Olen huomannut viime päivinäni lukevani kaiken uutistulvan vastapainona matkajuttuja. En haaveile pääseväni minnekään kaukomaille, en edes sitten joskus tämän kaiken ollessa ohi (tai niin ainakin yritän itselleni uskotella), enkä siis normaalisti sellaisia juttuja edes lukisi suurella mielenkiinnolla. Mutta jotenkin juuri nyt, kun pelkkä pyörämatka päiväkodille tuntuu unelmalta, on ollut ihanaa heittäytyä toisten tekstien ja kuvien mukana matkatunnelmiin jonnekin kauas.

Siksipä pääsette tänään kyydissäni niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Tampereelle! Vaikka noin muutenkin reissut Tampereelle ovat poikkeuksetta aina hulvattoman kivoja ja jotenkin syleiltävän lämminhenkisiä, nyt juuri Tampere tuntuu ihan itkettävän ihanalta ajatukselta. Että joskus taas voi tuosta noin vain ottaa junan alle, hillua pitkin museoita, saunoa ahteri vasten vieraita ahtereita ja halailla muitakin rakkaita kuin saman katon alla asuvia perheenjäseniään!

Tehtiin kolmen siskoksen reissu Tampereelle tammikuun lopussa, niihin aikoihin kun neljän kuukauden marraskuun keskellä alkoi vihdoin näkyä myös pilkahduksia auringosta. Pikkuveljemme oli ja on intissä, joten ihan koko nelikkoa emme saaneet kasaan, mutta harvinaisia nämä kolmikkonakin näkemiset ovat.

Majoituimme siskon opiskelijayksiöön, jossa on pehmeän pastellinen tunnelma ja näköala Näsijärvelle, jota sanon aina vahingossa mereksi.

Isosiskon oikeuksia on päästä larppaamaan opiskelijaelämää muutamien yksiön vuodesohvalla nukuttujen öiden verran vuodessa, ja pikkusiskon velvollisuuksia on taas kuunnella joskus vuosituhannen alussa opiskelijaelämäänsä Tampereella aloitelleen isosiskonsa muisteloita. Siihen kuuluu esimerkiksi se, että jokaisen kerran Doriksen ohi kulkiessamme on kuunneltava vanhaa hyvää aikaa tirisevät huokailut ja katsoa lempeästi naureskellen performanssi siitä, miten 36-vuotias sisko on karkaavinaan Dorkaan.

Yritän aina niissä kohdin muistuttaa, että minä jouduin kuitenkin isosiskon roolissani kestämään enemmän Teletappeja kuin yksikään teini-ikäinen voi ilman romahduksia sietää. Että taakkansa kullakin hei!

Mutta niin on kuulkaa opiskelijaelämä muuttunut omista Tampere-ajoistani, emmekä käyneet Doriksessa tai muissakaan anniskeluun keskittyneissä ravintoissa. Sen sijaan nautimme siitä, että ei ollut mitään suunnitelmia. Voidaan tehdä ihan mitä huvittaa (kunhan ollaan ajoissa nukkumassa, siitä olimme kaikki samaa mieltä)!

Ilman lapsia matkaaminen ei enää ole käsittämättömän uskomattoman kummallista, mutta silti huomaan riehakkaan ja samalla täyteen lepomoodiin asettautuneen mielentilan kuplivan sisällä itsekseni matkatessani.

Nähtävää Tampereella

Viikonlopun aikana kävimme katsomassa Museokeskus Vapriikin sisällissotaa esittelevän pysyväisnäyttelyn Tampere 1918. Se ei ollut mitenkään riemukasta se, mutta juuri sen takia se piti kokea. Aihe on sen verran raffi, että näyttely on odottanut lapsetonta Tampere-reissua, vaikka vielä joku päivä tahdon lastenkin tuon näyttelyn näkevän ja kokevan. Että ymmäretään, että ei ymmärretä paljoakaan muuta kuin se, että ei helvetti enää ikinä.

Kävimme myös tonkimassa ajan kanssa Radiokirppiksen antimia, jotka eivät ikinä petä. Nyt löysin siltä lähes koko Kenian-työmatkan vaatetuksen (hellelukemiin sopivaa, mutta tarpeeksi peittävää). Nimesin uudet vanhat mekkoni, koska tietenkin vaatteilla on oltava nimet. Sailor girl goes Bahama, Safari dreams ja Laundry day at 1923 kulkevat kanssani vielä monia lumoavia kesäpäiviä Kenian-matkan jälkeenkin!

Ruokailupaikkoja Tampereella

Päivällistarjoilusta tällä reissulla vastasi aina niin kiva Kumma, jossa vedettiin suolaiset pannarimätöt ja nautittiin sellaisesta palvelusta, joka vain Tampereella osataan; siihen yhdistyy rentous ja rock sekä lupsakkuus ja flirtti.

Jälkkäriksi nautiskeltiin tunnin verran Muumimuseota. Kun lompakosta löytyy Museokortti, ei tarvitse jossitella, että onko järkeä mennä vain tunniksi museoon. Aina on järkeä mennä museoon! Olen käynyt Muumimuseossa vain lasten kanssa, ja oli eri kiva voida kokea se myös aikuisseurassa, jotka Muumien lisäksi fiilistelevät niiden luojaa, Tove Janssonia (täällä rakkaudentunnustukseni hänelle).

Sauna Tampereella

Iltapesuille lähdimme Rauhaniemen kansankylpylään. Ilma näytti rapsakkaa -2 astetta ja väkeä oli kuin pipoa (tai pipaa, kun nyt Tampereesta puhutaan). Saunassa sai odotella vuoroaan, mutta aina sitten lopulta löytyi sellainen rako, johon ahterinsa sai ähisten ängettyä sen verran, että ehti ottaa selkänahan punoittamaan saavat löylyt. Siitä sitten läpyteltiin peräkanaa Näsijärveen pulikoimaan. Ja sama uudestaan neljä kertaa. Täy-del-lis-tä!

Hiukset pipojen (en osaa taivuttaa monikkoon tamperelaista muotoa, pipajen, pipattimien?!?) alla märkinä kävelimme takaisin siskon kotiin. Matkalla tilattiin Woltin kautta noutona Siipiweikkojen vegaaniset siiweget, jotka sitten saatiin vain napata mukaan. Ja vaikka olen niitä aikaisemminkin jo kuola roiskuen kehunut, ne ansaitsevat vielä vähän mehustelua, sillä huhuh. Täydellistä vegemättöä! Onneksi otimme annokset mukaan, jotta pystyin ihan tyynesti lopulta juomaan niiden kyytipoikana ollutta kastiketta.

Siiwegejen äärestä kömmimme metrin oikeaan, eli levitetylle vuodesohvalle. Katsoimme leffan, jonka jälkeen olimme siinä tilanteessa, josta kotisohvalla elokuvan jälkeen monesti haaveilee: otimme vielä vähän paremmat asennot, möyhimme tyynyjä paremmin ja nukahdimme. Seuraavana aamuna olisi vielä lempeä määrä aikaa aamupalapöydässä luuhailulle, kunnes juna lähtisi takaisin Helsinkiin.                     

Matkajutuista puheen ollen. Stella aloitti juttusarjan meidän Kenian-reissustamme. Jos kaipaat sanojen hellästi keinuttavan sinut jonnekin kauas, lähde matkalle mukaan täällä. Ihana, ihana teksti, vaikka siinä ei vielä edes olla perillä!

Jaa: