Sitä on ollut jo häivähdys ilmassa, vuodenaikojen kohtaamista. Tai sitten se on vain viileähkö heinäkuu, joka on luonut auringonsäteisiin verkkaisen kulun ja syvän sävyn, kuten kesän loppua kohti kulkiessa. Luonnon vihreän joukkoon on alkanut ilmestyä rapean kahisevaa keltaista.

En nyt heinäkuun puolivälissä ala syksystä toki puhua, mutta tämä taitekohta saa aina pysähtymään ja vähän hätääntymään. Kasvukausi vaihtuu kypsymiseen, ja kesän paahtamaan ihoon ei enää ilmesty uusia neitseellisiä rusketusraitoja. Päivät alkavat lyhentyä ja kesälomapuheisiin hiipiä suunnitelmat sitten tämän jälkeen. Kesän jälkeen.

Muistinhan tallentaa kaiken mieleeni? Muistinhan nauttia, kuten talven runtelema keho osaisi? Ymmärsinhän onneni? Osaanhan yhä keskittyä tähän, rynnimättä eteenpäin?

Kävimme eilen perheen kanssa päiväretkellä Sipoonkorven kansallispuistossa. Pakkasimme eväiden lisäksi mukaan mustikkaämpärit. Joka vuosi sekin yllättää: yhtäkkiä maapallo on pyörähtänyt siihen asentoon, että mustikat ovat alkaneet kypsyä.

Lapset istuivat mättäiden keskellä ja napsivat mustikoita suoraan suuhun, sillä aikaa kun me aikuiset ropistelimme ympärillä poimureiden kanssa. Pienen suon kulmassa huomasimme oransseja timantteja, ja nautimme lakatkin siinä, paikanpäällä kourasta suuhun lappaen.

Mustikoita oli paljon, vaikka on puhuttu huonosta mustikkavuodesta. Joukossa oli kuitenkin vielä paljon raakoja marjoja, joten päätimmekin yhden ämpärillisen jälkeen suosiolla vartoa vielä viikon verran, että jokainen mustikkaposki saa mehevän sinisen sävyn. Siitä sitten voikin laskea, että sormenpäät ovat sinisenä syksyyn saakka.

Minulla oli päällä villapaita, varvut tuoksuivat syksyn mehevyydeltä ja retkikeittimellä lämmitetty hernekeitto lämmitti mukavasti. Ei ihme, että ristiriitaisia viestejä saava keho alkaa hätääntyä puolivälissä heinäkuuta.

En ole vielä valmis luopumaan tästä.

Eikä onneksi vielä tarvitsekaan.

Saavuimme tänään Pohjanmaalle, meidän perhe ja ystäväperhe. Täällä vanhempieni marja- ja vihannestilan sesonki on kuumillaan, ja aurinko paistaa hellien kuin lapsuuskesämuistoissani.

Koko poppoon kengät unohtuivat eteiseen ennen kuin matkatavarat oli edes purettu. Viikon tästä eteenpäin iltapalan, välipalan, aamupalan ja jälkiruuan saa käydä poimimassa suoraan pellolta. Joka puolella kukkii, ja jopa juhannusruusut pörhistelevät yhä kuin kikatellen hätäännykselleni tämän ajan loppumisesta.

Ei hätää. Ei se ole menossa minnekään. Kesä on tässä.