Teillä ei ole tainnut uhma vielä alkaa, odotapas vain! Tällaisia kommentteja tipahteli blogin kommenttiosioon kirjoittaessani siitä, miten helppoa ja ihanaa elo kaksivuotiaan kanssa on verrattuna vauvavuoteen. Mutta väärään osuivat kommentoijien arvaukset. Kyllä se uhma on tänne Herttoniemenkin perukoille tiensä löytänyt. 

Pahinta laatua se ei ymmärtääkseni ole. Siinä saamme kiittää geenien hyvää jakautumista, sillä lapsessamme on mukavassa suhteessa äitinsä tulisuutta ja isänsä lungiutta. Mutta kyllä rajojen testailussa, raivareiden mittasuhteissa, jääräpäisyydessä ja tottelemattomuudessa selkeästi haiskahtaa uhma entiseen meininkiin verrattuna.

Ja tiedättekö mitä, hyvä niin! Sehän on normaalia, siitä on tulossa ihminen! Kyllä muakin ottaisi päähän, jos vetoketju ei aukeaisi sitten millään. Kyllä minäkin sanoisin vahvasti oman mielipiteeni, jos porukka minulta kysymättä päättäisi, että nyt mennään nukkumaan, vaikka kuinka kivaa olisi. Ihan salettiin vetäisin äksäksi maahan, jos joku kehtaisi väittää, että nyt on kiire ja siksi en voi hyppiä lätäköissä, jos minulla itselläni ei olisi yhtään minnekään kiire.

Mä olenkin huomannut, että pahimpien kilarien takana on yleensä kiire. Asiat rullaavat mukavasti, kun mulla on aikaa kuunnella lasta ja touhuta hänen tahdissaan. Mutta kun kuvioissa on kiire, kaikilta palaa proppu. Pukeminen on taistelua, koska en mukamas ehtisi odottaa, että lapsi haahuilee ja pukee kenkiä kymmenettä kertaa vääriin jalkoihin. Kellon tikittäessä en tahtoisi antaa lapsen laittaa likaisia astioita koneeseen, kun itse voin tehdä sen nopeammin ja kerrasta kunnolla. Ulkona hoputan ja kiirehdin, vaikka lapsi olisi löytänyt maasta maailman komeimman oksan, jota on tietenkin pakko testata mullan kuopimiseen. Koska kiire on aina jostain omasta aikataulumokastani johtuva tila, mun ei pitäisi tartuttaa sen tuomaa paskafiilistä lapseen.

Pikkulapsiajan tuomasta kiireestä huolimatta mä kestän uhmaa paljon paremmin kuin vauvavuotta. Sietokykyni uhmailua kohtaan on yllättänyt itsenikin, sillä pinnani ei ole siitä pisimmästä päästä. Ratkaisu on siinä, että nykyään mä ymmärrän pientä ihmistä paljon paremmin. Kun vauva itki, huuto meni suoraan vatsaan ja väänsi sen sykkyrälle. Vauvalla oli jokin hätä, mutta liian usein lopullinen syy itkuun jäi epäselväksi. Vauvan taukoamaton itku stressasi, kulutti sisintä ja ahdisti.

Uhmakohtauksiin on yleensä jokin looginen syy – tai sitten ihan päätön syy, mutta syy joka tapauksessa. Ja kuka edes määrittelee, mikä on hyvä syy raivota? Lapsen mielestä voi olla maailman kummallisinta ja raivostuttavinta, että toisessa lapasessa on pesulappu mutta toisessa ei. Vielä raivostuttavamman asiasta voi tehdä se, että äiti ei pysty taikomaan toiseenkin lapaseen välittömästi pesulappua, vaikka aikuisena ja äitinä onkin tietenkin kykeneväinen ihan mihin vain. Välillä syy uhmalieskoihin jää mysteeriksi, mutta toisin kuin vauvavuotena, mä tiedän, ettei lapsella ole mitään hätää. Siinä sitten huutaa, kunnes rauhoittuu.

En mä mikään tyyni ja aina vienosti hymyilevä äitiyden Mona Lisa kuitenkaan ole. Välillä uhmaileva lapsi saa mut huutamaan, vaikka tiedän, että sillä tilanne vain pahenee. Silloin saatan mennä toiseen huoneeseen ja vetää oven perässäni kiinni. Sanoa, että ovi avataan vasta, kun molemmat ovat rauhoittuneet. Ja kun oven molemmin puolin hengitykset sitten alkavat tasaantua ja itkun jälkeiset nikotukset vaimentua, kurkkaan ovenraosta ja kysyn, ollaanko taas kavereita. Ja aina se on halunnut olla.

Ihana pieneksi ihmiseksi kasvanut vauvani, joka osaa kokeilla rajojaan ja osoittaa mielipiteensä ikäkautensa mukaisella tavalla, mutta myös sopia, katua ja antaa anteeksi. Paljon ymmärrettävämpi kaveri kuin se kolmekiloinen parkuva sintti.

Jaa: