Sisäinen vuodenaikakompassini on sekaisin. Kaikki sen keväiset ja kesää enteilevät kiintopisteet ovat tämän omituisen kevään aikana olleet kadoksissa, eikä se ole saanut kiinni tutuista kohdista tasatakseen aikakäsitystään.

Keväisen kaaoksen sijaan työpöydällä on ollut tyhjentynyt kalenteri. En millään voi ymmärtää, että on toukokuun viimeinen viikko, kun keho ei käy ylikierroksilla – ihan kuin se nyt olisi ennekään auttanut mahdottomaan tehtävään saada maailma valmiiksi ennen juhannuksesta alkavaa lomaa. Mutta silti syvälle minuun iskostunut suorittaja ei meinaa suoda itselleen ajatusta kesästä, jos ei ole tehnyt tarpeeksi töitä ansaitakseen sen.

Ei ole edes työsähköposteja, joissa alettaisiin jo pedata kesää, kun kukaan ei vielä tiedä syksystä. Kirjanpito muistuttaa, että pitäisi tehdä laskutus, yrittää miettiä loppuvuotta, mutta olen jumahtanut kellumaan välitilaan, jossa aika ei kulje.

Säät ovat olleet ihan yhtä hämmästyneenä kuin mielenikin. Helsingin toukokuu antoi oman tuntuman mukaan enemmän lumisateita kuin koko mennyt talvi. Lämpötilat ovat tuntuneet junnaavan paikallaan viikkotolkulla, ja ikkunalaudalla kasvavat taimet kurkottelevat kohti aurinkoa, mutta valtaosa niistä saa edelleen tyytyä pelkkään päiväulkoiluun parvekkeella.

Samana päivänä tarvitsee levittää topin paljastamalle iholle aurinkorasvaa ja kiskoa paksua villapaitaa lämmikkeeksi. Tuulensuojaisessa paikassa tulee hiki, mutta silti pyykit ovat välillä kolean päivän jäljiltä yhä illallakin kosteina pyykkinarulla. Voisi olla ihan yhtä hyvin huhtikuu.

Tänään alkoi esikoisen viimeinen kouluviikko ekaluokkalaisena, eikä se tunnu siltä. Parin kuukauden etäkoulun jälkeen näissä muutamassa viikossa ei kukaan ole saanut vielä kiinni siitä malttamattomuudesta ja vatsanpohjaa kutittavasta onnesta, että pian alkaa kesäloma. Pitäisi iloisesti vähän jo kyllästyä, sen sijaan että yhä imetään riemuissaan sisimpään kaikkea sitä, mitä etäkoulun aikana kaivattiin: kavereita, opettajan vetämiä tunteja, lukujärjestyksen säntillistä rytmiä ja koulukäytävien ikiomaa maaimaa, johon vanhemmat eivät kuulu.

Ei ole kevätjuhlaakaan, jossa me vanhemmat pääsisimme ahtautumaan liikuntasaliin nieleskelemään liikutustamme keveistä kesähelmoista, puulattialla kopisevista juhlakengistä ja suloisista esityksistä, joita tahdittaa isoista ikkunoista läikkyvä aurinko. Harrastuksetkin vain päättyivät, kevätjuhlia tai -esityksiä ei ole.

Lasten kesälenkkarit ovat sentään jo kuluneet niin nuhjuisiksi, että tietää vuodenaikojen vaihtuneen.

Mutta silti niin moni tuttu asia puuttuu. Ei ole ollut tiiviiksi rykelmäksi yhteen kokoontuvia ystäviä, joiden kanssa huumaantua kesän lähestymisestä. Ei kotipihassa vierivieressä grillin ääressä istuvia naapureita tai leikkipuistoluuhailua isoilla porukoilla. Ei pyöräretkiä kauempana asuvien ystävien luo, ei liian myöhään meneviä kesäiltoja, kun leikkejä ei malttaisi keskeyttää. Ei kesälomasuunnitelmia, eikä tukkoa junalippuja odottamassa seikkailuita.

Mieleni ei tunnista tätä, ei saa kiinni muuttuneista kesänmerkeistä.

Mutta sitten viime viikolla polkiessamme Kivinokkaan, jostain tanssi leijuen tuttu tuoksu. Keho havahtui hereille heti, sydän heitti innosta voltin ja selkää pitkin kulki kutitellen kesämuisto kuin selkäytimestä aktivoituneena. Tuomet kukkivat.

Tuomet olivat vaivihkaa muutamassa päivässä kehitelleet yllätyksen ja ryöpsäyttäneet Kivinokan ja koko Herttoniemen valkoiseen kukkaan. Tuoksu vei suoraan ja kyselemättä aikamatkalle kevätjuhliin ja alkavan kesän riemuun. Pysähdyin viikonlopun aikana hullaantuneena jokaisen kohtaamani tuomen luo. Tungin päätäni kukkiin, imin niiden tuoksua syvälle kehoon.  

Sisäinen vuodenaikakompassini haki hetken oikeaa asemaa ja naksahti sitten kesään.

Tästä se alkaa. Hyvänä, kepeänä ja erilaisena, mutta varmasti ikimuistoisena.