Kaupallinen yhteistyö: SOS-Lapsikylä ja PING Helsinki

Kuluneiden vuosien aikana olen pysähtynyt lukemaan kymmeniä kertoja tarinoita tukiperhetoiminnasta. Joka kerta sisällä liikahtaa jotain ja tulee tunne, että tämä voisi olla meidän tapamme auttaa ja samalla saada elämäämme yksi tärkeä pikkutyyppi lisää. Kunnes joka kerta olen lopulta tajunnut, että en ole ihan varma, kumpi olisi se oikea rooli minulle: tukiperheenä toimiminen vai tukiperheen apua tarvitseva.

Tukiperheen apua tarvitseva perhe voikin olla kuka tahansa kadulla vastaan tulevista perheistä. Sitä ei voi päätellä ulkoisesta habituksesta, laskea halauksien lukumäärästä tai nähdä vanhempien taustasta. Hyväosaisenkin perheen voimat voivat loppua. Avuntarpeen taustalla voi olla esimerkiksi perheen vanhempien hiipuva jaksaminen, sosiaalisten verkostojen puute tai vaikea elämäntilanne. Menneinä tahmaisen mustina ja väsyneinä vuosina yksi apua tarvitsevista perheistä olisi voinut olla me.

Vaikka oma jaksamiseni on nykyään jo paljon paremmalla tolalla ja tukiverkostot ovat löytyneet ystävistä sekä naapureista, en ihan vieläkään tiedä, voisinko kääntää asetelman toisinpäin ja toimia tukiperheenä. Olen puolison viikonloppupainotteisen vuorotyön takia paljon ainoana aikuisena lasten kanssa, ja yhä edelleen ihan vain nuo omat rakkaat naperoni saavat kiskottua minusta usein irti kaiken, mitä on antaa.

Ja sitten yhä useammin mietin, mitä jos? Mitä jos elämässämme olisi esimerkiksi kerran kuussa yhden viikonlopun verran ekstralapsi? Pyöriihän meillä nytkin elossa mukana lähes joka päivä joku lasten kaveri tai useampi, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Sullotaan vain pienen pyöreän ruokapöydän ympärille lisää tuoleja. Siskonpetiä pedataan lastenhuoneen lattialle joka tapauksessa harva se viikonloppu. Yleensä meno on mukavampaa ja tietyllä tavalla leppoisampaakin, mitä enemmän lapsilla on seuraa ja elämää ympärillään.

Mutta silti olen epävarma. Pystyisinkö kantamaan tukiperheenä toimimisen vastuun?

Kerroin tämän kaiken poukkoilevina lauseina puhelimitse Annalle, jonka perhe toimii SOS-Lapsikylän tukiperheenä kolmelle sisarukselle. Anna hymähtää pohdinnoilleni ja sanoo, että eivät hekään mitään unelmien idylliarkea elä, vaan ihan tavallista elämää, jossa arki tuntuu välillä raskaalta.

Anna kuitenkin ymmärtää huoleni ja sanoo, että heidän yksilapsisella perheellään on hyvät tukiverkostot, ja lapsi voi koska vain mennä mummolaan. Kaikki myös nukkuvat hyvin ja ovat perusterveitä. Viikonloppuisin ei kummallakaan vanhemmista ole työvuoroja. Jos tilanne olisi toinen, ei voimia tukiperheenä toimimiseen ehkä olisi, ei ainakaan kolmelle lapselle.

Minun kaltaisteni pohtijoiden onkin hyvä muistaa, että tukiperhetoiminta on nimenomaan ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä, ja siksi tukiperheenä voivat toimia ihan tavalliset perheet tukiperhekoulutuksen jälkeen. Tärkeintä on, että elämä on vakaalla pohjalla ja että on valmis sitoutumaan tukiperhetoimintaan.

Anna kertoo, että tukiperheeksi ryhtyvien kanssa myös jutellaan tarkoin esimerkiksi omista vakaumuksista, voimavaroista ja jopa tabuista, kuten etnisyyksistä, jotta tukiperhe ja tukiperhettä kaipaava perhe osataan yhdistää oikein. Jos tukiperheessä jollakin on sosiaali-, terveys- tai kasvatusalan koulutus, voi ryhtyä myös ammatilliseksi tukiperheeksi, jotka on tarkoitettu erityistä tukea tai ohjausta tarvitseville lapsille. Muuten tukiperhettä kaipaavat lapset ovat niin sanotusti ihan tavallisia lapsia.

Annan perheen luona ekstralapset käyvät kerran kuussa, kuten yleensä muissakin tukiperheissä tapana on. He hakevat perheen lapset näiden kotoa perjantaisin ja palauttavat sunnuntaisin. Perjantaisin kaikki ovat yleensä niin väsyneitä arkiviikosta, että mitään erityistä ei tehdä. Lastenhuoneeseen pedataan siskonpeti, jossa Annan oma lapsi ja kaksi nuorimmaista ekstralasta nukkuvat sikinsokin, kuten yökyläillessä tapana on. Vanhin ekstralapsista nukkuu vierashuoneessa.

Lauantaisin sitten keksitään jotain kivaa tekemistä. Etenkin kesäisin käydään piipahtamassa mökillä, jossa grillataan, uidaan ja saunotaan. Välillä käydään potkimassa läheisellä kentällä jalkapalloa tai mennään uimahalliin. Talvisin luistellaan ja käydään pulkkamäessä. Sellaisia perusjuttuja, kivoja viikonlopputouhuja. Toisinaan tehdään jotain erityisempääkin, kuten käydään keilaamassa tai leffassa, mutta yleensä tekemisistä syntyvät rahalliset kulut pyritään pitämään pieninä.

(Rahasta kukaan ei tietenkään tukiperheeksi ryhdy, mutta se voi olla jollekin este tukiperheeksi ryhtymisessä. Siksi on hyvä, että SOS-Lapsikylän tukiperheet saavat hoitopalkkion, kilometrikorvaukset ja myös kulukorvauksia sen verran, mitä nyt tavallisesta lapsiperhe-elosta esimerkiksi väliaikaisesti suurentuneissa ruokakauppalaskuissa syntyy. Ei siis tarvitse pelätä, että pienituloisen perheen budjetti ei riitä tukiperheenä toimimiseen.)

Anna kertoo, että vaikka ja koska tukiperheviikonloput ovat ihan tavallisista lapsiperheen viikonloppueloa, välillä iskee motivaatiopula. Se tulee niinä hetkinä, kun lapset tappelevat keskenään ja hyppivät pitkin seiniä. Silloin oma jaksaminenkin voi olla vähissä ja mieleen hiipii kysymys, onko tästä mitään hyötyä kenellekään. Sitten Anna aina tolkuttaa itselleen, että on: se kaaos, mikä on nyt Annan kodissa, on poissa tukiperheessä käyvien lasten omasta kodista pari päivää ja vanhemmat saavat levätä.

Vuositapaamisissa Anna perheineen on saanut heillä käyvien lasten vanhemmilta hyvää palautetta, mikä auttaa muistamaan oman tukiperhetoiminnan tärkeyden. Tukiperheessä käyvistä lapsista myös näkee, miten innoissaan he aina tulevat kyläilemään Annan perheen luo. Annan oma lapsi myös pitää ekstralasten kanssa puhelimitse yhteyttä pitkin kuuta.

Annan perhe siis on saanut sen, mitä tukiperheeksi ryhtyessään toivoikin; mahdollisuuden auttaa, ja samalla saada oman ainokaisen lapsen elämään vähän kuin ekstrasisaruksia. Ja siitä silloin tällöin syntyvästä lapsiperhekaaoksesta huolimatta – tai juuri siksi – Anna kokee, että on kivaa, kun kotona on kerran kuussa paljon elämää ja hälinää.

Tuntuuko sinustakin, että tukiperhetoiminta voisi ehkä olla sinun tapasi jeesiä kanssavanhempia? Silloin kannattaa ehdottomasti ja mahdollisuuksien mukaan osallistua SOS-Lapsikylän tukiperhe-infoon parin viikon kuluttua keskiviikkona 20.11. täällä Helsingissä, Paulig Kulmassa kello 17.30–19. Ilmaiseen tilaisuuteen osallistuminen ei sido yhtään mihinkään, mutta siellä pääsee kuulemaan lisää tukiperhetoiminnasta, saa ilmaiseksi monta kuppia kuumaa ja jotain pientä syötävääkin.

Tilaisuuteen pääset ilmoittautumaan tästä. Minä olen tilaisuudessa mukana, samaten kuin Maiju Asikaine-blogista, Hanne Valeäiti-blogista, Julia Juliaihminen-blogista ja Maria The Real of Maria -YouTube-kanavalta. Tilaan ei onnistuttu järjestämään lapsiparkkia, joten valitettavasti tilaisuus on ensisijaisesti vain aikuisille. Sylivauvat tietenkin ovat asia erikseen.

Tilaisuuden jälkeen voi ilmoittautua halutessaan tukiperhekoulutukseen, ja vaikka kävisi koulutuksenkin, sekään ei viedä sido mihinkään. Koulutuksenkin voi siis käydä ihan vain kuulostellen, voisiko tämä olla se oma juttu.

Täältä löydät tiedot muista tulevista SOS-Lapsikylän tukiperheinfoista ja -valmennuksista, joita järjestetään ympäri Suomen.

Jaa: