Kyllähän juhannus joka vuosi yllättää. Että nytkö jo. Mutta tänä vuonna neljän kuukauden marraskuun ja loputtoman korona-kevään jälkeen järsin aamupalaleipääni juhannusaattona ja huokaisin pölmistyneenä kymmenettä kertaa, että nytkö jo.

Emme olleet tehneet mitään suunnitelmia, mutta aamupalapöydässä pohdiskelin, että olisi ihana saada kuusi asiaa. 1. Kuopsuttelua helteisellä palstalla. 2. Aikaa lojua kirjan kanssa. 3. Oleilua Kivinokan pikkumökillä. 4. Pulahduksia mereen. 5. Lenkki hiljaisessa metsässä. 6. Iso kattilallinen uusia perunoita jaettuna yhdessä ystävien kanssa.

Suunnittelemattomuus toi ne ja vielä enemmän.

Käytyäni lenkillä hellettä värisevässä metsässä, lähdimme Kivinokkaan. Siitäkin huolimatta, että juhannus on ainoa aika, kun en pidä niemenokkaa paratiisina. Vaikka rannan pienellä lavalla soi livenä iskelmä ja kokko loimuaa merenrannassa, alkoholin käyttöaste tekee siitä kaikesta epämiellyttävää etenkin lasten kanssa. Nyt kuitenkin koronan takia Kivinokan virallinen juhlaohjelma oli peruttu, ja pyöräilimme mekin Kivinokan juhannukseen.

Saimme seurauksemme ystäväperheen, sitten vielä toisen ystäväperheen ja lopulta vielä siskoni puolisoineen. Oli valtavan onnellinen olo, kun pikkuisen mökkimme pihaan katetun pöydän ympärille kertyi suunnittelemattakin iso jengi rakkaita ihmisiä. Nostimme keskelle pöytää ison kattilallisen uusia perunoita. Palsta antoi pöytään tarjottavaa sekin: salaattia, retiisejä ja sipulia.

Näyttäisi vahvasti siltä, että meillä on positiivinen ongelma roskiksesta löytyneen ja vielä korjausta odottavan pyöreän puutarhapöydän kanssa. Sen ympärille mahtuu perheemme, mutta ei se määrä murusia, mitä yleensä mökillä meidän kanssamme on. Pukkijalkojen päälle nostettu pitkä pöydänkansi oli suunnitelmissamme varapöytä, jota yleensä säilytettäisiin mökin alla odottamassa ystäviä, mutta näyttäisi siltä, että sitä on ihan turha korjata terassilta välissä pois.

Juhannus oli unenomaisen lämmin. Ilma väreili merta, aurinkorasvaa ja paahteista hiekkaa, kun pystytimme aurinkovarjon Kivinokan hiekkarannalle ja levittelimme viltit sen ympärille. Miten absurdilta ihan vain pari kuukautta sitten kaikki tämä tuntui: ihan liki olevat ystävät, tuntikausia meressä läträävät lapset ja aurinko, jonka lämpö hivelee lempeästi ja sulattaa hartioiden kireyden.

Juhannuspäivänä puoliso lähti töihin ja meille muille kävi reissuisesti. Saimme kutsun ystävien sukumökille Nuuksioon, joten pakkasimme rinkan ja reput ja lähdimme junalla Espooseen.

Keskikesän viikonloppu norkoili eteenpäin kiireettä ja täyttyi mökkipuuhastelusta: ruuanvalmistelusta, muksujen kesälomailon jakamisesta (ja pöljäilyjen kaitsemisesta), kaivoveden noudosta, veden lämmittämisestä padassa, ruokailusta, päiväkahvien keittämisestä, saunan lämmittämisestä ja ulkona tiskaamisesta. Mökin viereisessä purossa uitettiin puista laivaa, kaarnalaivaa ja lapsia.

Jossain iltapäiväkahvien ja illallisen välissä muu seurue lähti onkien kanssa rantareissulle, ja minä jäin kahden tiskiharjan ja kirjan kanssa. Sormenpäät tiskauksesta rusinoina vedin aurinkotuolin pihan aurinkoisimmalle paikalle, lisäsin aurinkorasvaa ja ahmin monta kymmentä sivua kirjaa (saatu arvostelukappaleena). Niin ja otin sata selfietä laittaakseni muistiin tämän: lasten ollessa 5- ja 8-vuotiaat  – ja kun ympärillä on ihania ystäviä – on toden totta mahdollista rennosti makoilla juhannuksena auringossa ja upota kirjaan niin että aika unohtuu. Jospa Hanne joskus nelisen vuotta sitten olisi tämän tiennyt!

Myöhemmin illalla, lapsijengin puolikkaan nukahdettua jo kesken iltasadun, hipsimme aikuisjengissä saunaan. Kiuas napsui ja sihisi. Puron vesi tuntui viileältä löylyjen kuumentamalla iholla, makoillessamme matalana lipuvan puron pohjalla. Pohdimme, olisiko hauskaa vai kamalaa, jos joku purossa asuvista ravuista nyt nappaisi varpaasta tai nännistä kiinni.

Löylyjen jälkeen nukuin tuvan sivusta vedettävällä niin syvää unta, että heräsin sunnuntaihin vasta kun aurinko oli jo korkealla ja keittiöstä leijaili kaurapuuron tuoksu.

Juhannus jatkoi kulkuaan verkalleen, kuten mökillä vain. Venytimme keskikesän juhlaa vielä sen verran, että pakattuamme rinkat kasaan, matkasimme bussilla Nuuksion Kaitlammelle iltauinneille. Maisema oli kuin Atenuemin seinältä, mutta elävä, lämmin ja onnellinen. Pulahdettiin uimaan kermaisen turpeiseen veteen, ja koivut taivuttelivat syvänvihreitä lehtiään lammen ylle. Ilmassa leijui helteisen päivän lämmittävä mäntymetsä.

Iltapala katettiin mökkiruokien jämistä rannalle. Kotimatkalla Helsinkiin osa sakista nukkui jo.

Herttoniemessä puoliso nappasi lapset hoteisiinsa ja minä vedin lenkkarit jalkaan. Pääsin lenkille ilta-aurinkoa helmeilevän metsän siimekseen, toista kertaa juhannuksena, vaikka ihan vain yhdestä kerrasta haaveilin.

Kiitos juhannus 2020, olit hyvä. Kiitos kesä, että kaiken jälkeen tulit.

Jaa: