Minusta oli jo vuosien ajan tuntunut, että saattaisin pitää Eeva Kilvestä. Siitäkin huolimatta, että en ollut lukenut ainuttakaan Kilven kymmenistä proosa- tai runoteoksista. Mutta yli 90-vuotiaasta Kilvestä huokui satunnaisissa lukemissani haastatteluissa sellaista viisautta ja kujeilevaisuutta, että jossain sydänalan tuolla puolen tuntui lämpimältä.

Kuten tässä haastattelussa, jossa hän toteaa ”kaipaus on hinta, joka rakkaudesta maksetaan”.

Tai silloin, kun hän on sanonut, ettei ole varma onko osannut olla kirjailija, hän kun on vain tehnyt muistiinpanoja elämästä. Valtionpalkinnolla palkittu kirjailija.

Pidin jo silloin siitä tavasta, jolla hän puhui luonnosta, rakkaudesta ja naiseudesta. Juuri niistä voimavaroista, joista minäkin ammennan. Hän on perheenäiti, keski-iässä kirjailijaksi ryhtynyt, feministi.

Sitten viime syksynä riihimäkeläisen itsepalvelukirpputorin pöydässä tuli vastaan Eevan Kilven Tamara-kirja pokkariversiona hintaan 0,50 euroa. Kannessa sitä kuvattiin hienostuneeksi eroottiseksi romaaniksi, mikä sai odottamaan jotain pikkutuhmaa ja harlekiinimaista. Mutta vielä mitä.

Tamara on upea, aistikas ja jopa rehellisen kolho kuvaus seksuaalisuudesta ja tutkielma siitä näkymättömästä rajasta, jossa rakkaus ja himo sekä yhtyvät että eroavat. Tämän kirjoittaminen on vaatinut tuona aikana, 1970-luvun alussa ja naisen seksuaalisuuden ollessa yhä tabu tai ainakin (avio)miehen omistuksessa, rohkeutta ja munaa. Ei korjaan, rohkeutta ja hemmetin säpäköitä munasarjoja.

Mielenkiintoiseksi teoksen tekee se, että sen kertojaminänä ja Tamaran kanssakokijana on mies, jolla on vammansa takia mahdollisuus kokea seksuaalisuutta vain psyykkisenä kokemuksena.

Kilven teoksessa käyttämä kielessä on mielenkiintoinen yhdistelmä menneeltä ajalta kuulostavaa viisautta ja jotain niin ajatonta, että vain sukkanauhat, lankapuhelimet ja kirjeiden odottelu välillä säpsäyttivät siihen, että tosiaan, kirja on kirjoitettu lähes 50 vuotta sitten.

Tamaran jälkeen löysin antikvariaatin pölyisiltä hyllyiltä punakantisen runokirjan, Eeva Kilven Lauluja rakkaudesta ja muita runoja. Kellertyneillä sisälehdillä lukee vuosi 1972, jonka olisi voinut päätellä myös kirjan kirjoituskonemaisesta fontista.

Tämä on se kirja, jonka yhtä runoa presidentti Niinistö siteerasi uudenvuodenpäivän puheessaan viime vuonna.

”Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.


Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät, puolustakaa niitä!”

Sitten opiskeluaikojen minä luen runoja. Sanoja ahmivana pysähdyn niiden äärelle, aloitan alusta, maistelen. Ja miten voivatkaan sanat 50 vuoden takaa tuntua samalta kuin eilisen painomusteelta tuoksuvat.

”Heinä kuin usvaa
hämärää päissä
utua latvojen yllä
lampien hengitys matkalla taivaaseen.
Oi pienten perhosten paljous,
yökausia kestävät häät.
Eikä muuta elämää.”

Tai miten sanan ”pieru” ja ”kapitalismi” voi laittaa samaan kolmen rivin runoon, niin että lopputuloksessa on sekä järkeä, hauskuutta että hiven yhteiskuntakritiikkiä.

 ”Pieraista kovaa omassa tuvassa.
Joskus sitä on valmis epäröimättä
uskomaan kapitalismiin.”

Mutta Tamarasta kaikki alkoi. Se nytkäytti kirjoja lukevan minäni lopullisesti uuteen maailmaan. Se teki minusta Eeva Kilven fanin, mutta se sai myös ymmärtämään, miten tyhmää ja kapeakatseista on lukea vain uusia kirjoja.

Olen aina ajatellut, että on hyvä lukea uutukaisia. Että pysyisi perässä maailmanmenossa, kirjaskenen puheenaiheissa ja että näin kirjoista (pääasiassa IG:n puolelle) kirjoittavana palvelisin parhaiten myös seuraajiani. Kilpi kuitenkin osoitti minulle aikaa kestävällä ajattelullaan, että on hyvä välillä lukea sanoja menneestä, hakea sieltä ymmärrystä, eripäin laitettua sanoja.

Välillä kun kirjoille käy kuten hyville viineille ja juustoille (Eeva Kilpi olisi niin keksinyt jonkun vähemmän kuluneen vertauskuvan, mutta kun:). Pitkän kypsyttelyn jälkeen ne ovat voimakkaita, persoonallisia ja poikkeavia. Niiden jäljiltä tulee yltäkylläisen onnellinen, humalaisen viehättynyt ja monipuolisen ravittu olo.

Muita pakahtuneen ihastuneita rakkauskirjeitä kulttuurintekijöille:

Jaa