Pyllistelin ruusupensaan juurella juuri kukkaan puhjenneita krookuksia ihaillen, kun se rysähti voimalla kehoon: epätoivo, johon sekoittui paniikkia ja pelkoa. Ihan pian tämä hetki vuodesta on ohi, sitten tuleekin heti pian syksy ja pimeys nielaisee minut elävältä. Pysäyttäkää aika krookuksien kukintaan, en pysty tähän!

Rakastan elää neljän vuodenajan luomissa sykleissä, mutta silti keväissä on liikaa kestämistä. Tuli takatalvia tai ei, muutos tapahtuu lopulta niin nopeasti ja on niin äkkiväärää, että pää ei meinaa ehtiä mukaan.

Pari viikkoa sitten kuljin vielä paksussa talvipalttoossa, nyt tekisi mieli fillaroidessa riisua paitahihasilleen. Kevään armoton kirkkaus paljastaa ikkunoiden likakalvon ja toimii spottivalona huoneissa tanssiville pölyhiukkasille. Tekisi mieli siivota jok’ikinen kynttilä ja villaviltti pois nurkista pilaamasta tunnelmaa. Iltojen ajantaju sulaa auringossa, ja aamun ensisäteet saavat sisäisen kelloni pyörryksiin. Väsyttää ja samaan aikaan pää surisee energiaa. Kun käännän hetkeksi selkäni, luonto on kaivanut takataskustaan lisää vihreiden sävyjä ja nakellut niitä ympäri maisemaa.

Kaikki on ihanaa, aivan liian ihanaa.

Näillä kohdin vuodenkiertoa löydän itseni miettimästä sitä vaihtoehtoa, että huijaan itsenäni. Väitän olevani yhtä lailla talvi-, kevät-, syksy- ja kesäihminen, mutta ehkä se on vain selviytymiskeino, tapa selittää asiat itselleen parhain päin.

Kun muutamia viikkoja sitten ensimmäistä kertaa poljin pyörällä ilman nastarenkaita, tunsin pökerryttävää vapauden ja vauhdin hurmaa. Oli kevyt polkea, oli kevyt elää! Ero oli kerrasta niin huima, että uhosin mielessäni, että en ikinä ikinä ikinä enää halua polkea raskailla nastoilla loskan, jään, kuran ja pimeyden keskellä. Siitäkin huolimatta, että ihan tosissani olen sanonut – tai ainakin väittänyt – saavani sitä enemmän kiksejä pyöräilystä, mitä kreisimpi sää.

Vaatekaapissani vuodenaikojen vaihto on yhä kesken – kevät tosiaan tulee kerrasta ja täysii – mutta jokainen yläkaapin uumenista esiin kaivamani kepeä kesähelma tuntuu keventävän myös mieltäni. Talviteloille pakkaamista odottavat paksut villavaatteet tuntuvat tuhnuisilta, vaikka muistelisin syksyllä kaivaneeni niitä esiin ihastuksesta huokaillen ja puhuen jotain siitä ”miten ihanaa näihin on kääriytyä pimeinä iltoina”. Hyi olkoon, en halua kääriytyä mihinkään, vaan vapautua ja olla sikin sokin kaikkialla!

Muistan myös yhä hyvin elävästi, että viime kesän jälkeen odotin huojentuneena marraskuuta ja sen mukanaan tuomaa mahdollisuutta rauhoittua, tiivistää eloa kotiin ja vetäytyä pimeyden pehmeyteen lepäämään. Kuulostaa juuri nyt ihan päässilmäiseltä! Oksettaa ajatuskin, jos vielä pitäisi niellä lisää pimeää sisuksiinsa, oikein mukamas nautiskellen kieriskellä siinä.

En tiedä, kyllähän tämä jonkinsorttista masokistista vuodenaikahekumaa ja taitoa itsehuijaukseen vaatii, mutta luulen, että lopulta kyse on vaihtelunhalusta. Pää hajoaisi niin ikuiseen kesään kuin talveenkin, sen tiedän kohdallani todeksi tässäkin vaiheessa vuodenkiertoa. Mutta havahdun kyseenalaistamaan sitä juuri keväisin, kun mennään niin nopeasti ääripäästä toiseen.

Syksyllä viileys alkaa sekoittua päiviin hiljalleen ja pimeys tekee tuloaan armollisesti ensin loppukesän tunnelmallisina hämyisinä iltoina. Ja lopulta talven pakkaset ja lumi ovat jo niin odotettuja, että ei voi kuvitella itseään keväisin hakkaamassa mökkipoluilta jäätä pois. Ne pyörätietkään eivät täyty yhdessä yössä jääkokkareista, hiekoitussepelistä ja auratuista lumivalleista, ja siksi nastojen vaihto tuntuukin aina vain parannuksena ajamiseen.

Toisin kuin keväällä, muiden vuodenaikojen taitteessa mieli ja keho ehtii tottua. Kai, muuta selitystä en nyt kevään ihanuuden riivaamana keksi.

Sillä juuri nyt tahtoisin, että krookukset eivät koskaan lakastu.