

Pyllistelin ruusupensaan juurella juuri kukkaan puhjenneita krookuksia ihaillen, kun se rysähti voimalla kehoon: epätoivo, johon sekoittui paniikkia ja pelkoa. Ihan pian tämä hetki vuodesta on ohi, sitten tuleekin heti pian syksy ja pimeys nielaisee minut elävältä. Pysäyttäkää aika krookuksien kukintaan, en pysty tähän!
Rakastan elää neljän vuodenajan luomissa sykleissä, mutta silti keväissä on liikaa kestämistä. Tuli takatalvia tai ei, muutos tapahtuu lopulta niin nopeasti ja on niin äkkiväärää, että pää ei meinaa ehtiä mukaan.
Pari viikkoa sitten kuljin vielä paksussa talvipalttoossa, nyt tekisi mieli fillaroidessa riisua paitahihasilleen. Kevään armoton kirkkaus paljastaa ikkunoiden likakalvon ja toimii spottivalona huoneissa tanssiville pölyhiukkasille. Tekisi mieli siivota jok’ikinen kynttilä ja villaviltti pois nurkista pilaamasta tunnelmaa. Iltojen ajantaju sulaa auringossa, ja aamun ensisäteet saavat sisäisen kelloni pyörryksiin. Väsyttää ja samaan aikaan pää surisee energiaa. Kun käännän hetkeksi selkäni, luonto on kaivanut takataskustaan lisää vihreiden sävyjä ja nakellut niitä ympäri maisemaa.
Kaikki on ihanaa, aivan liian ihanaa.

Näillä kohdin vuodenkiertoa löydän itseni miettimästä sitä vaihtoehtoa, että huijaan itsenäni. Väitän olevani yhtä lailla talvi-, kevät-, syksy- ja kesäihminen, mutta ehkä se on vain selviytymiskeino, tapa selittää asiat itselleen parhain päin.
Kun muutamia viikkoja sitten ensimmäistä kertaa poljin pyörällä ilman nastarenkaita, tunsin pökerryttävää vapauden ja vauhdin hurmaa. Oli kevyt polkea, oli kevyt elää! Ero oli kerrasta niin huima, että uhosin mielessäni, että en ikinä ikinä ikinä enää halua polkea raskailla nastoilla loskan, jään, kuran ja pimeyden keskellä. Siitäkin huolimatta, että ihan tosissani olen sanonut – tai ainakin väittänyt – saavani sitä enemmän kiksejä pyöräilystä, mitä kreisimpi sää.
Vaatekaapissani vuodenaikojen vaihto on yhä kesken – kevät tosiaan tulee kerrasta ja täysii – mutta jokainen yläkaapin uumenista esiin kaivamani kepeä kesähelma tuntuu keventävän myös mieltäni. Talviteloille pakkaamista odottavat paksut villavaatteet tuntuvat tuhnuisilta, vaikka muistelisin syksyllä kaivaneeni niitä esiin ihastuksesta huokaillen ja puhuen jotain siitä ”miten ihanaa näihin on kääriytyä pimeinä iltoina”. Hyi olkoon, en halua kääriytyä mihinkään, vaan vapautua ja olla sikin sokin kaikkialla!
Muistan myös yhä hyvin elävästi, että viime kesän jälkeen odotin huojentuneena marraskuuta ja sen mukanaan tuomaa mahdollisuutta rauhoittua, tiivistää eloa kotiin ja vetäytyä pimeyden pehmeyteen lepäämään. Kuulostaa juuri nyt ihan päässilmäiseltä! Oksettaa ajatuskin, jos vielä pitäisi niellä lisää pimeää sisuksiinsa, oikein mukamas nautiskellen kieriskellä siinä.

En tiedä, kyllähän tämä jonkinsorttista masokistista vuodenaikahekumaa ja taitoa itsehuijaukseen vaatii, mutta luulen, että lopulta kyse on vaihtelunhalusta. Pää hajoaisi niin ikuiseen kesään kuin talveenkin, sen tiedän kohdallani todeksi tässäkin vaiheessa vuodenkiertoa. Mutta havahdun kyseenalaistamaan sitä juuri keväisin, kun mennään niin nopeasti ääripäästä toiseen.
Syksyllä viileys alkaa sekoittua päiviin hiljalleen ja pimeys tekee tuloaan armollisesti ensin loppukesän tunnelmallisina hämyisinä iltoina. Ja lopulta talven pakkaset ja lumi ovat jo niin odotettuja, että ei voi kuvitella itseään keväisin hakkaamassa mökkipoluilta jäätä pois. Ne pyörätietkään eivät täyty yhdessä yössä jääkokkareista, hiekoitussepelistä ja auratuista lumivalleista, ja siksi nastojen vaihto tuntuukin aina vain parannuksena ajamiseen.
Toisin kuin keväällä, muiden vuodenaikojen taitteessa mieli ja keho ehtii tottua. Kai, muuta selitystä en nyt kevään ihanuuden riivaamana keksi.
Sillä juuri nyt tahtoisin, että krookukset eivät koskaan lakastu.
Paras lukemani blogiteksti ikinä! ❤️
Ihanasti kiteytetty just tää niin ihmeellinen ja ahdistava vuodenkierto.
No vau, olipa ihanasti sanottu, kiitos!
Luit ja puit ajatukseni, juuri eilen ahdistuin kuinka se on yksi silmänräpäys ja sitten ollaan taas loppusyksyssä, ja se toivottoman pitkä talvi on edessä. Mutta kummasti sitä ahdistusta ei enää sitten olekaan, kun loppusyksy oikeasti on käsillä.
Ehkä kesä välissä tekee aina tehtävänsä, vaikka olisikin lyhyt ja sateinen?
Joo, kummasti kesä silittelee valmiiksi syksyyn. Itse koen kesän loppuessa kyllä haikeutta, mutta samalla (muistelisin haha) olevani ihan valmis syksyyn. Kesä on itselleni niin superaktiivista aikaa, että kone leikkaisi kiinni, jos ei välissä olisi pimeitä iltoja ja kaamoksen hiljaisuutta.
Tunnistan! Mulla on naurettavan syvä tuska ja ahdistus aina siitä, että ehdin varmasti nuuskuttaa tarpeeksi tuomia. Olen myös nähnyt painajaisia siitä, että hiirenkorvat ehtivät puhjeta niin, etten huomaa sitä. Keväästä on mahdoton selvitä ilman pientä sekoamista
Voi tuomet! Toivoisin voivani imeä itseeni jokaisen hetken ja vaiheen niiden kukinnasta, kieriskellä siinä huumaavassa tuoksussa! Sama juttu syreenien kanssa. Hyvänen aika, miten rakastan niiden kukinnan aikaa, etenkin nyt, kun pikkumökin kautta saatiin elämäämme mökkerö syreenien ja pihlajien ympäröimänä <3
Siis kyllä kertakaikkiaan, tuomet ja syreenit, rakastan! ❤️ Ja se kukintakausi on niin kammottavan lyhyt.
Kevät on todella hektinen vuodenaika. Heti kun lämpenee on kasveilla kiire aloittaa lyhyehkö kasvukautensa ja kiirehtiä tekemään kukat ja hedelmät ja siemenet. Niin ja sitä ennen lumen sulaminen aina kiihtyy loppua kohden niin tuntuu, että yhtäaikaa lähtee lumet ja tulee vehreys ja jos ei ole jatkuvasti ulkona sitä aistimassa niin se menee melkein huomaamatta ohi.
Minä olen todella neljän vuodenajan ihminen, mutta koen silti kevään raskaimmaksi näistä neljästä (ellei sitten tule todella pimeää ja lumetonta alkutalvea). Keväästä saa paljon energiaa, mutta se kyllä myös tehokkaasti vie sen minkä antaa. On niin paljon puuhattavaa pihalla, niin paljon koettavaa ja seurattavaa. Myös yhteyskunnan syklissä se on kiireistä aikaa kun lukukaudet lähestyvät loppuaan. On kaikenmoista vappua ja pääsiäistä ja kevätjuhlaa ja kauden lopettajaisia. Meidän perheessä vielä kahdet synttärit ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa kolmannet kun odotellaan vauvaa syntyväksi. Tuo on minulle hengästyttävän paljon aktiviteettia muutamalle kuukaudelle.
Vasta kesää lähestyttäessä alkaa pikkuhiljaa saada kaikista ”uusista” aistiärsykkeistä ja ulkoilun helppoudesta kumpuavaa energiaa myös varastoon.Kun voi jo asettua nauttimaan puutarhastaan ja seurata sen muutoksia ilman, että tarvitsee ihan koko ajan olla niin aktiivinen toimija, pohtia istutuksia ja kunnostaa kasvimaita ja penkkejä.
Vaikutelmaa tehostaa vielä se, että lapsilta loppuu koulu ja päivähoito pariksi kuukaudeksi ja kaikki tällaiset toistuvat arkea aikatauluttavat jutut poistuvat ja jää tilaa spontaaniudelle ja hetkessä elämiselle.
Sitten taas syksyllä on jo ihana haistella ensimmäisiä pakkasen kirpeitä aamuja ja alkaa haaveilla pimeistä illoista ja talven valkoisuudesta kun koko kesän on ladannut hajuja, makuja, tuoksuja, värejä, maan tuntumaa paljaan jalan alla ja auringonpaisteen, järviveden tai pienten ötökänjalkojen aiheuttamia tuntemuksia iholla. Sitten on taas aika aistien levätä kunnes tulee uusi hektinen kevät ja aisteja hellivä kesä.
En millään kestäisi ilman tätä kiertoa. Ainainen kesä saisi minut ylivirittyneeksi ja ainainen talvi taas luultavasti vähän apaattiseksi.
Tosi hyvä ja ajatuksia herättävä postaus.
Aivan totta, tähän vaiheeseen kevättä osuvat myös monet työkiireet (maailma valmiiksi ennen kesälomia ja sitä rataa) ja monet harrastusten päättäjäiset / esitykset. Ja on niin paljon kaikkea ihanaa tekemistä ja koettavaa, että kaltaiseni kivojen asioiden ahnehtija vetää helposti överit. Aika ei vain riitä kaikkeen, vaikka innostus riittäisi. Että jos piano-openi sattuu tätä lukemaan niin ei, en ole ehtinyt taaskaan harjoitella läksyjä 😀