Heräsin viime yönä siihen, kun pieni jalka potkaisi minua naamaan. Ja siihen, kun pieni hikisen nahkea ihminen koitti ryömiä ensin päälleni sen jälkeen edes kainaloon. Heräsin myös useita kertoja pyörimiseen, tönäisyihin ja hipaisuihin.

Nyt jumalauta loppuu se häsläys, minä haluan nukkua! Omaan sänkyyn siitä, minä tarvitsen unta!

Ei hellyyttä, ei rakkautta, ei ymmärrystä. Pelkkä alkukantainen ja ärjyvä raivo siitä, että en saa nukkua.

En tiedä, mitä viime vuosina on tapahtunut, mutta olen alkanut kutsua prosessia karhumutsin unikouluksi.

Tiedätte varmasti nuo luontodokumentteihin tallennetut karhut ja muut eläinnaaraat, jotka ensin kestävät jälkikasvunsa sekoilua viilipyttyinä, tarjoavat niille ravinnon kehoistaan muuttuen itse harottavakarvaisiksi luihuiksi ja antavat sitten mukuloidensa kokeilla elämässä tarvittavia taitoja – puremista, raapimista ja retuutusta – itseensä. Järjetön härdelli ympärillä yötä päivää, ja naaras pyörii kaiken keskellä ihan zeninä.

Sitten jossain vaiheessa tulee stoppi. Emo ei enää siedäkään pentujensa sekopäistä häsläystä, vaan alkaa murahdella ja ärjyä. Se painelee kylmän viileästi edellä ja pennut uikuttaen perässä. Jos poikaset yrittävät saada hellyyttä, emo karjuu, näyttää hampaitaan ja huitaisee käpälällään. Painukaa nyt muualle siitä, rasittavat karvapallopälliäiset!

Tapa vieroittaa on koodattu nisäkäsnaaraisiin. Sillä tavalla pennut töytäistään kohti itsenäistä elämää, pois emon (ja tulevan poikueen) jaloista.

(Itse olen miettinyt, että karhuemolla on myös varmasti ihan hemmetin paha univaje ja se haaveilee omasta ajasta, kun voisi ensin syödä vähän käyneitä puolukoita ja sitten painella suoraan talviunille.)

Olen myös varma, että minä – kuten muutkin nisäkäsnaaraat – toimin näissä vieroitushommissa jonkun alkukantaisen koodiston mukaan. Ainakin keskellä yötä, unen ja valveen välimaastossa, eläimellisenä.

Muistan vauva-ajat, kun nukkuminen vauva kiinni ihossa tuntui ainoalta oikealta tavalta olla. Jopa ajatus samassa huoneessa olevasta pinnasängystä ja vauvasta siellä tuntui fyysisesti pahalta. Nukuin paremmin – tai siis niin hyvin kuin mahdollista oli – kun vauva oli ihan lähelläni. Halusin tuntea pentuni tuoksun, hengityksen ja lämmön lähelläni nukkuessani. Vasta sitten olin levollinen.

Kun lapset siirtyivät nukkumaan omaan huoneeseensa, tuntui kuin palanen minusta olisi kiskottu eri tilaan. Tuntui kuristavan kamalalta, että en ole siinä, pesässä vahtimassa heidän untaan, varmistamassa, ettei mitään pahaa tapahdu. Jos ja kun lapset hiipivät yöllä väliin, otin heidät uniluolaamme turvaan ja kiedoin käpäläni heidän ympärilleen.

Pari vuotta sitten tilanne alkoi muuttua. Viereen öisin hiipivä jälkikasvu alkoi saada hellyyden sijaan aikaan alkukantaista ärjyntää. Aloin heräillä jokaiseen hipaisuun ja levottomaan kääntyilyyn. Noina öinä olin kuin talviunilta herätetty karhu ja aamuisin katkonaisten yöunien jälkeen kuin perseeseen ammuttu karhu.

Mitä paremmin olen alkanut nukkua, sitä vähemmän kestän huonoa unta ja yhä silloin tällöin viereen kömpiviä poikasia.

En tiedä, miten karhuemot käyttäytyvät, kun vieroituksessa oleva poikanen on kipeä. Koska silloin omassa alkukantaisessa koodistossani joku muuttuu: vaikka valvominen kipeän lapsen kanssa öisin tuntuu ihan yhtä kidutukselta kuin huonot unet muutenkin nykyään, raivo pysyy sisuskaluissa. Luonnollista; kun karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme, päivin ja öin.

Yksi epäselvyys teoriassani on: teltassa keskellä metsää me kaikki neljä nukumme kylki kyljessä ja silti makeasti.  Ehkä luonnossa nukkuessa lauma tuo edelleen turvaa?

Mutta kotiluolamme unipesässä ei ole enää tilaa öiselle sähläykselle. Pennut saisivat pysyä omissa unipesissään, jotta karhumutsi voi vetää uniaan keskeytyksettä vaikka äksänä ja karvaista napaansa rapsutellen. Koko pesue voi paremmin, kun karhumutsi ei ärjy öisin, vaan saa unensa.