Postaus sisältää saatuja tuotteita

Kuulin hiljan vanhan kansan viisaudesta, jonka mukaan suomalaisen kesän se purskahtelevin ja ryöpsähtelevin kasvukausi sijoittuu tuomen kukinnan ja syreenin kukinnan väliin. Siinä välissä luonto kasvaa uutta elämää sellaisella vauhdilla, että jos sitä jäisi pellonpientareelle vartoen katselemaan, muutoksen voisi melkein nähdä.

Vanha kansa tosiaan tiesi, mistä puhuu, sillä kun saimme palstapaikkamme pari viikkoa sitten, ilmassa leijui tuomen tuoksu. Nyt viikonloppuna poimin palstalta kotiin pyöräillessäni pari oksaa nupuillaan kukkivia syreenejä. Tässä välissä Kivinokka ja siellä oleva palstamme on ryöpsähtänyt vihreäksi sellaisella vauhdilla, että jos en olisi sitä kuviin tallentanut, en uskoisi että keväisen keltaisista kuvista tähän syvän vihreään kesähetkeen on kulunut vain pari viikkoa.

Parissa viikossa olen ihan totaalisen ja päättömän hurahtanut palstaviljelyyn. Rakastan tuota maaplänttiämme niin paljon, että ihan tärisen onnesta. Ajattelin ensin alkuun, että otetaan palstahommien kanssa ihan leppoisasti vain, mutta olisihan se pitänyt itseni tuntien tietää, että en osaa tehdä jotain ihan vähän vain. Kun aletaan niin aletaan.

Voisin viettää jokaisen vapaahetken palstalla, ja se muu elämä haittaa palstailua. Olen esimerkiksi viime aikoina tehnyt jonkin sortin henkilökohtaisen ennätyksen siinä, kuinka kauan voi olla käymättä kunnolla ruokakaupassa (kun puolisokin oli melkein viikon sairaana ja vaakatasossa). Olen mieluummin käyttänyt senkin ajan palstalla olemiseen ja syönyt sitten mitä sattuu pakastimen pohjalta löytymään.

Näkyvimmät palstalla tapahtuneet jutut ovat neljä mansikkapenkkiriviä. Minä kun sain reilu viikko sitten hakea Matkahuollosta paketin, josta paljastui äitini ja isini marjatilaltaan lähettämiä mansikantaimia. Ne ovat sellaisia kilometrijuurilla varustettuja möllykkätaimia, joita ei mistään puutarhamyymälöistä saa. Jos taimet tykkäävät olostaan yhtä paljon minun maallani kuin vanhempien, odotettavissa on ihan kiva mansikkasato jo tänä kesänä.

Muokkasin 40 taimelle ihan itse mansikkarivit toissaperjantaina, ja hommaan meni lopulta melkein viisi tuntia; ensin pikkuapulaisen kanssa ja sitten itsekseen jatkaen, kunnes puhelimesta loppui akku ja vain täysikuu valaisi palstallaan ajantajutta häärivää muijaa ja sen vieressä kymmenen metrin päässä niityllä ilakoivia kauriita. Sen setin jälkeen selkälihakset ja pakarat tiesivät pari päivää tehneensä muutakin kuin istumista tietokoneen edessä. Tuli valtavan hyvä fiilis, että osasin, ihan itse!

Oli myös jännä huomata, miten mansikoiden istutusliikkeet ovat porautuneet jonnekin selkärankaan. Mansikanviljelijöiden tyttärenä olen tietenkin istuttanut satoja ja satoja mansikantaimia aikaisemminkin (mansikkapenkit on tehty koneavustuksella), mutta siitä on ehkä 20 vuotta, kun olen viimeksi mansikkaa istuttanut. Mutta sieltä se silti tuli: lapiota maahan ees ja taas, taimen pitkien juurin pujotus, multapyöräytys suojakatteen alta ja napakan hellä peittely. Ja sama uudestaan seuraavan taimen kanssa.

En edes muistanut muistavani tätä istutustapaa, kun se jo jostain lihasmuistista tupsahti suoraan tekemiseksi, ja olin suoraan Järvenkylässä vuonna 1997, kun oli pakko istuttaa mansikoita, vaikka paljon mieluummin olisin ottanut skootterin alle ja hurauttanut kirkonkylälle ostamaan jätskiä (toisin sanoen katselemaan, josko raitilla pärräisi mopoineen jotain poikiakin). Enpä olisi silloin uskonut, kun mansikanistutus oli ärsyttävä pakko, että joskus vielä teen sitä vapaaehtoisesti ikiomalla vuokrapalstallani Helsingissä ja nautin niin että en tiedä, miten päin olla.

Mansikoiden lisäksi maahan kasvamaan on saatu perunat, jotka nekin ovat vanhempieni peruja. Pääsiäisreissumme aikaan Pohjanmaalla istutettiin perunat maahan, ja minä toin pussillisen siemenperunoita mukanani Helsinkiin, vaikka tuolloin haave palstasta oli vielä yhtä todennäköinen kuin voittaisi lotossa. Mutta siellä niitä nyt on, pari pientä sievää perunariviä, jotka minä kaivoin ja lapset istuttivat sekä peittelivät mullalla.

Yhteen palstalta löytyneeseen vanhaan emalisankoon kylvin kukkasiemeniä, jotka olen saanut jonkun pressinäytteen ohessa. Palstalta löytyneen lipstikan sekä sen viereen siirtämäni niin ikään palstan alkuperäisen ruohosipulin viereen istutin soijapapuja. Niitä en ole aikaisemmin kokeillut, mutta ainakin laatikkoviljelmillä muut pavut ovat menestyneet hyvin. Olisipa mahtavaa päästä tekemään itse japanilaisista ravintoloista tuttuja edamame-papuja, jotka on simppelisti vain keitetty ja sitten suolattu.

Muu aika palstalla on sitten mennyt yleiseen rymsteeraukseen ja ihasteluun. Nyt viikonloppuna purin palstan keskellä olleet romahtaneet kasvuhäkkyrät pois ja aloimme tasoittaa maata. Ajatuksena on rakentaa kaiken keskelle palstameiningillä pikkuinen patio, johon mahtuisi pöytä ja tuolit iltapäivän jääkahveja varten. Pation ympärille on tarkoitus istuttaa kukkia ja lisää köynnöstäviä papuja. Näen jo itseni istumassa siinä ja nauttimassa pienen kaupunkiparatiisimme näkymistä ja suoraan puskista poimituista herkuista.

Patiolle on tarkoitus mahduttaa myös lasten pieni kahluuallas. Vaikka lapset rakastavat auttaa, olen huomannut, että välillä minä toivoisin, että he eivät niin kamalasti auttaisi. Ostaa päräytin siis kovaa käyttöä kestävän kovamuovisen pikku kahluualtaan sekä pari käsikäyttöistä vesipumppua leikkejä varten. Nämä testattiin jo kotipihassa erinomaisen toimivaksi tekemiseksi, jossa räiskötysvesi menee hyötykäyttöön kasveille.

Ja kastelusta puheen ollen, Fiskars sponssasi meidän palstalle aloittelevan palstaviljelijän välineistön ja aika paljon muutakin. Nyt on kuulkaa sellaiset pelit ja rensselit, että ei ainakaan siitä jää tekeminen kiinni. Vaikka alkuun meinasin, että mennään mahdollisimman kuokka ja Jussi -meiningillä, on tullut todettua, että kunnon välineistö helpottamisen lisäksi myös mukavoittaa tekemistä. Tässä on vähän sama kuin imetysvaatteiden kanssa muinoin. Olisivat ne taipaleet elämästä menneet ilman varsinaisia imetysvaatteitakin, mutta paljon mukavampaa se oli kunnon vermeillä.

Että jos vaikka miettii tuota kastelua, menisihän se kastelukannullakin. Mutta kun viljelyalaa on aarin verran, kasteluletku vesipistoolilla on eri jees vempain.

Purkamisen ja kastelun lisäksi aloitettiin viikonloppuna myös palstaa kiertävän aidan rakentaminen. Moni palstaviljelijä on kuulemma viime aikoina lopettanut homman turhautuneena, kun alueella asuvat metsäkauriit käyvät syömässä kaiken sadon. Oman palstan ympärille saa rakentaa aidan, joten me päädyimme siihen.

Eihän se ihan yhtä esteettinen tule olemaan kuin ilman aitaa, mutta koitan ajatella aitaa hedelmätarhamaisesti, en häkkimäisesti. Ja kun koko palsta on suojattu kerralla, ei tarvitse jokaista puskaa erikseen peitellä – paitsi sitten marjasatoaikaan linnuilta. Tämä on jotenkin nurinkurista, että tahtoisi tietenkin antaa metsäneläimille mahdollisuuden hankkia ruokansa, mutta ei peruskules meidän mailta. Ehkä annan niille jonkun uhrilautasellisen herkkuja viereiselle niitylle silloin tällöin, heh.

Ai että pääsisipä taas pian palstalle!