Medialiput saatu

Sinä helteisenä kesäpäivänä vajaa viisi vuotta sitten olin hyvin raskaana ja hyvin lähellä hetkellistä henkistä romahtamista. Olimme tehneet kaksivuotiaan esikoisen unelmien retken Naantalissa sijaitsevaan Muumimaailmaan, ja minua ahdisti, pyörrytti ja supisti. Aurinkoisella saarella oli valtava määrä ihmisiä, meteliä ja kakkavaipan hajua. Tai siltä se ainakin sinä päivänä tuntui; kaikki aistit ja tuntemukset hormonien sekoittamina.

Kun pääsimme takaisin iltasella takaisin turkulaiseen hotellihuoneeseemme, kaksivuotias muumifani ihan kikersi onnesta Niiskuneiti-pehmolelu kainalossaan. Minä taas makasin kaikkeni antaneena hotellihuoneen sängyssä kohtu supistellen ja vannoen itsekseni, että ei enää ikinä. Se lupaus piti melkein viisi vuotta.

Muumimaailman taikatalvi lasten kanssa

Edelleenkin suhtaudun selkärankaan koodatun muistikuvani herkistämällä varauksella helteiseen ja ruuhkaiseen Muumimaailmaan. Mutta rohkaistuin kokeilemaan konseptia talviaikaan. Me kun yökyläilimme lasten kanssa kuluneena viikonloppuna turkulaisen ystäväperheemme luona, ja naapurikylällä Naantalissa Muumimaailma oli heräillyt samaan aikaan viettämään etelän hiihtolomien ajaksi Taikatalvea. Tilaisuus teki uskaliaaksi.

Viidessä vuodessa jokin oli muuttunut. Ainakin tietty se, että en ole raskaana. Mutta jotakin muutakin siinä oli; ehkä henkisen kapasiteetin kasvua ja viisi tärkeää lisävuotta heittäytymisen opettelua. Luultavasti merkille pantavaa on myös se, että tässä viiden vuoden aikana olen myöhäisherännyt fanittamaan Tove Janssonia, ja löytänyt hänestä kirjojen kautta hengenheimolaisen ja esikuvan niin katsomuksessa työntekoon, luovuuteen kuin elämään ylipäätään. Talvinen Muumimaailma ja helmikuinen Taikatalvi-tapahtuma olivat ihania.

Taikatalveen oli löytänyt tiensä moni perhe ja muu retkiseurue, mutta silti viiden vuoden takaisin muisto ahdistavasta kaoottisuudesta oli poissa. Hahmoilla oli aikaa keskittyä lapsiin ja lähteä mukaan heidän leikkeihin ja täpinöintiin, kun aika ei mennyt pelkkään liukuhihnahalailuun. Tunnelma oli ilakoiva, mutta silti rauhallinen. Tuntui, että nyt oli mahdollisuus aistia sitä herkästi säikkyvää saduntaikaa.

Muumitalokin oli ihan erilainen kuin muistin, nyt kun ei joutunut kulkemaan ympärillä vellovan ihmismassan mukana kiireellä, vaan ehti jäädä fiilistelemään pieniä ja huolella mietittyjä yksityiskohtia. Muistikuvissani muumitalo oli jotenkin muovinen, mutta hyvänen aika, kaikkea muutahan se on. Talon sisustus on rakennettu aidoista, rouheista ja vanhoista huonekaluista sekä esineistä. Lähes kaikkeen saa myös koskea, ja talossa on jotenkin kiva ja kotoisa tunnelma. Sellainen kuin on vain muumitalossa, jota ei lukita yöksi.

Taikatalven ohjelma

Taikatalvessa oli myös erinäistä järjestettyä ohjelmaa teatterista musiikkiin ja jumpasta tarinointiin. Paikalta sai lainata liukureita mäenlaskuun, ja kuopus kävi myös hiihtokärpäsen puremana vetämässä muutaman lipsuvan kierroksen pertsaa.

Muumimaailman kahviloista ja kaupoista osa oli Taikatalven aikaan auki, mutta me kokoonnuimme lounaalle nuotion ympärille. Ystäväperheen repusta kaivettiin esiin kaakaot sekä kahvit ja vielä kasvispiirakat sekä -nakit nuotiolla paistettavaksi. Siinä sitä sitten istuttiin muina nuuskamuikkusina nuotita tuijotellen ja nenänpäät kaakossa.

En tiedä, lähtisinkö edelleenkään ihan ensimmäisenä Muumimaailmaan kesähelteillä (etenkään supistelevasti raskaana ollessa), mutta Taikatalven tunnelmaa suosittelen. Ihaninta oli nähdä, miten lapset tempautuivat satuun mukaan, ja miten vanhempienkin lasten mielikuvitus sai todellisuuden ja tarinan rajat hämärtymään ja taiat todeksi. Meille myös osui mitä parahultaisin sää talviretkeilyyn – aurinko paistoi taivaalta Muumimaailman ylle kuin mikäkin Naantalin aurinko.

Ps. Tänään illalla aiotaan perheen kanssa katsoa viime yönä Yle Areenaan ilmestynyt ensimmäinen jakso ihan uutta Muumilaakso -animaatiosarjaa. Odotan ihan tosi tosi paljon, että uusi Muumilaakso on toki nykyaikainen, mutta silti ainakin hitusen enemmän Tove kuin se minun lapsuuteni telkkarisarja.