Yksi saariretki kuukaudessa pitää mielen mörrimöykyt ja vatsaan pesiytyvät stressipallerot poissa. Kokonaisvaltaisimmin suolapärskeiltä maistuva lääke toimii vähintään yhden yön yli kestävän retken aikana annosteluna, mutta ihan vain piipahduskin saaristoon riittää. Pienemmän annoksen teho tuli todettua, kun teimme naapureiden kanssa päiväretken Espoon saaristoon.
Elettiin niitä heinäkuun lopun helteisiä päiviä, kun oranssina helottava aurinko sai kesähepeneet liimautumaan selkään ja lapset olivat sitä mieltä, että ainoat vaihtoehdot päivien puuhille olivat uiminen, pulikointi tai pärskötys. Meri kuitenkin velloi surullisena sinilevää, maauimalat tulvivat kesälomalaisia ja kotipihan pari sangollista vettä vetävään kahluualtaaseen eivät mahtuneet kaikki pienet kippuravarpaat yhtä aikaa.
Retki Pentalaan
Lähdimmekin metrolla Espooseen, jossa huristelimme bussilla saaristovenesatamaan. Minä olin haaveillut reissusta Pentalaan sen jälkeen, kun olin kuullut sinne viime vuonna avatusta Espoon kaupunginmuseon ylläpitämästä saaristomuseo Pentalasta. Sinne pääsee samoilla saaristoveneyhteyksillä kuin esimerkiksi puolisalaiseen saunasaari-Gåsgrundiin ja Rövaren-lempparisaareemme. Saaristoveneet kulkevat vielä elokuun loppuun saakka.
Naapurin muikki taas tiesi purjehdusreissuiltaan kertoa, että Pentala on saari, joka keskellä on järvi, jonka keskellä on saari. Vähän kuin saarien maatuskanukke siis! Sisäjärvi lupaili myös sitä, että olisi ehkäpä mahdollisuus pulahtaa luonnonvesiin uimaan. Että uikkarit sekä eväät kassiin ja menoksi!
Vaikka Pentala on museosaari, sinne voi tulla retkeilemään ja viettämään päivää myös ilman museomaksua. Saaressa on luontopolku, kesälampaita ja sisäjärven lisäksi hiekkainen uimaranta. Me söimme eväät vanhan saaristolaistalon pihamaan omenapuun alla, mutta saaressa on myös saaristoravintola Paven sekä kahvila, josta saa jäätelön lisäksi esimerkiksi leipiä. Juokseva vesikin on, joten vesipullonsa saa täytettyä hanasta ja kakkansa vedettyä vessasta alas.
Myös useimpiin museorakennuksiin sekä museo-ohjelmaan voi osallistua ihan ilmaiseksi. Maksullinen on vain Gurlin talo, jonne pääsee ainoastaan opastetuilla museokierroksilla. Me vilautimme Museokortteja ja varasimme meille kierroksen. Ja voi saaristounelmat sentään kierros kotimuseossa oli ihana!
Gurlin talo on nimetty sen viimeisen kokovuotisen asukkaan, Gurli Nyholmin mukaan. Maatalon tyttö muutti saariston tyrskyihin kalastajapuolisonsa perässä, ja talossa on kaikki tulitikkuaskeja ja valokuvakehyksiä myöten siinä asennossa kuin Gurlin viimeisinä elinvuosina. Keittiön rätisevästä radiosta kuluu merisää.
Opastetulle kierrokselle ei oteta kuin 12 vierasta, mikä teki vierailusta talossa intiimin. Ihan kuin olisimme olleet kyläilemässä persoonallisena naisena tunnetun Gurlin luona. Taitavan oppaan kertomat tositarinat Gurlista ja saariston elämästä 1900-luvulla pysäyttivät lapsetkin kuuntelemaan ja muistuttivat siitä, että joka ikisellä ihmisellä on mielenkiintoinen elämäntarina kerrottavanaan.
Tekemistä Pentalassa
Gurlin tarinan jälkeen me patikoimme ensin katsomaan lampaita ja sen jälkeen humisevan metsän läpi saaren keskellä olevalle järvelle. Vesi oli tummaa ja raskasta kuin sametti, kun liu’uimme pitkin karheaa rantakalliota veteen. Tiesin jo siinä hetkessä, että näitä hetkiä tulen kaipaamaan ihan pian; veden viileydestä raukeaa oloa ja uintireissujen jäljiltä sammaleelta tuoksuvia hiuksia.
Kotimatkan ajan lapset leikkivät kotimuseokierroksella kuultujen tarinoiden innoittamana saaristonlapsia, ja itse mietin taas, että hitsiläinen. Jotain niin oikealta tuntuvaa saaristoelämässä on, siinä luonnonarmoilla ja äärellä elämisessä. Käppyrämännyissä ja meren pauloihinsa saavissa tuulissa. Hulluksihan minä saaristolaisena tulisin, kaipaisin liian paljon sen rinnalle, mitä saisin. Mutta silti. Vuosi vuodelta tuntuu vahvemmin, että minun elämäntarinastani puuttuu tämä kappale, saaristolaisuus.
Näistä saaristoretkistä on kyllä ihana lukea <3 Alkaa itelläkin tehdä enemmän ja enemmän mieli saareen. Tosin sitten en ehkä tulis sieltä ollenkaan pois 😀
Hassua myös, että ite oon taas miettinyt puolivakavissani johonkin saareen muuttamista. Onhan noita saaria. Hailuoto ei olis ihan huono vaihtoehto, jos Tampereella ei olis niin paljoa liian tärkeitä ihmisiä.
Mutta onneksi aina voi haaveilla. Ja merenrannassa käyminen helpottaa.
Niin kiva kuulla, että näitä on kiva lukea – näitä kun on hurjan kiva myös kirjoittaa <3 Saarionni lisääntyy jakamalla!
Muakin on vuosi vuodelta alkanut yhä enemmän kiinnostaa ajatus arjesta saaristossa. Loppuelämääni siihen tuskin kykenisin, mutta vuosi tai puoli vuotta voisi olla upea ja kaikin puolin opettavainen kokemus.
Vitun paskaa
Pitkään aikaan kukaan mörökölli ei olekaan löytänyt tietään tänne, piristävää! 😀 Toivottavasti tämä ameebatasoinen kommenttisi sai mielesi paremmaksi. Pus <3
No tämä oli kyllä kerrassaan niin mörökölli-kommentti, että ihan nauraa tirskahdin. 😀
Joo kyllä, klassinen 😀 Mietin hetken, että siivoanko koko turhan kommentin, mutta päätin sen hassuudessaan antaa tyrskähdyksiä muillekin 🙂
Ihanaa 🙂 Minä olen oikeasti enemmän järvi-ihminen. Nautin pienistä tummavetisistä järvistä ja suurista kirkasvetisistä järvistä. Rakastan Puijontornista näkyvää järvimaisemaan (vaikka vain muutaman kerran olen sen päässyt katsomaan) ja auringon kimallusta tai sumun ryömimistä järven pinnalla.
Silti minua jotenkin kummasti kiehtoo saaristolaisuus. Ei minustakaan saaristolaista todella koskaan voisi tulla. Vaikka siedän monenlaista säätä niin jatkuvasti kovaa puhaltava tuuli on minulle liikaa. Olen lapsena kerran pudonnut korkeilta rappusilta tuulen viemänä ja varmaan siitä on jäänyt joku muistijälki. Mutta ON meressä, saaristossa ja sen elämässä jotain mikä olisi kuitenkin hieno kokea.
Minähän rakastuin todella Gotlannin Visbyhyn kun kävimme siellä perheen kanssa vuosi sitten. Uskon että sinäkin rakastuisit. Keskiaikaisia kirkonraunioita on joka kulman takana, talot ovat matalia ja tervan tuoksuisia. osa on rakennettu ihan vanhankaupungin muurien kylkeen kiinni. Ruusut kasvavat talojen seinustoilla kapeilla kujilla ja kasvitieteellinen puutarha on hieno. Visbyssä oli myös lapsille hieno ja ainakin minun maalaisella mittapuullani isohko (ehkä se ei Helsinkiläisen silmiin ole niin iso) ja monipuolinen leikkipuisto. Koko Gotlanti oli upea kokemus. Saaren pohjoispäässä (jos en muista sijaintia väärin) oli luolia missä kävimme opastetulla kierroksella ja itärannalla upea hiekkaranta joka vaan jatkui ja jatkui ja jatkui ja jatkui. Kyllä rakastui Gotlannin saareen. Se oli suloinen miniatyyrimaailma. Ihmisen kokoinen paikka jossa hoistoria on osa nykypäivää eikä aina voi olla ihan varma astuiko Peppi Pitkätossun satumaailmaan vai ehkä ajassa muutaman sata vuotta taaksepäin. Ja silti se on kaikki nykypäivää. Ei mikään museo vaan oikea ja asuttu kaupunki missä ihmiset elävät elämäänsä ja hoitavat arkisia asioitaan. Käyvät töissä, päiväkodissa, koulussa ja ruokakaupassa. Uskomaton paikka.
Kaikki vesistöt ovat tietenkin ihania, mutta on jännää, miten selkeästi joku tuntuu eniten omalta. Mä olen saanut järvi-ihmisten ajatuksista kiinni Päijänteellä ja Saimaalla, niissä oli sitä jotakin. Niin ja Oulunjärvikin, sekin oli sellainen iso, merimäinen 🙂 Mutta silti kaikista eniten sielussa resonoi saariston tuulet, kitukasvuinen kasvillisuus ja meren hiomat kalliot <3
Gotlanti on ollut meidän mielessä vuosikaudet, mutta se on vain jäänyt ja jäänyt. Mäkin uskoisin, että se olisi ihan meidänlainen paikka. Kuulostaa ihanalta!