En yleensä lähde torille silloin kuin muutkin, mutta tänään tein poikkeuksen. Lähdimme ystäväperheen kanssa iltakävelylle Lux Helsinkiin, ja valotaidefestivaalin kierroksen alkupäässä Senaatintorilla oli sellaiset muutama tuhat muutakin tyyppiä samoissa aikeissa.

Tammikuun illan pimeydessä sykkivä tori oli yhtä kahisevaa ja pulisevaa mustaa toppatakkipötkälemassaa, jonka ympärillä vanhat rakennukset oli puettu tunnelmavaloihin. Korkeimmalla kukkulalla seisoi jylhän komeana tuomiokirkko, joka oli kuorrutettu alati muuttuvalla valotaiteella.

Epätodellisen kreisi tunnelma.

Sydäntalven pimeydessä järjestettävä valotaideilottelu on oman tuntumani mukaan vetänyt joka vuosi yhä enemmän väkeä, mutta ilman mistään varmistelemista väitän, että nyt vedetään ennätyksiä. Eikä ihme, viiden päivän ajan kestävä festivaali on ihan ilmainen ja kaikkien koettavissa oleva upea sekä hauska taidekokemus. Ja samalla tulee huomaamatta ulkoiltua!

Tulen aina hurjan onnelliseksi, kun ihmiset lähtevät, innostuvat ja luovat kollektiivisesti kaupunkia. Että jonotetaan paikkoihin, joihin noin yleensä ei ole tapana ryysistä syntyä: museoon (Amos Rexin avajaisnäyttely), kirjastoon (Oodin avajaiset) ja nyt tällä kertaa valotaiteen äärelle. Osa kokemusta on se, että sen jakaa tuntemattomien kanssa, että aistii ilmassa häivähdyksiä heidänkin tunteistaan. Etenkään festareita ei synny ilman muita ihmisiä.

Tällä kertaa Lux Helsingin teoskokonaisuus oli upeampi kuin koskaan. Unioninkadun teokset tosin jätettiin lasten kanssa suosiolla väliin, sillä niiden edessä velloi sellainen ihmismeri. Reitti kulki Senaatintorilta Kaisaniemen puiston kautta Tokoinrantaan, mikä vuosien Töölössä hortoilun jälkeen sopi mitä mainiommin meille itä-helsinkiläisille; sekä reitin alku- että loppupäästä löytyy metroasema.

Välissä pysähdyttiin syömään eväät, sillä ei tietenkään retkeä ilman eväitä. Olin tehnyt suppilovahveropiirakan ja keittänyt ison termarillisin riisipuuroa ja toisen mokoman lämmintä mehua, jotka pistettiin parempiin suihin kasvitieteellisen puutarhan edessä. Murusta tai pisaraakaan ei jäänyt.

Taas niitä päiviä, kun pitää ääneen huokaista, miten ihanaa on saada asua Helsingissä.

Että voi keskellä kaupunkia juoda kuksasta hyöryävän kuumaa mehua puunrungolla istuen, historiallisten kasvihuoneiden hohtaessa vieressä valoaan, festaribassojen tärisyttäessä luita ja katsella siinä samalla etäämpää tulitornadoteoksen huminaa.