Kesän Pohjanmaan-reissun yhteydessä minä ja puoliso karkasimme yön yli kestäville treffeille. Muksut jäivät vanhempieni ja reissussa mukana olleen ystävämme hoiviin, ja minä ja puoliso heitimme rinkat selkään ja lähdimme ihan kahdestaan samoilemaan suomaisemiin, Levanevan luonnonsuojelualueelle. Sillä minnekäs muualle sitä kahdenkeskistä aikaa lähtisi viettämään kuin suolle!

Levaneva levittäytyy lapsuusmaisemieni naapuripitäjien, Laihian ja Kurikan, alueelle. Mietin rinkkaa pakatessani, miten en lapsuudessa ja nuoruudessa ollut kuullutkaan koko paikasta, kun puoliso katsoi minua suupieli nykien. Aivan. Ei niihin aikoihin paljon suot kiinnostaneet, vaan lähinnä se, miten niistä nevaisista maisemista pääsisi mahdollisimman kauas pois.

No nyt vihdoin ymmärsin Levanevan hienouden. Alkukesän Seinäjoen-reissun aikana meille metsäjoogan pitänyt Sonya vinkkasi Levanevasta, kun kuuli minun telttailevan perheeni kanssa. Suuni oli loksahtaa hämmästyksestä, kun kuulin alueella olevasta autiotuvasta. Minä olen aina haaveillut autiotuvassa yöpymisestä, mutta luulin niiden sijaitsevan yleensä sellaisissa korpimetsissä, joihin ei tässä vaiheessa elämää ole tilaisuuksia lähteä. Mutta ainakin yksi kaikkien käytössä ilmaiseksi oleva ja metsähallituksen ylläpitämä autiotupa nököttää keskellä Pohjanmaan lakeuksia.

Me saimme Levanevalle autokyydin siskoltani, joka sitten noukki meidät seuraavana päivänä eri paikasta takaisin kyytiin. Näin meidän ei tarvinnut suunnitella retkireittiä ympyräksi, vaan aloitimme reitin Peräkylän parkkipaikalta ja päätimme sen Maalarinmaan parkkipaikalle. Jos painelisi menemään koko Kurjenkierroksen, kilometrejä kertyisi noin viisikymmentä. Meille kävelykilometrejä kertyi noin viisitoista.

Vaikka perheretkeily onkin ihanaa,  voi miten rikollisen ihanaa on sujahtaa parkkipaikalta metsään ihan kahdestaan. Hetken on vain kuunneltava sitä, kun ei kuulu kertakaikkisesti mitään. En edes muistanut, että voi olla niin hiljaista, että kuulee ääniä, joista ei muistanut ääntä tulevankaan: heinäkuun ritisevä aurinko, selässä matalasti suhahtaen keikkuva rinkka ja pehmeä kopsahdus, joka kuuluu, kun vaelluskengät osuvat säiden joustavaksi muovaamiin pitkospuihin.

Suo on eksoottisen kaunis ja samalla niin tuttu maisema. Pitkospuut halkovat laakeana jatkuvaa suomaisemaa, joka on erivärisen aluskasvillisuuden täplittämä kuin tilkkutäkki: rahkasammalta, varpuja ja vaaleanpunaista suokukkaa. Vähän väliä on nakattava rinkka selästä ja otettava moiskuvia ja raskaita askelia suolla hilloja poimien. Oranssina välkehtiviä marjoja on joka puolella, ryppäinä jopa ihan pitkospuiden vieressä.

Särkisen autiotupa sijaitsee vain parin kilometrin päässä Peräkylän parkkipaikalta, joten sinne voisi hyvinkin tehdä yön yli retken myös lasten kanssa. Nyt olimme kuitenkin vain me kaksi, kun saavumme harmaantuneen aitan luo. Sen ympäristössä oli kahden perheen koti aina vuoteen 1955 asti, mutta nyt historian arvaa vain metsän keskellä olevasta heinikosta ja kivijaloista, jotka luonto on ottanut haltuunsa. Pihapiiriin ei koskaan kulkenut autotietä, ja aitan auringon lämmittämällä edustalla istuessani mietin, millaista täällä on ollut elää.

Levitämme retkipatjamme ja makuupussimme autiotuvan ylisille. Sinne mahtuisi virallisesti seitsemän yöpyjää, mutta ilman hajurakoja varmasti puolet enemmän. Yhden ikkunan hämärässä tuvassa on kamiina ja pihassa kuivakäymälän vieressä halkoja täynnä oleva vaja, mutta heinäkuussa lisälämpöä ei tarvita.

Valmistamme illallisen retkikeittimellä. Pihassa olisi myös tulentekopaikka, mutta se on hormiton, joten metsäpalovaroituksen aikaan sitä ei voi käyttää. Vanhan kaivon vesi ei ole juomakuntoista, mutta nostamme siitä veden astianpesuun. On ihana puuhastella ihan kahdestaan, olla välillä ihan vain hiljaa, mutta silti läsnä. Kun on retkillä tottunut lapsiperhesäätöön, kaiken vaivattomuus tuntuu kevyeltä; siltä kuin jotain oleellista olisi unohtunut.

Meillä on mukana otsalamput, mutta käperrymme unille auringon alkaessa laskea. Iltasella olemme saaneet seuraa kahdesta retkeilijästä, jotka laittavat petinsä vieraskoreasti aitan lattialle, vaikka ylisillekin mahtuisi ja kehotamme heidät sinne lattian sijaan. Tuntuu kivalla tavalla jännittävältä, oudon haassulta ja samalla turvallisen mukavalta nukkua tuntemattomien kanssa samojen hirsien suojissa. Saada elää maassa, jossa voi tehdä näin!

Uni ei silti meinaa tulla, ja juuri kun olen tuntien pyörimisen jälkeen valahtanut uneen, sisään tömistelee lisää väkeä. Viiden hengen pyöräilijäporukan matka on venähtänyt pidemmäksi kuin tarkoitus oli ollut, ja hekin levittävät petinsä aitan lattialle. Kun alakerrasta taas kuuluu vain levollinen tuhina, minulle tulee pissahätä. En kehtaa rymistellä pimeässä aitassa tietäni ulos ja vessaan, joten päätän pidättää.

Nukun yön levottomasti testaten rakkoni kestokykyä, ja heti auringon noustessa säntään vessaan. Puolisokin kömpii perästä ja alamme laittaa aamupalaa. Meidän syödessämme loputkin autiotuvan yöpyjistä heräilevät. Vaihdamme kuulumisia ja retkikokemuksia, mutta metsän ulkopuolisista asioista ei puhuta: nimistä, perheistä, ammateista, retkeilyn ulkopuolisesta elämästä. Se ei tule edes mieleen. Olemme kaikki vain suolla retkeileviä nimettömiä, joita yhdistää yhdessä nukuttu yö autiotuvassa.

Me nostamme ensimmäisenä rinkat selkiimme ja jatkamme matkaa. Heinäkuun aurinko porottaa jo aamuyhdeksän jälkeen niin kuumasti, että askeliin tulee verkkainen tahti. Välillä pysähdymme poimimaan hilloja, ja pieni sanko alkaa täyttyä astiallinen kerrallaan. Suomaiseman yllä kuuluu kurkien ikiaikainen huuto, joka vavisuttaa jotain kalevalaista perintöä olevaa osaa sielusta.

Saavumme Maalarinmaan parkkipaikalle sen verran ajoissa, että ehdimme odotellessamme taivaltaa ryteikön läpi vielä Kivi- ja Levalammen tekojärvelle. Turpeinen pohja antaa periksi paljaiden jalkojen alla, kun liu’uimme uimaan tummaan veteen. Vesi tuntuu hikisellä iholla jäätävältä ja joka askeleella vedestä nousee mustina pyörteinä maa-ainesta ja mehevä turpeen tuoksu.

Kiskottuamme nahkeat vaatteet takaisin päälle, keitämme vielä hernekeitot ja kahvit. Sitten on aika kömpiä tekojärveä ympäröivän ryteikön läpi mutkaiselle hiekkatielle, josta siskoni nappaa meidät kyytiinsä. Haisemme pahalta, paljaat sääreni ovat verisillä naarmuilla ja väsyttää niin että nukahdan ensimmäisen ajokilometrin jälkeen.

Onneksi ollaan puolison kanssa sillä tavalla hassuja molemmat, että silti ja juuri siksi treffit suolla olivat ikimuistoisen ihanat.

Jaa: