Edellisviikonloppuna päästiin aloittamaan saarikausi ja telttaretkikausi, kun lähdimme naapurista saadun retkikuntavahvistuksen kanssa Sipoon Kaunissaareen. Hurautimme siis ensin metrolla Vuosaareen, jossa hyppäsimme vesibussin kyytiin. Ihan kohta olimmekin jo merellä, joka laineili ympärillämme tummansinisenä ja silkkisenä. Onni purskahteli ja tirskahteli kehossa –miten paljon olinkaan kaivannut tätä!

Kaunissaari on noin 10 kilometrin päässä Vuosaaresta, ihan ulkosaariston tuntumassa. Venematka vie noin tunnin, ja jos alla on oma paatti, Kaunissaaresta löytyy myös vierasvenesatama. Vaikka saari on Sipoossa, se on Helsingin kaupungin omistama ja ylläpitämä. Tällaiset kaupungin tarjoamat mahdollisuudet helposti tavoitettavaan saarielämään tekevät minusta erinomaisen tyytyväisen kunnallisverojenmaksajan.

Kun vene oli pehmeästi töyssähtäen kiinnittynyt laituriin, me hyppäsimme saaristoelämän harmaannuttaneelle laiturille ja kävimme maksamassa telttapaikkamme infossa. Saaressa riittää lääniä majoittumiseen, sillä Kaunissaari on 2 kilometriä pitkä ja 800 metriä leveä. Siellä täällä näkyi isoja huvilatelttoja, jotka ovat kuin mökin ja teltan yhdistelmiä. Monet kuulemma viihtyvät Kaunissaaressa koko kesäkauden, monen vuoden ajan.

Saaren keskiosat kasvavat metsää, joissa oli nyt myllätty siihen malliin, että niistä ei erämaaromantiikkaa ainakaan ihan metsäpolun vierestä löytynyt. Kuulemma saaren metsät ovat syksyisin täynnä mustikoita ja sieniä.

Me kuitenkin suunnistimme rannalle, saaressa kun oltiin. Kävelimme metsän läpi polkua pitkin saaren toisella puolella olevalle hiekkarannalle. Ensi alkuun oli vain tiputettava rinkat selästä ja istuttava hetkeksi kalliolle ihailemaan näkymää.

Hiekka oli valkoista, ja kun siihen upotti varpaansa, pystyi aistimaan siihen varastoituneen auringonlämmön. Vedenrajassa oli rykelmittäin meren pyöräksi hiomia isoja ja pieniä kiviä. Männyt taivuttivat sitkeitä oksiaan rajaten maiseman kimaltelevaan mereen ja sen yllä olevaan taivaaseen, jonka sini oli syvää kuin lapsuusaikojeni diakuvissa. Kaukana horisontissa näkyi Söderskärin majakan ääriviivat.

Päätimme pystyttää teltat hiekkaan. Se että saisi nukahtaa ja herätä merenkuohujen ääniä kuunnellen voittaisi sen, että hiekkaa tulisi todennäköisesti löytymään retken jälkeen vielä viikkoja vaatteiden saumoista ja makuupussien uumenista. Naapurin parhausmuikkeli löysi riippumatolleen paikan telttojen läheltä, kahden männyn välistä.

Lapset hulahtivat saarielämän verkkaisuuteen ehkä vielä nopeammin kuin aikuiset. Koko ikähaarukka 4-vuodesta 12-vuoteen löysi kivisiltä rannoilta tutkittavaa, aihetta leikkiin ja kimmokkeita pikkuseikkailuun. Se on joka kerta yhtä ihmeellistä; narina, kitinä ja nahistelu tipahtavat minimiin kuin muksujen selässä olisi joku vain luonnon keskellä toimiva vipstaakeli, josta marinan sai vaiennettua.

Kaunissaari on helppo ja vaivaton retkikohde, mikä sopi meille mainiosti kiireisen arkiviikon päätteeksi. Siellä on juokseva vesi, huusseja, ulkosuihku ja erinomaisesti varusteluja keittokatoksia, joista löytyvät myös polttopuut. Soutuveneitäkin saa vuokralle, ja yleisillä naisten- ja miestensaunavuoroilla pääsee nakkaamaan löylyjä.

Me vuokrasimme niemennokassa olevan perhesaunan, jonka puukiukaan lämmöissä oli ihanaa ottaa ihoa tirisyttävän kuumat löylyt. Siitä sitten ihot hohkaten painelimme kalliota pitkin laiturille ja siitä uimaan Itämereen. Itse olen uinut luonnonvesissä joka kuukausi tammikuulle asti, mutta kai sitä silti voi sanoa, että talviturkki jäi mereen – ja huolet ainakin, jos ei muuta.

Koko retkiseurueemme oli ensimmäistä kertaa Kaunissaaressa, sillä meitä olivat vähän epäilyttäneet sen maine ruuhkaisena ja viinaanmenevänä saarena. Saari on kuulemma siistiytynyt viime vuosina, mutta yhden kokemuksen jälkeen ymmärrän silti sen maineen. Miten sen nyt nätisti sanoisin. Jos helsinkiläisnuoret menevät dokaamaan Pihlajasaareen, vanhempi väestö lähtee näemmä lipittämään Kaunissaareen.

Vastaan tuli hämmästyttävän paljon kovin punanenäisiä ja hatara-askelisia aikuisia ihmisiä. Kyllä meilläkin viiniä oli mukana ruuan kanssa ja iltanuotiolla nautittavaksi, ei siinä, mutta monien hilpeä ja silti ördäämisen puolelle mennyt juominen yllätti. Sellaista näkee niin harvoin nykyään, että ihan kuin olisin päätynyt jonnekin 90-luvun lopun Tangomarkkinoille.

Kuulemma iltasella, kun minä olin jo mennyt nukkumana lasten kanssa, telttojemme läheiselle keittokatokselle oli tullut lauma lintubongareita kiikareineen ja muine asianmukaisine varusteineen. Mutta lintujen ohella he taisivat olla myös kovin innostuneita prosenteilla läträämisestä, sillä koko sakki oli ollut niin tuhannen päissään, että olivat melkein kaatuilleet avotuleen. Onneksi he olivat ymmärtäneet lähteä bongailemaan muualle, kun heille oli ystävällisesti kerrottu, että läheisissä teltoissa nukkuu lapsia.

Hämmentävä alkoholikulttuuri näkyi myös Kaunissaaren ravintolassa, johon menimme saunan jälkeen koko sakki. Ravintola haisi homeelta, härskiintyneeltä rasvalta ja vanhalta viinalta. Tarjonnassa ei ollut juuri mitään suuhunpantavaa, etenkään vegelle, mutta nurkassa kohosi kasa oluttynnyreitä ja hyllystä löytyi komea valikoima alkoholia. Se osittain selittyy varmasti saaren sähköttömyydellä, mutta kyllä jotain edes etäisesti terveellistä saisi tarjolle ja hyllyyn ilman sähköjäkin. Sääli vanhalle saaristolaistalolle, jossa ravintola toimii.

Tarjonta taitaa kuitenkin kohdata kysynnän, sillä ravintolan terassi oli tupaten täynnä jengiä, jotka nauttivat lähinnä nestepitoista. Me otimme suppeasta valikoimasta lapsille limut, pienet sipsipussit ja suklaalevyn sekä aikuisille kesän ekat ja luultavasti vikat ohuesta kertakäyttömuovimukista tarjottavat hanaoluet. Istuimme nurmikolla, sillä terassi oli sakeanaan tupakansavusta, ja nauratti koko hämmentävä tilanne.

Vaikka kohtaamamme ihmiset olivat vallan hyväntahtoisia, en silti etenkään saarikauden kunnolla startatessa lähtisi Kaunissaareen. En varsinkaan lasten kanssa. Mutta näin kauden alussa tai sitten sieniaikaan syksyllä voisin hyvinkin lähteä. Niin paljon potenttiaalia saaressa on. Ja toki saaressa oli myös paljon ihmisiä, joita sinne oli houkutellut alkoholin sijaan luonto, saaristo sekä retkeily.

No mutta, kuten sanottu, Kaunissaaressa onneksi on lääniä, ja kaikelle on tilansa, sopu sijaa antaa ja mitä näitä nyt on. Me saimme rannalla oman saarielämäkuplamme, jossa vaatteet unohtuivat mytyssä telttaan, merivesi rutisti varpaat rusinoiksi ja päivärytmi muodostui ulkotulilla laitettavien aterioiden ympärille. Aurinko porotti siihen malliin, että olin mennä kuukausista sekaisin. Toukokuu, ja yöllä oli vähennettävä entisestään vaatetta, kun teltassa nukkuessa tuli kuuma.

Kotiin palattiin reilun vuorokauden jälkeen pisamia poskilla, kesän ekat rusketusrajat iholla ja hiekkaa kynsienalla. Voi kesä!

Lähiömutsin Instagarmin kohokohdista löytyy videomuotoinen tallenne Kaunissaaren-retkestämme. Jos telttailuhommat kiinnostavat enemmän, täällä kaikki tarinoiksi tallentamani telttaretket.

Kuvissa minulla ja lapsilla näkyvät uikkarit saatu osana yhteistyötä, johon palaan myöhemmin.