Pahinta laatua se ei ymmärtääkseni ole. Siinä saamme kiittää geenien hyvää jakautumista, sillä lapsessamme on mukavassa suhteessa äitinsä tulisuutta ja isänsä lungiutta. Mutta kyllä rajojen testailussa, raivareiden mittasuhteissa, jääräpäisyydessä ja tottelemattomuudessa selkeästi haiskahtaa uhma entiseen meininkiin verrattuna.
Ja tiedättekö mitä, hyvä niin! Sehän on normaalia, siitä on tulossa ihminen! Kyllä muakin ottaisi päähän, jos vetoketju ei aukeaisi sitten millään. Kyllä minäkin sanoisin vahvasti oman mielipiteeni, jos porukka minulta kysymättä päättäisi, että nyt mennään nukkumaan, vaikka kuinka kivaa olisi. Ihan salettiin vetäisin äksäksi maahan, jos joku kehtaisi väittää, että nyt on kiire ja siksi en voi hyppiä lätäköissä, jos minulla itselläni ei olisi yhtään minnekään kiire.
Mä olenkin huomannut, että pahimpien kilarien takana on yleensä kiire. Asiat rullaavat mukavasti, kun mulla on aikaa kuunnella lasta ja touhuta hänen tahdissaan. Mutta kun kuvioissa on kiire, kaikilta palaa proppu. Pukeminen on taistelua, koska en mukamas ehtisi odottaa, että lapsi haahuilee ja pukee kenkiä kymmenettä kertaa vääriin jalkoihin. Kellon tikittäessä en tahtoisi antaa lapsen laittaa likaisia astioita koneeseen, kun itse voin tehdä sen nopeammin ja kerrasta kunnolla. Ulkona hoputan ja kiirehdin, vaikka lapsi olisi löytänyt maasta maailman komeimman oksan, jota on tietenkin pakko testata mullan kuopimiseen. Koska kiire on aina jostain omasta aikataulumokastani johtuva tila, mun ei pitäisi tartuttaa sen tuomaa paskafiilistä lapseen.
Pikkulapsiajan tuomasta kiireestä huolimatta mä kestän uhmaa paljon paremmin kuin vauvavuotta. Sietokykyni uhmailua kohtaan on yllättänyt itsenikin, sillä pinnani ei ole siitä pisimmästä päästä. Ratkaisu on siinä, että nykyään mä ymmärrän pientä ihmistä paljon paremmin. Kun vauva itki, huuto meni suoraan vatsaan ja väänsi sen sykkyrälle. Vauvalla oli jokin hätä, mutta liian usein lopullinen syy itkuun jäi epäselväksi. Vauvan taukoamaton itku stressasi, kulutti sisintä ja ahdisti.
Uhmakohtauksiin on yleensä jokin looginen syy – tai sitten ihan päätön syy, mutta syy joka tapauksessa. Ja kuka edes määrittelee, mikä on hyvä syy raivota? Lapsen mielestä voi olla maailman kummallisinta ja raivostuttavinta, että toisessa lapasessa on pesulappu mutta toisessa ei. Vielä raivostuttavamman asiasta voi tehdä se, että äiti ei pysty taikomaan toiseenkin lapaseen välittömästi pesulappua, vaikka aikuisena ja äitinä onkin tietenkin kykeneväinen ihan mihin vain. Välillä syy uhmalieskoihin jää mysteeriksi, mutta toisin kuin vauvavuotena, mä tiedän, ettei lapsella ole mitään hätää. Siinä sitten huutaa, kunnes rauhoittuu.
En mä mikään tyyni ja aina vienosti hymyilevä äitiyden Mona Lisa kuitenkaan ole. Välillä uhmaileva lapsi saa mut huutamaan, vaikka tiedän, että sillä tilanne vain pahenee. Silloin saatan mennä toiseen huoneeseen ja vetää oven perässäni kiinni. Sanoa, että ovi avataan vasta, kun molemmat ovat rauhoittuneet. Ja kun oven molemmin puolin hengitykset sitten alkavat tasaantua ja itkun jälkeiset nikotukset vaimentua, kurkkaan ovenraosta ja kysyn, ollaanko taas kavereita. Ja aina se on halunnut olla.
Ihana pieneksi ihmiseksi kasvanut vauvani, joka osaa kokeilla rajojaan ja osoittaa mielipiteensä ikäkautensa mukaisella tavalla, mutta myös sopia, katua ja antaa anteeksi. Paljon ymmärrettävämpi kaveri kuin se kolmekiloinen parkuva sintti.
Tää oli aivan sanoinkuvaamattoman ihana postaus! 🙂 Rivien väliin olit onnistunut ujuttamaan monen monta vinkkiä ja kaiken kaikkiaan postaus on täynnä yksinkertaisa oivalluksia.. muuta juuri niistä yksinkertaisista ne joita ei vain tule ajatelleeksi. <3 Meillä on lapsi vasta 8kk ikäinen mutta melkein jo odotan innolla tuota parin vuoden ikää. Tuli jotenkin fiilis että siitäkin varmasti selvitään. Siispä kiitos ja kumarrus! :D
Muistan että jossain kirjoitit että joskus 8kk iässä vauvankin kanssa alkoi olla helpompaa ja itsellä on ihan sama fiilis, poika on nyt 9kk ja arki on jo oikein leppoista! Ja tyyppi on jotenkin enemmän ymmärrettävä, niitä mysteeripunaisenahuutoitkuja ei enää ole vaan jos itkee niin tietää yleensä miksi ja se menee nopeasti ohi. Se muutaman kilon kitisevä mötti oli minusta se hankalin vaihe, uskon että sen ohi on uhmankin vaikea mennä 😀 Hyviä vinkkejä sinulla tuossa siihenkin vaiheeseen!
Mun kokemuksellani (kaveripiirin lapsista) lähempänä kolmea vuotta alkaa sellainen uhma että raivarit on saatava hinnalla millä hyvänsä, mielipidettä vaihdetaan kunnes johonkin laitettava raja. Esim. haluan maitoa! ei maitoa! mehua! ei mehua! kunnes on tarpeeksi syytä ottaa raivarit:) Silloin ei enää auta lapsen tahtiin meno, mutta hyvä että olet sietokykyä jo harjoitellut 🙂 Sekin on nimittäin onneksi vain vaihe jonka jälkeen alkaa seesteinen aika taas:) Oma 7kk osoittaa nyt omaa tahtoa sillä että isä ei kelpaa vaipanvaihtoon, nukuttamiseen eikä ajoittain edes seuraksi jos mulla olis jotain tärkeempää tekemistä. Musta se pikkuvauva oli selkeempi, jos se huusi, sillä oli nälkä, uniaika, tai maha kipeä. Nyt niitä huudon syitä on miljoona enemmän:) Nimimerkki ”Kuusi hammasta kahdessa kuukaudessa”
Niin hyvä teksti <3. Voi kun itsekin muistaisin alkaa tekemään joustavia aikatauluja kun meillä uhmailu alkaa piakkoin. Kiitoksia viisaista sanoista!
Toisen lähiön mutsi.
PS, fotot on otettu samassa leikkipuistossa jossa minä kaivelin hiekkaa kolmekymmentä vuotta takaperin. Ovat näköjään laittaneet uudet kiipeilytelineet. Vanha kotitalonikin vilahtaa kuvissa <3.
Mä olen aika samaa mieltä, kyllä on helpompi kestää uhmaa kuin sitä mikä-ihme-sillä-nyt-on -itkua (varsinkin jos kaksoset innostui itkemään yhtäaikaa – uhmakohtaukset ne sen sijaan aina järjestää erikseen). Ja kun vielä tietää, että se kuuluu ikään ja ihmiseksi kasvamiseen. Tosin täytyy myöntää, että isomman lapsen kiukuttelua mun on taas vaikeampi niellä, sitä jo olettaisi, että ihan jokaisesta tän-prinsessan-tukka-meni-nyt-ihan-väärin -tapauksesta ei tarvitsisi vetää sitä härkäpapua nenään.
Mä teen samaa, että välillä on vaan pakko mennä itse rauhoittumaan oven taakse, hengittää pari kertaa sisään ja tulla sitten takaisin vähän järkevämpänä itse. Siinä raivarin tuoksinnassa menettää joskus hallinnan kokonaiskuvasta ja koko elämä kutistuu sillä hetkellä yhden raivarin kokoiseksi. Pitkässä juoksussa tosi tyhmää.
Jäin vähän miettimään kuitenkin, että voiko uhman voimakkuus liittyä geeneihin. Voi toki, mutta omalla kokemuksella sanoisin, että ei välttämättä. Meillä uhma oli pitkä ja rankka – pikkusisko syntyi kaksi viikkoa ennen esikoisen kaksivuotispäivää. Tulinen lapsi otti siitä voimaa uhmaansakin. Samaan syssyyn testattiin, että tykätäänkö me siitä silti edelleen, jääkö se vauva meille oikeasti ja saako täällä huushollissa olla kipeän mustasukkainen sylistä. Uhma liittyi meillä ainakin nimenomaan siihen tilanteeseen, ei perimään. Meistä ei kummastakaan löydy noin paljoa paloa, ääntä, tunnetta tai tahtoa 🙂 Tulipa vaan mieleen!
Minusta lastenpsykiatri Janna Rantala on kirjoittanut hyvin: ei ole olemassa uhmaikää, on olemassa ”kuka muutti säännöt” -ikä. Aika paljon isompia sääntömuutoksia on perheessä, johon syntyy vauva kuin perheessä, jossa esitetään lapselle sellaisia toiveita, jotta voisi sitä jo itsekin syödä, käydä potalla ja pukeutua. Kyllä se sitten heijastuu suoraan lapsen käytöksessä.
Mainio teksti. Pakko kehua myös tuota Marimekon ihanaa takkia, jota ihastelen jatkuvasti blogissasi. Lapsen huivi on kans huippu, multa löytyy sama mustavalkoversiona.
Voi kiitos, kiva kuulla, että postauksesta tuli hyvä fiilis!
Joo, tosiaan huomasin lapsen ollessa juurikin noin 8 kuukautta vanha, että jestas, tämähän alkaa olla jo voittopuolisesti mukavaa eloa. Toki vauva-aikakin oli omalla tavallaan ihanaa, mutta mä olen vain niin kamalan huono kestämään vauvan itkua stressaamatta, väsymättä ja itse itkemättä. Etenkin kun itkuja oli paljon ja monet parut jäivät ihan mysteeriksi.
Lapset ovat niin erilaisia, joillakin uhma vyöryy päälle valtavana, joillakin aallot ovat lempeämpiä. Sama juttu kuin teini-iän kanssa. Mutta on totta, että ei aina tai edes joka toinen kerta voi mennä täysin lapsen tahtiin. Eihän silloin tehtäisi muuta kuin istuttaisi pihan suurimmassa vesilätäkössä. Ajatuksenani oli lähinnä se, että kiirettä välttääkseni mä mielelläni lisään kaikkiin aikatauluihin ”lapsilisän”. Mä esimerkiksi herään aamulla mielelläni aikaisemmin kuin nukun pidempään, että voin rauhassa antaa lapsen pukea itse vaatteet ja tutkia päiväkotimatkalla käpyjä. Vaikka yöunet ovat kivat, vielä kivempaa on stressitön alku päivälle.
Joo ”lapsilisän” ynnääminen aikatauluihin on vähentää lapsen raivareita ja vanhempien tuskahikeä huomattavasti ainakin meillä. Voi sulla on ollut onni asua lapsena aivan upeassa kaupunginosassa!
No joo, kyllä ne kaksivuotiaankin maailmanloppuromahdukset alkavat välillä niin naurettavista asioista ja paisuvat niin valtaviksi, että en tiedä, itkeä vai nauraa.
Anu: Ihan varmasti perheen elämäntilanne vaikuttaa uhman laatuun. Jos jo kiirekin saa muuten melko rauhallisen lapsen raivoihinsa, ei mikään ihme, että pikkusisarus saa aikaan valtavan tunneuhmavyöryn.
Riitta: Mä aloinkin taannoin lukea tuota Rantalan kirjaa, josta tuo ”kuka muutti säännöt” -ikä on mainittu. Se oli mielenkiintoinen pointti, mutta jotenkin kirja ei vain temmannut mukaansa ja jäi siksi kesken. Mutta mistäs sitä tietää, jos innostun sen vielä lukemaan loppuun, vaikka sitten mutsibloggaajan velvollisuudesta.
Takki on kyllä ihana, kiitos! Lapsen huivi on itse tekemäni, tosin Marimekon vastaavista innoituksensa saanut Huivista on tulossa ohje blogiin, jahka saan kuvaussessioon mukaan myös siskoni, jolle myös tein vastaavan huivin.
Joo, se onkin vähän vanhempien lasten äideille tarkoitettu. Minuun tuo kirja kyllä upposi kuin kuuma veitsi voihin: oli niin paljon tuttuja tilanteita ja ajatuksia.
Ihana postaus! Olet mahtava kirjoittaja.
Tuo toiseen huoneeseen meneminen auttaisi kyllä varmasti, ja mikäs sen ihanampaa kuin kohta kaksivuotias tulee halaamaan ja sanoo:anteeksi! <3
-Lille