En tiedä, mihin pohjolan ihminen joutuisi ilman heinäkuuta. Jos sulkisi silmänsä viime aikojen uutisilta, voisi kuvitella kaiken olevan paremmin ja kevyemmin juuri nyt. Saan syödä tuoreita mansikoita joka päivä ja käydä kastelemassa pientä kaupunkiviljelmäämme pienten viljelijöideni kanssa. Saan ihmetellä auringossa värihehkuun heräävää kaupunkia ja kuunnella meren leppoisaa liplatusta poutapäivinä. Heinäkuun lämpö paikkailee talven tekemiä vaurioita kehossani, ja olen varma, että aistin kaiken paremmin. Välillä tuntuu, että poksahdan tästä kaikesta onnesta.

Yksi sellainen oikein pökerryttävän ihana päivä oli pari viikkoa sitten, kun saimme kylään nuorimman pikkusiskoni Vaasasta. Sisko toivoi retkeä johonkin Helsingin saarista, ja päätimme lähteä valloittamaan koko retkiseurueelle vielä tuntemattoman Vallisaaren. Aikaisemmin armeijan käytössä ollut saari avattiin tavan tallaajille tänä keväänä, ja saaresta on tullut niin suosittu, että sinne kulkevia laivavuoroja on pitänyt lisätä. Meidänkin retkipäivänämme paatit ajoivat saaren ja kauppatorin väliä non-stoppina.

Vaikka väkeä siis piisaa, se ei tunnu saaressa. Väki hajaantuu Vallisaaren vehreille poluille, ja ruuhka jää mantereelle. Saaren teitä on kunnostettu, joten kuopuksen päiväunipaikaksi (ja ison eväskorin kantojuhdaksi) mukaan nappaamamme rattaat kulkivat sorateillä mukavasti. Me kuljimme läpi kolme kilometriä pitkän Aleksanterin kierroksen ja jätimme viereisen Kuninkaansaaren tutkittavasti seuraavalle reissulle.

Sillä Vallisaareen on mentävä toistekin. Jos puhutaan kätketystä paratiisista ihan pääkaupunkiseudun kainalossa, tässä on sellainen. Tienvierustat pursuilevat luonnonkukkia, jotka ovat selvästi yhdessä päättäneet ottaa haltuun kaikki maailman värit. Metsässä puut ovat ehtineet venähtää kaikessa rauhassa niin pitkiksi, että niiden alla voi kuulla sitä huumaavaa huminaa, kun puuvanhukset huojuvat hiljalleen puolelta toiselle. Yksi puu on muhkuraisine juurakkoineen niin iso, että vaikka koko retkiseurueemme laittaisi kätensä yhdessä sen ympärille, emme onnistuisi kaappaamaan koko puuta syleilyymme.

En tiedä, onko se tämä heinäkuun taika, mutta saaressa aika tuntuu pysähtyvän. Vain horisontissa lipuvat pilvet kertovat, että maailma matkaa radallaan. Vanhojen talojen ikkunoissa roikkuvat edelleen pitsiverhot ja vaikka maali on rapistunut puulaudoituksesta, kivijalat näyttävät ehjiltä ja nurkat suorilta. Kerron miehelle, että muistelisin lukeneeni, että Vallisaareen suunnitellaan kyläyhteisöä. Mies hymyilee. Tässä sitä taas ollaan, kuten niin monilla reissuilla ennenkin. Minä rakastun paikkaan niin, että alan huomaamattani miettiä sinne muuttoa.

Saaren länsikärjestä löytyy toisenlaisia rakennuksia. Armeijat vanhat rakennelmat ja niiden päällä kasvavat heinämättäät saavat aikaiseksi samanlaisen tunnelman kuin naapurisaaressa Suomenlinnassakin – tuntuu kuin olisi päätynyt Hobittien kylään. Polku mutkittelee rakennusten välissä, ja pimeät tunnelit saavat esikoisen mielikuvituksen liikkeelle. Jos mukanamme olisi taskulamppu, olisi jännittävää kurkistaa oviaukoista, mitä tunneleissa oikein on.

Päivällisen me katamme niitylle, johon on tuotu Suomenlinnan avovankilan vankien tekemiä jykeviä piknikpöytiä. Ihan vierestä lipuu ohitse jättimäinen risteilyalus, mikä on saaressa kuin saaressa koettuna aina yhtä abstrakti näky. Bongailemme perhosia, jotka tanssivat päivälliskattauksemme yläpuolella, emmekä tunnista niistä ainuttakaan. Ei kai ihmekään, sillä Vallisaaren sanotaan olevan tuhansien perhosten koti. Perhosten lisäksi saarella asustelee myös muun muassa lepakoita, mäyriä, peuroja ja runsaasti lintuja. Kuulemma hirvetkin sinne poikkeavat uintireissuillaan.

Ruuan jälkeen kiipeämme vielä Aleksanterinpatterin näköalatasanteelle, josta avautuu sellaiset näkymät, että mykiöt ovat räjähtää kaikesta kauneudesta. Meri jatkuu Vallisaaresta horisonttiin asti ja Suomenlinnan takana siintää manner-Helsinki. Kaiken yläpuolella musta pilvimassa vyöryy kuin jättimäinen tsunami, ja tajuamme, että jos emme halua kastua läpimäriksi, nyt on kiire.

Päästyämme kotiin, taivas repeää kaatosateeksi ja ukkonen jyrisee niin että parvekelasit helisevät. Retkiseurueemme ihot kuitenkin hehkuvat edelleen aurinkoa ja mieli on heinäkuisen kevyt.

Jaa: