten paljon harmittaa oma käytös).
Vaikka lapsukainen on jo yhdeksänvuotias iso-pieni, sattuu niitä iltahepuleita ja äidin hajoamisia. Harvemmin ja harvemmin, onneksi. Ja edelleen yksi kauneimpia näkyjä on oma lapsi nukkumassa, pieni ihmislapsi tuhisemassa.
Kiitos, kiitos, kiitos. Välillä noissa hetkissä, kun pinnalla kuohuu ja myrskyää, täytyy työntää varpaat pohjaan, jotta se syvällä makaava arvopohja riuhtaisisi väsähtäneen aikuisen raiteilleen. Koskettaa itseään olalle ja valaa uskoa, että lapsen herkkä mieli ei muista juuri sitä tahattomasti lapsentasolle lipsahtanutta äitiä vaan sen, jonka syliin saa aina käpertyä ja jolle voi kertoa jokaikisen ilon ja murheen sensuroimatta. Lapsellisen lohduttavaa, että näitä tuttuja tunteita saa lukea muidenkin tarinoina. Kiitos.
Hei!
Oletko kokeillut iltatoimiin kuvia? Omalle 7v lapselle kuvat on helpotus, kun tietää mitä seuraavaksi tapahtuu/mitä pitää tehdä. Lisäksi käytössä purkki, johon kerätään marmorikuulia onnistuneista iltatoimista. Purkin ollessa täysi tehdään jtn kivaa yhdessä (myös tarrojen keräys yms. ajaa saman asian).
Valmiita tulostettavia rutiinikuvia löytyy esimerkiksi täältä:
https://viitotturakkaus.fi/tuote-osasto/itseilmaisu-arki/rutiinit/
Ja ostettavia täältä:
https://sujuvattoimet.fi/collections/sujuvat-toimet-magneetti-magneetilta/products/toimintataulu
Ja Pinterest on tietenkin ideoita pullollaan.
Tämä vaatii vanhemmalta alkuun ainakin ehkä enemmän, mutta paljon mukavampi kehua lasta kuin huutaa pää punaisena. Mikä toki sekin ihan inhimillistä.
I feel you all! <3
Kiitos! ❤️ Hyvin kuvattu iltojen kauhut. Itse olen lapseni kanssa kahdestaan ja täten joka ikinen ilta (ja kaikki muutkin ajankohdat) on vastuullani. Kellon tullessa 19:30 tiedän, että alkaa olla saavutettu katkemispisteen lähestyminen. Lapsikin tietää sen ja ehkä siksi toisinaan heittäytyy vielä vauhdikkaammaksi omankin katkemispisteen saavuttamiseksi.
Kauniita kevätpäiviä ja erityisesti iltoja perheellenne!
Voi kuulostaapa NIIN kovin tutulta. Itselläni on tuo sama homma. Tiettyyn pisteeseen asti jaskan sanoa, kehottaa ja pyytää, mutta sitten kun mitta täyttyy niin poks. Ja se auttaa nimenomaan joka kerta, mikä oon sangen rasittavaa. Miksi se ei voi auttaa että pyydän kivasti ja kehotan, miksi aina pitää huutaa ja karjua ja uhkailla että sana menee perille. Ihana vertaistuki oli tämä kirjoituksesi, kiitos siitä.
Hienoa jakamista ja solidaarisuutta täällä!
Yhden lapsen kanssa tämä on tietty helpompaa, mutta omaa napsahtelua kyllä vähentää se, että en edes ryhdy pyytelyyn, toistuvaan kehotteluun ja monta kertaa sanomiseen.
Jos olen kerran sanonut tai pyytänyt nätisti, eikä mitään tapahdu, en sano tai tee asialle mitään ennen kuin tiedän, että jaksan hoitaa homman loppuun asti. Sitten pyydän uudestaan ja jos ei tapahdu, menen saman tien lapsen kanssa kädestä pitäen, olkapäästä ohjaten, kantaen, mitä se vaatiikaan, yhdessä hoitamaan asian, katsomaan että se tapahtuu.
Lukuisia iltoja yksin lapsia nukuttaneena tämä voisi olla omasta kynästäni tuota viimmoista uhkausta myöten. Kumma kyllä se on meilläkin se joka toimii (yhdistettynä siihen pää punaisena karjuntaan). Aamulla sitten keskustellaan taas, että miksi..
Miten osuikaan täydellisesti tämä kirjoitus. Istun lasten sängyn laidalla, kadun jälleen kerran sitä miten huusin ja uhkailin ihan hetkinen sitten ja nyt pakahdun rakkaudesta noita kahta uinuvaa tuulispäätä kohtaan. Samalla selailen tätä blogia, joka on tuttu vuosien takaa, ja johon palasin ihan sattumalta juuri nyt. Takana on täsmälleen kuvailemasi kaltainen ilta, ja mielessä ennen tämän tekstin ja kommenttien lukemista oli, että olen varmasti maailman ainut vanhempi, joka ilta toisensa jälkeen menettää malttinsa tällä tavalla.
Kiitos Hanne ja kaikki te, jotka kerroitte, etten olekaan ainut. ❤️ Tämä oli tosi tärkeää mulle.