Välillä luulen jo, että ne ajat ovat ohi. Ja toki ovatkin, ”kyllä se vielä helpottaa” -elämä on nyt tässä.

Kun puoliso alkuvuodesta teki useamman kuukauden täyttä työviikkoa, pelkäsin, miten lyhennetyn työajan lempeyden jälkeen pystyn hoitamaan arjen. Kehoni muisti yhä pikkulapsiajat, kun sitä koitettiin viimeksi, ja sävähti pelosta.

Mutta kaikki menikin yllättävän hyvin. Vaikka puoliso oli poissa useamman päivän putkia, elämä soljui rennosti eteenpäin. Oli kuraa ja loskaa, rakkautta ja onnea. Pääsin käymään yhden aikuisen päivinä juoksulenkeilläkin, mikä on yksi selvä mittari siihen, että kyllä, lapset kasvavat ja elämä helpottaa.

Mutta illat ainoana aikuisena, ne ovat yhä edelleen toisinaan liikaa. Nytkin, vaikka puoliso on siirtynyt taas tekemään osittaista hoitovapaata, niin kauan kuin se ihanuus meille mahdollista on.

Minulle luontainen rytmi on aamuvoittoinen. Olen parhaimmillani aamuisin: energinen, innostuva, luova ja tekevä. Silloin olen lähtökohtaisesti parempi äiti. Iltaa kohden alan nuupahtaa. Tulen hajamieliseksi, mietteliääksi, haahuilevaksi. Käperryn sisäänpäin. Täydellisissä illoissa kaikki soljuu pehmeästi ja loogisesti eteenpäin. Siivoilen kodin ja siinä samassa mieleni seuraavaan päivään. Istun alas teekupin kanssa, teen iltatoimet. Pehmeän raukeuden ympäröimänä kömmin kirjani kanssa sänkyyn. Unessa olen kymmenen-yhdentoista välillä.

Mutta kun kotona laukkaa kaksi villivarsaa, jotka eivät vielä ole oppineet hahmottamaan oman jaksamisensa rajoja tai syy-seuraussuhdetta, illat saattavat edelleen lipsahtaa sekoiluksi.

Sellaiseksi mölinäsirkukseksi, jossa iltapalapöydässä vain kikkaillaan, suihkuun menemisestä pitää sanoa sen sata kertaa, hammasharjaa juostaan karkuun ja ulkovaatteetkin ovat yhä levällään eteisessä, vaikka olen huomauttanut niistä kotiintulosta lähtien. Joku räjäyttää lelut ympäri lastenhuonetta, vaikka juuri piti järjestää ja rauhoittaa koti yötä vasten. Pyydän tyyntymään, käskytän tekemään ja sanoitan omia tuntemuksiani. Kukaan ei kuuntele.

Kunnes yhtäkkiä kello on yli yhdeksän ja villivarsat laukkaavat alasti ympäriinsä toisiaan villiten ja minun epätoivostani energiaa imien.

Ja sitten minä en vain enää jaksa.

Naps.

Karjun hampaiden väleistäni niin rumia sanoja, että ne jäädyttävät kuumenneen tilanteen hetkessä. Mietin jo siinä sanoja suustani sylkiessäni, että puhun asioita, joita ei pitäisi. Sanon senkin ääneen, mutta silti toinen puoli on sekä huojentunut että kauhuissaan, miten tämä toimii joka kerta. Vasta kun muutun hirviöksi, minua kuunnellaan. Punaisena polttava raivo pysyy hädin tuskin kontrollissa, joku alkukantainen minussa tahtoisi repiä ja riuhtoa tilanteen järjestykseen.

Pahin uhkaus tuntuu ulkopuoliselle ehkä vähän naurettavaltakin: jos nyt ette tee iltatoimia, iltasatua ei tule. Vaikka villivarsat tuntuvat laukkaavan monesti vailla päätä ja häntää, silti he saavat raaminsa rutiineista. Iltasatu on ikiaikainen, pyhä, aina toistuva rutiini. Kaikki muu voi olla vähän vinksinvonksin ja muuntautua paikan mukaan, mutta iltasatu on ja pysyy. Siihen voi luottaa, se rauhoittaa uneen.

Paitsi kun uhkaan jättää sen lukematta. Se saa villivarsat paniikkiin, suorastaan hysteerisiksi. Samalla kun kauhistun uhkaukseni voimaa, koen sairasta tyydytystä siitä, että tämä asia sentään on minun hallinnassani. Jos minä en ainoana kotona olevana vanhempana lue iltasatua, kukaan ei sitä lue.

Ja niin meni eilinen. Uhkauksieni jälkeen painelin vihaa väristen suihkuun. Vedin oven lukkoon, eikä kukaan jäänyt sitä rynkyttämään, mitä ihmettelin. Väänsin hanan niin lämpimälle kuin iho sieti. Hiljalleen vesi alkoi hieroa äärimmilleen virittynyttä kehoa rennoksi. En jaksanut pestä hiuksia, en taaskaan. Loputkin voimat kehosta tuntuivat valahtavan viemäriin.

Suihkusta tullessani kuulostelin hiljaisuutta. Lastenhuoneessa paloi lukuvalo ja sängyn viereen oli aseteltu tuoli sekä kirja minua odottamaan. Mutta villivarsat olivat jo unessa, myttyrällä ja miten sattuu peittojensa alla.

Syyllisyys vyöryi päälle, painoi voimalla päätä pinnan alle. Miten menetin taas aikuisuuteni, sivaltelin sanoilla itsestäni riippuvaisia. Ikinä ikinä ikinä ei saisi mennä kiukkuisena ja riitoja selvittämättä nukkumaan.

Nukuin yöni palellen ja säpsähdellen.

Aamuissa viriää onneksi toivo. Puhuimme ja puhuimme, pyysimme anteeksi, halasimme. Lupasimme puolin ja toisin käyttäytyä paremmin ja toimia perheenä, jokaisen hyvää ajatellen.

Mutta näin silti sivusilmällä, miten oma hirviönkitani haukotteli ja villivarsojen hännät heilahtivat malttamattomasti.