Kaupallinen yhteistyö: SOS-Lapsikylä ja PING Helsinki
Kuluneiden vuosien aikana olen pysähtynyt lukemaan kymmeniä kertoja tarinoita tukiperhetoiminnasta. Joka kerta sisällä liikahtaa jotain ja tulee tunne, että tämä voisi olla meidän tapamme auttaa ja samalla saada elämäämme yksi tärkeä pikkutyyppi lisää. Kunnes joka kerta olen lopulta tajunnut, että en ole ihan varma, kumpi olisi se oikea rooli minulle: tukiperheenä toimiminen vai tukiperheen apua tarvitseva.
Tukiperheen apua tarvitseva perhe voikin olla kuka tahansa kadulla vastaan tulevista perheistä. Sitä ei voi päätellä ulkoisesta habituksesta, laskea halauksien lukumäärästä tai nähdä vanhempien taustasta. Hyväosaisenkin perheen voimat voivat loppua. Avuntarpeen taustalla voi olla esimerkiksi perheen vanhempien hiipuva jaksaminen, sosiaalisten verkostojen puute tai vaikea elämäntilanne. Menneinä tahmaisen mustina ja väsyneinä vuosina yksi apua tarvitsevista perheistä olisi voinut olla me.
Vaikka oma jaksamiseni on nykyään jo paljon paremmalla tolalla ja tukiverkostot ovat löytyneet ystävistä sekä naapureista, en ihan vieläkään tiedä, voisinko kääntää asetelman toisinpäin ja toimia tukiperheenä. Olen puolison viikonloppupainotteisen vuorotyön takia paljon ainoana aikuisena lasten kanssa, ja yhä edelleen ihan vain nuo omat rakkaat naperoni saavat kiskottua minusta usein irti kaiken, mitä on antaa.
Ja sitten yhä useammin mietin, mitä jos? Mitä jos elämässämme olisi esimerkiksi kerran kuussa yhden viikonlopun verran ekstralapsi? Pyöriihän meillä nytkin elossa mukana lähes joka päivä joku lasten kaveri tai useampi, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Sullotaan vain pienen pyöreän ruokapöydän ympärille lisää tuoleja. Siskonpetiä pedataan lastenhuoneen lattialle joka tapauksessa harva se viikonloppu. Yleensä meno on mukavampaa ja tietyllä tavalla leppoisampaakin, mitä enemmän lapsilla on seuraa ja elämää ympärillään.
Mutta silti olen epävarma. Pystyisinkö kantamaan tukiperheenä toimimisen vastuun?
Kerroin tämän kaiken poukkoilevina lauseina puhelimitse Annalle, jonka perhe toimii SOS-Lapsikylän tukiperheenä kolmelle sisarukselle. Anna hymähtää pohdinnoilleni ja sanoo, että eivät hekään mitään unelmien idylliarkea elä, vaan ihan tavallista elämää, jossa arki tuntuu välillä raskaalta.
Anna kuitenkin ymmärtää huoleni ja sanoo, että heidän yksilapsisella perheellään on hyvät tukiverkostot, ja lapsi voi koska vain mennä mummolaan. Kaikki myös nukkuvat hyvin ja ovat perusterveitä. Viikonloppuisin ei kummallakaan vanhemmista ole työvuoroja. Jos tilanne olisi toinen, ei voimia tukiperheenä toimimiseen ehkä olisi, ei ainakaan kolmelle lapselle.
Minun kaltaisteni pohtijoiden onkin hyvä muistaa, että tukiperhetoiminta on nimenomaan ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä, ja siksi tukiperheenä voivat toimia ihan tavalliset perheet tukiperhekoulutuksen jälkeen. Tärkeintä on, että elämä on vakaalla pohjalla ja että on valmis sitoutumaan tukiperhetoimintaan.
Anna kertoo, että tukiperheeksi ryhtyvien kanssa myös jutellaan tarkoin esimerkiksi omista vakaumuksista, voimavaroista ja jopa tabuista, kuten etnisyyksistä, jotta tukiperhe ja tukiperhettä kaipaava perhe osataan yhdistää oikein. Jos tukiperheessä jollakin on sosiaali-, terveys- tai kasvatusalan koulutus, voi ryhtyä myös ammatilliseksi tukiperheeksi, jotka on tarkoitettu erityistä tukea tai ohjausta tarvitseville lapsille. Muuten tukiperhettä kaipaavat lapset ovat niin sanotusti ihan tavallisia lapsia.
Annan perheen luona ekstralapset käyvät kerran kuussa, kuten yleensä muissakin tukiperheissä tapana on. He hakevat perheen lapset näiden kotoa perjantaisin ja palauttavat sunnuntaisin. Perjantaisin kaikki ovat yleensä niin väsyneitä arkiviikosta, että mitään erityistä ei tehdä. Lastenhuoneeseen pedataan siskonpeti, jossa Annan oma lapsi ja kaksi nuorimmaista ekstralasta nukkuvat sikinsokin, kuten yökyläillessä tapana on. Vanhin ekstralapsista nukkuu vierashuoneessa.
Lauantaisin sitten keksitään jotain kivaa tekemistä. Etenkin kesäisin käydään piipahtamassa mökillä, jossa grillataan, uidaan ja saunotaan. Välillä käydään potkimassa läheisellä kentällä jalkapalloa tai mennään uimahalliin. Talvisin luistellaan ja käydään pulkkamäessä. Sellaisia perusjuttuja, kivoja viikonlopputouhuja. Toisinaan tehdään jotain erityisempääkin, kuten käydään keilaamassa tai leffassa, mutta yleensä tekemisistä syntyvät rahalliset kulut pyritään pitämään pieninä.
(Rahasta kukaan ei tietenkään tukiperheeksi ryhdy, mutta se voi olla jollekin este tukiperheeksi ryhtymisessä. Siksi on hyvä, että SOS-Lapsikylän tukiperheet saavat hoitopalkkion, kilometrikorvaukset ja myös kulukorvauksia sen verran, mitä nyt tavallisesta lapsiperhe-elosta esimerkiksi väliaikaisesti suurentuneissa ruokakauppalaskuissa syntyy. Ei siis tarvitse pelätä, että pienituloisen perheen budjetti ei riitä tukiperheenä toimimiseen.)
Anna kertoo, että vaikka ja koska tukiperheviikonloput ovat ihan tavallisista lapsiperheen viikonloppueloa, välillä iskee motivaatiopula. Se tulee niinä hetkinä, kun lapset tappelevat keskenään ja hyppivät pitkin seiniä. Silloin oma jaksaminenkin voi olla vähissä ja mieleen hiipii kysymys, onko tästä mitään hyötyä kenellekään. Sitten Anna aina tolkuttaa itselleen, että on: se kaaos, mikä on nyt Annan kodissa, on poissa tukiperheessä käyvien lasten omasta kodista pari päivää ja vanhemmat saavat levätä.
Vuositapaamisissa Anna perheineen on saanut heillä käyvien lasten vanhemmilta hyvää palautetta, mikä auttaa muistamaan oman tukiperhetoiminnan tärkeyden. Tukiperheessä käyvistä lapsista myös näkee, miten innoissaan he aina tulevat kyläilemään Annan perheen luo. Annan oma lapsi myös pitää ekstralasten kanssa puhelimitse yhteyttä pitkin kuuta.
Annan perhe siis on saanut sen, mitä tukiperheeksi ryhtyessään toivoikin; mahdollisuuden auttaa, ja samalla saada oman ainokaisen lapsen elämään vähän kuin ekstrasisaruksia. Ja siitä silloin tällöin syntyvästä lapsiperhekaaoksesta huolimatta – tai juuri siksi – Anna kokee, että on kivaa, kun kotona on kerran kuussa paljon elämää ja hälinää.
Tuntuuko sinustakin, että tukiperhetoiminta voisi ehkä olla sinun tapasi jeesiä kanssavanhempia? Silloin kannattaa ehdottomasti ja mahdollisuuksien mukaan osallistua SOS-Lapsikylän tukiperhe-infoihin. Ne eivät velvoita mihinkään ja ovat ilmaisia.
Infon jälkeen voi ilmoittautua halutessaan tukiperhekoulutukseen, ja vaikka kävisi koulutuksenkin, sekään ei viedä sido mihinkään. Koulutuksenkin voi siis käydä ihan vain kuulostellen, voisiko tämä olla se oma juttu.
Täältä löydät tiedot tulevista SOS-Lapsikylän tukiperheinfoista ja -valmennuksista, joita järjestetään ympäri Suomen.
Hyvin kirjoitettu postaus (jälleen kerran)! Meidän perhe on ollut noin vuoden tukiperheenä. Olen itsekin ollut voimieni äärirajoilla tyttöjeni ollessa vauva ja taapero ja varmasti tukiperhe olisi tuonut meille silloin helpotusta, joten tuntuu hyvältä nyt voimien palattua auttaa muita. Lisäksi, kun omilla lapsillani ei ole serkkuja, koin että auttamishalun lisäksi saamme tukiperheenä toimimisesta itsekin paljon, kun saadaan kerran kuussa koti täyteen lapsia. On ollut rikkaus saada pienet suloisuudet kerran kuussa kylään ja olla heille turvallinen aikuinen. Mitenkään ”valmis” ja seesteinen elämämme ei ole vaan puoliso opiskelee ja tekee kolmivuorotyötä ja nyt olemme vielä eroamassa, toisella lapsistani on kehityshaasteita ja ajoittain paljon käyntejä Lastensairaalassa ja oma työni esimiehenä on paikoin aika kuormittavaa. Kuitenkin meillä on paljon rakkautta ja sellainen tasapainoinen ote elämään ja olemiseen, ja joka tapauksessa omien lasten kanssa arki rullaa vauhdilla eli koin, että miksei tähän samaan arjen hyörinään mahtuisi kerran kuussa myös kaksi ekstramussukkaa. En ole katunut kertaakaan!
Ihana kuulla kokemus tukiperheenä toimimisesta, etenkin perheeltä, jossa itselläkin jaksamisen kanssa on ollut haasteita ja joissa elossa on muutenkin kaikenlaista muuttujaa – kiitos <3 Tuota mäkin olen miettinyt, että mikseipä samaan hyörinään mahtuisi lisää tärkeitä tyyppejä sen kerran kuussa. Kun tosiaan muutenkin tässä melkein joka päivä muutenkin pyörii joku lasten kaveri messissä milloin missäkin.
Olen myös tasapainotellut tuettavana ja tukevana osapuolena olemisen välillä. Nyt alkaa vaaka kallistua enemmän siihen suuntaan, että jaksaisi antaa muillekin ajastaan ja voimavaroistaan. Olen kuitenkin yhden lapsen yksinhuoltaja ja miettinyt juuri sitä, että riittääkö oikeasti kyvyt extralapseen. Jotenkin tämä postaus ja tuon tukiperheenä toimivan naisen kokemus antaisi ymmärtää, että ei, jos kerran jo puolison viikonlopputyöt voisivat olla este. Miten sitten koko ajan yksin oleva pärjäisi? Tietysti jokaisella on omat voimavaransa eikä yhden kokemuksen perusteella voi päätellä aukottomasti, miten itse jaksaisi.
Hei L!
Hienoa kuulla, että olet tullut ajatelleeksi tukiperheenä toimimista. Halusin vastata sinulle SOS-Lapsikylässä tukiperhetoiminnassa työskentelevänä, että meillä on hyvin monenlaisia tukiperheitä: esimerkiksi lapsettomia pariskuntia, lapsiperheitä, itsellisiä ihmisiä, nuoria aikuisia, eläkeläisiä ja myös useita yksinhuoltajaperheitä. Kuten itsekin totesit, se on juuri niin, että jokaisen henkilökohtaiset voimavarat ja elämäntilanne määrittävät, onko nyt hyvä aika ryhtyä tukiperheeksi. Omaa tilannetta ja motivaatiota on kyllä tärkeää pohtia. Niitä on kuitenkin hankalaa lopulta täysin verrata toisten kokemuksiin, olemmehan ihmisinä kaikki aivan omanlaisia. Lämpimästi suosittelen ottamaan yhteyttä sinua lähimpään toimipisteeseemme, jossa asian pohtimista voidaan jatkaa yhdessä. Mukavaa syksyn jatkoa!
Ihanaa L, että olet pohtinut tukiperheeksi ryhtymistä <3 Ja lohdullista kuulla, että on muitakin, joilla on ollut pohtimista, kumpi rooli tukiperhetoiminnassa oikeastaan on itselle se oikea.
Johanna tuossa jo vastailikin, että tukiperheitä on tosiaan monenlaisia, ja että jokainen tuntee itse parhaiten, mikä on oma tilanne. Postaukseen haastattelemani Anna puhui viikonlopputöistä sen takia, että minulle itselleni se on tällä hetkellä se isoin pohdituttava asia tukiperheeksi ryhtymistä miettiessä. Jos meitä olisi aina tai edes suurimmilta osin aina viikonloppuisin kaksi aikuista, olisi tilanne ihan eri. Mutta tässä on kyse minun resurreistsani, joihin vaikuttavat monet asiat, ja jokainen tuntee omat voimavaransa parhaiten. Anna esimerkiksi sanoi, että puolison viikonlopputyö voisi hänelläkin olla esteenä, mutta tähän eniten oli vaikuttamassa se, että tukiperheessä käyviä lapsia on heillä kolme.
Kirjoituksessasi jäin erityisesti miettimään nöyryyttäsi ja omien voimavarojen tarkkaa punnitsemista. Nöyryys on tässä työssä todella arvokasta, ja moni tukea tarvitseva vanhempi varmasti arvostaa sitä, että olet itsekin tuntenut olevasi avun tarpeessa ja kohtaat heidät siksi tasaveroisesti. Se on hyvä pohja aikuisten välisen luottamuksen rakentamiselle, jota taas tarvitaan tukilapsen luottamuksen rakentamiseen.
Toimin itsekin tukiperheenä melkein-yksinhuoltajana, vaikka alussa pieni tolkun ääni toppuutteli työhön ryhtymistä. Kannattaisi ehkä vielä kerätä omia voimia, uusi työ alkamassa, mitä jos tukilapsi tai oma lapsi oireilee, mitä jos olemme ihan eri planeetalta lapsen äidin kanssa? No, lapsi olikin aivan ihana, tuli loistavasti juttuun oman lapseni kanssa, äiti on arvoiltaan hyvin samanlainen kuin itse, ja minulle viikonloput ovat siksi yleensä voimauttavia. Toki lapsia ja tilanteita on erilaisia, mutta kannustaisin katsomaan kortin sitten jos/kun tunnette olevanne siihen riittävän valmiita perheenä, ja kun teillä on aikaa irrottaa viikonloppu kuussa ihan vain yhdessä olemiselle.
Voi miten kiva kuulla, kiitos. Nöyryys ei aina ole parhaimpia ominaisuuksiani, mutta tukiperheeksi ryhtymistä pohtiessa se kyllä nostaa vahvasti päätään.
Ja niin kiva kuulla myös kokemuksesi ja se, että itsekin pohdit, onko sinusta tukiperheeksi. Itse olen tätä nyt pohtinut enemmän ja enemmän, ja toisena päivänä tuntuu, että kyllä, me olemme valmiita nyt, ja sitten toisena, että tarvitaan useampi vuosi ennen kuin voin edes harkita.