”Mayday mayday, vaimollani kiristää päätä! Olisiko vaikka jotain likkojen reissua?” Jotensakin tällaisen viestin puolisoni oli lähettänyt ystävilleni Marikalle ja Auralle tässä jokin aika sitten. Ja koska kaikenlaisissa hädissä ystävät tunnetaan, koin viime lauantaina sellaisen yllätyksen että!

Kävi nimittäin niin, että viettäessäni kotipihassa naapureiden kanssa koululaisten ja vanhempien yhteisiä kevätjuhlia, paikalle ilmestyi ystäväkoplani reput selässään. Jotain olin odottanut tapahtuvaksi, sillä puoliso oli kehottanut olemaan kotona puolenpäivän aikaan hänen tullessa yövuoron jäljiltä kotiin, mutta tämä yllätti niin että jos vain osaisin, olisin kaikessa täpinässä ja riemussa heittänyt kärrynpyörät ja voltit.

Ystävät, joita olin ikävöinyt fyysisesti lähelleni niin että sydän on ollut mennä ruttuun! Ja skumppapullo, joka lupaili kuplivaa päivää, jollaisesta oli kulunut aikaa niin paljon, että kun lopulta olin kelaillut aikaa viime syksyyn asti, menin jo laskelmissa sekaisin. Siinä vaiheessa, kun minua kehotettiin pakkaamaan reppu, sillä edessä olisi viikonloppu Porvoossa, pompin kiljuen ympäri pihaa. Yöksi pois kotoa, Porvoossa! En tiedä, kumpi oli hykerryttävämpää, mutta ilo ihan poreili kehossa.

Niinpä matkasimme kolmistaan Porvooseen, ja kaikki oli unenomaisen, hämmästyttävän ja kipristyttävän onnellisen ihanaa. Vanhan kaupungin kauniit vanhat talot ja mukulakivikujat olivat paikallaan, vaikka maailma oli sitten viime käynnin nytkähtänyt eri asentoon. Kesä oli puhjennut kukkaan ja kaupunki leijui keveänä kuin siellä kukkivat omenapuut ja syreenit. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, Porvoo on aina hyvä idea, mutta erityisen hyvä idea se on kevään jälkeen, jolloin elämä on ollut tiivistynyt kodin seinien ja Herttoniemen rajojen sisään.

Aurinko paistoi kujeillen kuin vain kesän ensimmäisinä päivinä, kun voi istua joenrannassa, eikä tarvita suomalaista sisua uskotellakseen itselleen, että ei ole ollenkaan kylmä. Vanha kaupunki oli heräilemässä koronakohmeesta ja kaikilla oli sama kollektiivinen riemu; elämä voittaa! Marika totesikin hyvin, että olemme kaikki kuin pitkän talven jälkeen kesälaitumelle päässeet lehmät. Takajalat heittivät riemusta sivuun ja on vain juoksenneltava ilosta edestakaisin; (rajattu) vapaus, kesä!

Ravintoloita ei ollut vielä avattu paikalla syömiseen, joten haimme noutoruokaa niistä paikoista, jotka auki olivat. Piipahdimme tonkimaan vintagekaupan rekkejä ensimmäistä kertaa kuukausiin. Istuimme auringossa, kunnes se tipahti horisonttiin maalaten ensin Porvoonjoen yläjuoksun oranssiksi, punaiseksi ja hellekesän keltaiseksi.

Olimme yötä Bed and Breakfast Ida-Mariassa, ihan Porvoon vanhan kaupungin sydämessä. Kävimme majatalon saunassa iltamyöhään. Saunan ikkunasta avautui maisema syreenipuiden takana mäellä kohoavalle kirkolle ja toisaalla lempeän rauhallisesti virtaavalle joelle. Aurinko oli laskenut, mutta pimeyden sijaan kaiken yllä oli kesäillan hämärä. Miten yhtäkkiä se onkaan täällä, kesä!

Kun sitten reilun vuorokauden jälkeen palasin Herttoniemeen, muistin mikä reissuissa kaiken muun lisäksi on niin ihanaa: niiden jälkeen on onnellista saada palata takaisin kotiin. Tunsin myös, miten voimakkaasti voikaan olla onnellinen ystävistä, mahdollisuudesta matkata taas kotimaassa ja puolisosta, joka pitää huolta hyvinvoinnistani silloinkin, kun itse en siitä huolisähikäisten keskellä muista huolehtia.