Minä reagoin vatsallani. Kun jännittää, vatsaa nipistää. Kun on hyvä olo, se tuntuu raukeana lämpönä vatsassa. Pelko sivaltaa vatsaan kipeitä viiltoja, kun taas rakkaus tuntuu pehmeänä kutituksena.

Vauvavuodet ja pikkulapsiarki olivat vatsalleni, eli tarkemmin sanottuna suolistolleni, ihan liikaa reagoitavaa kestettäväksi. Vatsani meni täysin sijoiltaan ja sekaisin, kunnes lopulta lopetti toimintansa lähes kokonaan.

Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Balilla viettämämme talven aikana koitin jopa leivätöntä elämää, niin paljon kuin leipää rakastankin. Se auttoi, mutta kuten jo silloin ymmärsin, syynä parantuneeseen olooni oli luultavasti niin moni muu tuohon talveen liittynyt asia:

Puoliso oli perhevapailla, ja minulla oli vähemmän töitä kuin normaalisti. Stressitasot laskivat alas. Elin ja nukuin auringonrytmissä, enkä valvonut öitä töitä tehden, kuten perhevapaita ja töitä yhdistäessä olin tehnyt. Ruoka oli freesiä ja raikasta, eikä kiireessä ja kauheassa nälässä jääkaapista kasattuja mättöannoksia. Joogasin ja uin.

Oli aikaa kuunnella itseään, eikä vain juosta eteenpäin arkea taklaten, vähän myöhässä ja silti ennakointia yrittäen.

Mutta tropiikissa vietetyn talven jälkeen vanha arki palasi, myös vatsaani. Hiljalleen toipumisen aloittanut aineenvaihdunta teki taas stopin.

Saattoi mennä parikin viikkoa, että suoli ei toiminut. Eli toisin sanoen en käynyt kakalla. Olo oli koko ajan karsea: turvonnut, kankea, lössö ja väsynyt. Tuntui, että minuun kertyvä kuona tursui kaikkialle kehooni, kun se ei päässyt ulos luonnollista tietä. Kasvojeni iho oli jatkuvasti tulehdustilassa ja kipeitä finnejä ilmestyi kaikkialle kehoon.

Hiljan luin Hesarin Minä väitän -palstalta tekstin, josta tunnistin itseni. Jutussa gastroenterologi, eli vatsaan ja suolistoon erikoistunut lääkäri Perttu Lahtinen kertoo, miten herkkää ja ummetuksesta kärsivää vatsaa voi kouluttaa toimimaan.  

Homman juju on se, että suolisto tykkää säännöllisestä rytmistä. Jokainen ruokailu toimii ärsykkeenä suolistolle, sillä suolisto saa gastrokoolisen refleksin välittämänä tiedon täydestä vatsalaukusta. Toisin sanoen se on suolistolle osoitettu kehotus, että olisi hyvä tyhjentää putkea toisesta päästä.

Ja sitten se juttu, jonka olin arvellut jo aikaisemmin olevan perimmäinen syy suoleni toimimattomuuteen, mutta jolle vasta nyt sain vahvistusta ammattilaisen väitteestä:

Suoli on siitä herkkis kaveri, että se haluaa että sitä kuunnellaan. Muuten se pahoittaa mielensä ja lopettaa kommunikoinnin. Kun siis on tarve käydä kakalla, vessaan olisi syytä sännätä heti. Jos pidättää ja jättää suolen vienot tyhjentymistoiveet huomiotta, tyhjentymisrefleksi hiljentyy ja vaimentuu.

Vauvavuosina ja pikkulapsiaikoina en kertakaikkisesti välillä ehtinyt käydä vessassa. Se saattaa joistakin kuulostaa omituiselta, mutta tietäjät todellakin tietää, mistä puhun. Ohitin suoleni toiveet siitä, että nyt olisi aika mennä. Ajattelin, että menen sitten myöhemmin, kun ehdin ja on hyvä hetki. Ja sitten sitä hyvää hetkeä ei tullut, tai suoli sanoi, että hetki meni jo.

Lopulta tunnuin menettäneen koko yhteyden suolistooni. Vaikka tunsin olevani täynnä sitä itseään, mitään merkkejä kakkahädästä ei tullut. Pöntöllä istuskelut eivät tuottaneet tulosta.

Tätä jatkui vuosia ja vuosia. Joka ikinen päivä fyysinen huono olo oli ylläni kuin liian kireälle kiskottu muhkurainen ja hiostava talvipalttoo, joka sai hengästymään. Vatsa oli iltaa kohden pingottuva ilmapallo, ja kaikki siinä sen ympärillä itselleni tunnistamattomaksi muovautunutta.

Huomaatte ehkä, että kirjoitan menneessä muodossa. Nykyään tilanne on siis parempi, ei missään nimessä stabiili, mutta silti sellainen, että uskallan sanoa minun ja suolistoni olevan taas väleissä, ainakin paremmissa väleissä kuin ihan vaikka vielä puolitoista vuotta sitten.

Mitään ihmeparannuskeinoa tähän minulla ei ole. Enkä ole alan asiantuntija voidakseni sellaisia antaakaan. Mutta muutamia omakohtaiseen kokemukseen perustuvia veikkauksia voin esittää.

Ensinnäkin pari vuotta sitten opettelin vuosien sekopäisen valvomisen jälkeen taas nukkumaan. Siis opettelemalla opettelin, itsekurilla ja täsmällisyydellä, sillä muuten olisin varmasti edelleen siinä vauvavuosien jälkeen päälle jääneessä valvomislimbossa. Nykyään on myös aikaa laittaa ja nauttia hyvää ruokaa, eikä ravinto ole vain pakollinen paha, joka tulee hoidetuksi vasta sitten kun on niin sudennälkä, että voisi lusikoida pahimpaan hätään voita suoraan paketista.

Rautavarastojeni hupeneminen ja niiden pitkäpiimäisen hidas kartuttaminen on toinen ikuisesti kestävä jatkotarinansa, mutta luultavasti myös hiljalleen parantuneilla rauta-arvoilla on tekemistä asian kanssa. Olisi myös mielenkiintoista tietää, onko sillä vaikutusta suolistoni parempiin fiiliksiin, että nykyään syön yhä vähemmän mitään eläinperäistä, eli siis myös kananmunia ja lehmänmaitotuotteita. Lihaa en ole syönyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Aktiivisen juoksuharrastuksen aloittaminen reilu vuosi sitten on kulkenut niin tarkassa synkassa vatsani toimivuuden kanssa, joten sillä lienee jotain tekemistä asian kanssa myös. Kaikki liikunta on asiantuntijoiden mukaan hyväksi vatsan terveelle toiminnalle, mutta itselläni mikään muu laji ei ole saanut aikaan samaa suoliston aktivoitumista kuin juoksu. Maallikkona näen mielessäni, miten juoksuaskeleet ikään kuin hölskyttävät askel askeleelta suolistoni massaa alaspäin.

Ja tärkein on se, että minulla on taas aikaa kuunnella vatsaani. Ainakin periaatteessa. Sillä jos ei ärsyttäisi, naurattaisi se useamman kerran viikossa tapahtuva episodi yhden vessan kodissamme, jossa huutelen varmistellen koko perheeltä, eihän kenelläkään ole vessahätä, sillä minä menisin nyt. Ja sitten 15 sekuntia myöhemmin olen saanut varmistuksen ja ehtinyt istahtaa pöntölle, kun oven ulkopuolella hakataan hädissään ovea, koska nyt just olisi päästävä.

Jösses. Että ei kun housut ylös ja toivomaan, että sitten ensi kerralla suoli jaksaa taas muistuttaa, että olisi päästävä, sillä se kerta meni sitten siinä. Jos en heti pääse vessaan, yhä edelleenkin suoli närkästyy ja ei todellakaan ole valmis yhteistyöhön vähän myöhemmin.

Siksi onkin ollut opettelemista, että heti kun siltä tuntuu, vessaan on mentävä. Ei vasta sitten, kun olen kirjoittanut sähköpostin loppuun, purkanut kauppakassin tai letittänyt lapsen hiukset loppuun. Ei. On mentävä heti.

Mutta kun on elänyt lähes vuosikymmenen epätoivoisena mieltään osoittavan ja sitten lopulta mykkäkoulua pitävän vatsan kanssa, ymmärtää, miten tärkeää on pitää hyvät välit suolistonsa kanssa. Se että vatsani voi hyvin, tarkoittaa sitä, että minä kokonaisuutena voin hyvin.

Jaa