Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
En ole kateellisuudessa rypevä ihminen. Toki tunnen toisinaan ikäviä vihlaisuja, kun joku on vaikkapa saanut jotain mahtavaa duunirintamalla aikaiseksi ja itse en ehdi edes vastata ajoissa sähköposteihin, tai kun jonkun lapsiperhearki näyttää rakastettavan seesteiseltä, kun itse en mahdu edes suihkuun kylpyhuoneen ollessa täynnä uitetulta koiralta haisevia märkiä haalareita, rukkasia ja kaulureita. Mutta ne vihlaisut taitavat enemmän olla (toisten aikaansaamia) haaveita kuin kateutta.
Mutta yksi asia saa aikaan kipeää, polttavaa ja raastavaa kateutta: lapsiperheen arkeen osallistuvat isovanhemmat. Olen aivan tolkuttoman, pohjattoman ja toivottoman kateellinen joka ikiselle lapsiperheelle, joiden arkeen kuuluu lasten isovanhempien tuki, apu ja läsnäolo.
Yritän parhaani mukaan olla onnellinen toisten puolesta, mutta joka kerta se tuntuu yllättävänä iskuna palleaan. Miten isovanhemmat ottavat lapset yökylään kerran kuukaudessa. Miten puolison työmatkojen ajan tai omien työsumien paahteessa voi nojautua isovanhempien apuun. Miten koululainen voi koulupäivien jälkeen mennä lyhyempää päivää tekevien isovanhempien luo. Miten koko perhe käy syömässä isovanhemmilla sunnuntaisin. Miten jotkut isovanhemmat hakevat lapsen päiväkodista luokseen yhtenä arkipäivänä joka viikko.
Miten toivon, että itse voisin joskus vain sanoa olevani niin väsynyt, että tarvitsen apua. Vaikka yhdeksi illaksi arjen keskellä. Kunpa voisin tukeutua toisiin ilman anteeksipyytelyä, palkanmaksukuvioita tai kiitollisuudenvelkaa. Minä olen saanut suvun turvaverkosta osani lapsena, mutta en enää äitinä.
Ehkä syynä ovat menneet pikkulapsivuodet, jotka veivät minusta enemmän kuin osasin odottaa ja jotka jättivät jaksamisen kai ikuisesti vähän vereslihalle. Ehkä syynä on jokainen subjektiivista päivähoitoa vastustava idiotismi. Tai ehkä tietämättömyydellä lausutut paheksunnat siitä, miten itse on lapsensa hoidettava, kun sellaiset on elämäänsä toivonut ja saanut. Ehkä syypää on suomalainen kulttuuri, jossa pärjäämisellä on enemmän arvoa kuin tasapainoisella elämällä.
Ehkä kateus häviää, kun tällaista nykyisenlaista tavallista ja hyvää arkea ehtii kertyä enemmän alle pehmittämään kateuspiikkejä.
Sitä paitsi, arjessa läsnä olevien isovanhempien sijaan meillä on paljon asioita, joista meille voisi olla kateellinen. Yksi isoimmista on se, että meidän lähipiirimme ja turvaverkkomme on suuri ja vahva joukko ystäviä. Yllättävän moni heistä on tullut elämäämme lasten myötä. Vaikka lähes jokaisella on omat ruuhkavuotensa, jeesiä pyritään antamaan suuntaan ja toiseen. Jos ei muuten, vertaistuellisessa mielessä.
Ja vaikka meidän lastemme isovanhemmat ovat fyysisesti kaukana, on meillä kuitenkin heidän henkinen tukensa. Monella lapsiperheellä ei ole edes sitä.
Meillä on myös ihmeellinen lomammummila ja toisaalla lomamummula, joilla ei ole arjen kanssa juuri mitään tekemistä. Se on pohjanmaalainen maisema, jossa tässä vuoden 2018 arkikuvasarjan viimeisessä kuvassa ollaan. Siellä paappa opettaa sytyttämään takkaan tulen, mummi lukee iltasadut, pappa vie metsäretkelle ja mummu opettaa rypyttämään karjalanpiirakat. Siellä minä voin lillua puolisoni kanssa kahdestaan paljussa ja viipyä saunan löylyissä vilkuilematta kelloa tai kuulostelematta lasten unta. Siellä voi kokea lomaluksuskokemuksen siitä, että on tylsää.
Sellaista arjesta kaukana olevaa kuplaa ei olisi, jos meidän perheemme ja isovanhempien välillä ei olisi yli 400 kilometriä.
Silti en voi mitään sille, että jokainen päiväkodin portilla, leikkipaikan käsienpesujonossa tai pulkkamäessä kesken tavallisen arjen tapaamani isovanhempi saa aikaan kipinöivän kateusaallon.
Oi, samaistun täysin. Kun asuu ulkomailla, näin on myös. Isovanhemmat ovat vahvasti läsnä lastenlastensa elämässä – silloin kun nähdään. Sitten ollaan intensiivisesti yhdessä ja miehen kanssa saadaan yhtäkkiä nauttia lomasta niin, että onkin yhtäkkiä aika vapaa tekemään kaikenlaista ilman lastenhoitopulmia. Ja se on ihanaa. Mutta tämä arki sitten. Meilläkin on itse rakennettu ihana tukiverkko, mutta onhan sitä isovanhempien apua silti usein ikävä. Varsinkin kun täällä missä asutaan, on ihan täysin normaalia että isovanhemmat on perheiden arjessa mukana tosi vahvasti, lapsia haetaan päiväkodissa, otetaan yökylään jne. todella usein.
Mutta tämäkin kateellisuus helpottaa samalla kun lapset kasvavat. Nyt kun meillä on kohta kaksi koululaista, niin yhtäkkiä onkin paljon helpompaa järjestellä hoitokuvioita kun pieneiä hetkiä voivat olla jo keskenänsä ja päiväkodista ja koulustakin löytyy kaveriperheitä, jotka auttavat mielellään. Ja sit luottolastenhoitaja, ihan kultaa!!
Mutta monet itkut olen minäkin itkenyt tätä asiaa ja se on jättänyt jäljet. Vihaan, vihaan tuota suomalaisessa kulttuurissa, että pitäisi ne lapset ihan joka hetki itse hoitaa. Ei, ei tarvitse, apua saa ja pitää pyytää ennen kuin on ihan poikki.
Eri maissa asumisessa on sitten vielä ihan erilaiset kuviot. Me kun saatetaan esimerkiksi silloin tällöin nähdä Helsingissä työmatkalla olevia isovanhempia yhteisen illallisen merkeissä, kunnes taas jatketaan omien arkirutiiniemme pariin kukin.
Suomalainen pärjäämiskulttuuri on niin hirvittävä ja vahingollinen, että edelleen pistää vihaksi, kun muistan, miten olen itsekin siihen kompastellut, vaikka voimat ovat olleet ihan totaalisen loppu. Olisinpa tajunnut, että apua saa ja etenkin pitää pyytää jo hyvissä ajoin.
Luottolastenhoitaja <3 Se on ollut meidän unelma ja toive jo monta vuotta. Pitäisi vain saada aikaiseksi. Oltaisiin onnesta ymmyrkäisinä, jos joku ihana vakihoitaja hakisi lapset kahtena arkipäivänä kuukaudessa päiväkodista ja eskarista, olisi ja leikkisi, ruokkisi ja hoivaisi, laittaisi nukkumaan. TÄYDELLISTÄ.
Kuulostaa niin tutulta tuo ettei saa aikaiseksi luottolastenhoitajan hankkimista. Meillä sama tilanne ettei ole ketään hoitajaa arjessa. Mutta toisaalta kun itsellä on muutama yh kaveri niin tuntuu, että jo oma mieskin on tosi jees kun on kuitenkin mahis tyttöjen iltoihin tai työn tekoon iltaisin. Tosin huomaan kyl juuri tästä lastenhoitajan hankkimisen kynnyksestä sen, että menee aika omilla rajoilla. Arjen kyllä hyvin jaksaa pyörittää, mutta kaikki ylimääräinen jää. Esim se että ensin rupeaisi etsimään hoitajaa, tutustuisi ja sopisi kalenterista aikoja, selvitteli palkka- ja vakuutuskuvioita, nämä tuntuvat siltä etten vaan saa noita aikaiseksi. Vaikka ei noissa toki mikään iso urakka olekaan. Isyyspakkaus-blogi on kyllä toiminut hyvänä innoittajana tässä jos asia joskus vielä etenisi. Tosin pakko myöntää että vaikka haluan pyristellä eroon vanhoista lasteista ”ite pitää omat lapset hoitaa” niin myönnän et alkuun jänskättäisi kertoa omille vanhemmille, että nyt meille tulee ulkopuolinen lastenhoitaja. Olin itse nuorena lapsenlikkana MLL kautta ja yritän vaan nyt miettiä niitä ihania kokemuksia ja miten mutkatonta se oli niiden perheiden kanssa:)
Aivan samat fiilikset!
Joinain hetkinä en ole ollut pelkästään kateellinen, vaan tuntenut puhdasta vihaa jotain äitiä kohtaan, joka on kertonut, kuinka lapset ovat säännöllisesti vaikkapa viikonlopun mummolassa hoidossa. Ihan syytönhän tämä äiti onnekkuuteensa on!, mutta tämä on vain niin kova pala nieltäväksi välillä. Eikä mennä ollenkaan siihen, jos joku valittaa, kun mummolassa on saanut sokeria…..
Sitä minäkin koitan aina miettiä, että syytön tuo henkilö onnekkuuteensa on, mutta silti kateus alkaa painaa.
Sillä voi että, vaikkapa lasten säännöllinen yökyläily isovanhemmilla olisi varmasti kaikille osapuolille ihana asia <3 Mutta välimatkat on mitä on, joten näillä nyt mennään.
Ymmärrän kyllä hyvin. Teillä on onneksi syynä välimatka, vaikka ei tietenkään ole tarpeen vertailla kenenkään tilannetta. Monella on myös isovanhempia, jotka eivät vain halua auttaa/ei kiinnosta olla mukana arjessa. Itsellänikin on tilanne, jossa isovanhemmat auttavat jonkin verran, mutta esim vauva-aikana tekivät aika selväksi etteivät halua hoitaa vauvaa lähes ollenkaan vaan vasta sitten kun homma on helpompaa. Eipä siinä mitään, mutta kyllähän siinä toki kateellisuus nousi kun muut saivat hengähdystaukoja.
Joo, kuten kirjoitinkin, meillä on kuitenkin isovanhempien henkinen tuki, vaikka he eivät arjessa mukana fyysisesti olekaan. Kaikilla ei ole sitäkään. Tai mahdollisuuksia lähteä lomalla mummilakuplaan.
Jos itse joskus saan olla mummi, toivoisin saavani ja voivani olla avuksi etenkin silloin vauvavuotena <3
Hienoa, että joku sanoo tämän ääneen! Kiitos <3 Ja kyllä, samaistun kateuteen, jo etukäteen. Meille syntyy kauan odotettu esikoinen nyt keväällä. Turvaverkkoasiat ovat hiukan aiheuttaneet jännitystä jo nyt. Meillä tulevat isovanhemmat ovat joko jo hiukan iäkkäitä ja isännän puolelta myös sairauksien vuoksi pois turvaverkostosta. Molemmat mummolat olisivat n. 200km päässä. Myös muihin sukulaisiin matkaa saman verran. Ystävätkin asuvat kaukana, ja jotenkin niin perheen kuin ystävienkin kohdalla pätee ajatus "kun olette lapsen hankkinut, sen aina itse hoidatte, joka tilanteessa". Myös ns.oma aika, ihan vain lepääminen tai aika parisuhteelle saa aikaan vahvoja hymähdyksiä, ja lausahduksia "voivoi, väsymykseen pitää varautua, ei meitäkään ole autettu" tai "miten nykyihmiset ovat niin väsyneitä, miksi sitten hankitte lapsia". Itse haluisin olla varautunut noihin hankaliin tilanteisiin ja väsymykseen, mutta pelottaa jo valmiiksi sanoa edes ääneen että apua saattaa joskus kaivata. Siispä suosiolla ollaan pohdittu muuta apua, jos paha paikka tulee. Pitäköön suku ja ystävät tunkkinsa. Ja olkoonkin kateutta, kyllä, uskalletaan sanoa sekin ääneen. Samoin kun myöntää, jos ei jaksa.
Ensinnäkin, hurjasti onnea raskaudesta ja tulevasta vauvasta <3
Mä olen tosi tosi onnellinen, että osaatte ja ymmärrätte miettiä näitä asioita jo nyt, ennen lapsen syntymää. Ja että osaatte haistattaa pitkät pärjäämiskulttuurille. Apua saa ja pitää pyytää! Ja todellakin, on ihan supertärkeää koko perheelle pitää huolta omasta jaksamisesta sekä siitä, että pariskunnalla on aikaa löytää toisistaan myös se puoliso sekä kumppani, ei vain lapsen toinen vanhempi.
Kaikkea hyvää loppuodotukseen ja kivaa, lempeää sekä antoisaa tulevaa lapsiperhe-elämää!
Hyvä asenne! Apua kehiin vaan.
Ja aina pitää muistaa sekin, että pärjäämiskulttuuri on perseestä. Me ollaan laumaeläimiä ja se, että 1-2 ihmistä hoitaa yhtä vauvaa omassa kopperossaan on mun kokemuksen mukaan luonnotonta.
Mä oon yrittänyt tyrkyttää omaa apuani sekä alakerran naapurille että kummalapseni äidille viime aikoina. Mutta ne pirulaiset meinaa, että pärjäävät 😀
Se on tosiaan ihan luonnotonta, että laumaeläiminä kökitään yksin tai kaksin jokainen omassa kopperossaan hoitaen jälkeläistä. Ei sen nyt vaan kuulu olla niin.
”Kyllä me pärjätään”, lipsahtaa niin helposti suusta, että avun tarjoamisen sijaan kannattaa vaan jämptisti laittaa pari päivämääräehdotusta, että näinä minä tulen auttamaan / haen mukulan meille leikkimään / vien lapsen sinne ja tuonne. Silloin avunsaajan on hankalampi kompastella pärjäämiskulttuurin murikoihin.
Ensinnäkin on todettava, että mä niin tunnistan tän kateusteeman. Mutta sitten asiaan.
Liinalle ja kaikille muillekin avulialle suosittelen anoppini metodia. Hän ei juuri koskaan tarjoa apuaan (no kyllä joskus..). Alusta asti anoppi on kysynyt koska hän SAA tulla hoitamaan lasta. Ja nyt kun lapset ovat isompia hän kyselee, koska pienet voisivat mennä heille hoitoon, kun hänellä on niin kova ikävä. Melkein tuntuu, etten apua kysy ollenkaan vaan teen Mummille palveluksen, kun tarjoan lapsia sinne hoitoon.
Eli terveisiä vaan Pieksamälle ja kiitos kaikista tulevistakin hoitoavuista.
Tunnustan potevani samaa kateutta isovanhemmista. Ja tunnustan potevani kateutta asiasta, jota ei varmaan saisi sanoa ääneen. Oon kateellinen mun eronneelle ystävälle. Se kun saa lapsen parina arki-iltana joka viikko ja joka toinen viikonloppu pe-su lapsen isälle. Lisäksi siinä ympärillä on vielä isovanhempien verkosto. Hällä on uusi mies, joten ikävääkään ei ehdi potea lapsivapaana viikonloppuna, kun ehtii rauhassa kuherrella. Nukkua pitkään. Urheilla. Käydä ravintoloissa. Oon kateellinen! Myönnän. Mut ei asiat niin mustavalkoisia tietenkään ole. Erot on raskaita ja uusperhekuvioissa omat säätönsä. Lasten tunteet aikuisten tunteiden lisäksi jne. Että en erota haluaisi todellakaan saadakseni lisää oma aikaa, mutta kyllä mä hiukan kahehdin ainakin näin teorian tasolla! 😉
Yllättävän yleinen kateushan tuo kateus isovanhemmista taitaa olla. Liekö yleisempää nykyään kuin sukupolvi-pari sitten, kun vielä asetuttiin elelemään useammin samoille seuduille kuin muukin suku.
Ja myös kateuden eronnutta ystävää kohtaan tunnistan. Vaikka en missään nimessä ikinä koskaan toivottavasti joudu siihen tilanteeseen (disclaimer: joskus ero tietenkin on hyvä tai jopa ainut järkevä ratkaisu), olen myöskin joskus pyöritellyt ihan postauksen verran ajatusta siitä, että josko pikkulasten vanhemmat niin paljon eroavat siksi, että oikeastaan tahtovatkin taukoa vanhemmuudesta.
Taukoa vanhemmuudesta osuu asian ytimeen! Välillä sitä on vaan niin loppu niihin äiti äiti äiti -ääniin. Viikon tiiviin (ihanan) yhteisen koko perheen lomaviikon jälkeen mulla oli takki ihan tyhjä! Kiukuttelin ihan tyhmistä asioista, ku mikäkin pms-höyryinen sekoboltsi. Välillä mä salaa haaveilen, kun lähden töistä kotiin bussilla, et matkustankin siinä lapsettomana sinkkuna ihka omaan kotiini. Siellä tavarat on niillä paikoilla, mihin ne aamulla jätin. Voin valita, huvittaako töiden jälkeen mennä jumppaan tai ottaisko ensin torkut. Ei tartte pelätä, et joku huitasee kuumat kahvit matolle. Suihkussakin voi käydä ihan ajan kanssa yksin. Tehdä vaikka jonkun kuorinnan ja sheivata sääret kasvonaamion kera. Syödä sitä, mikä itselle maistuu tai vois soittaa ystävälle, et mennäänkö ex tempore syömään johonkin. Ex tempore jutut kun on ihan jääneet unholaan. Ystäväpiirin vakiinnuttua työelämään, lapsiin, parisuhteeseen jne, on jotenki kaikki ex tempore jutut ihan poissuljettuja, koska kaikilla on kalenteri niin piukassa ja to do -listat täynnä. Joo voi lastenkin kanssa tehdä ex tempore juttuja, mut ei lasten kanssa voi ainakaan humaltua vähän vahingossa after work viinilasillisella. Semmonen kuplivan laiton vapauden tunne! 😉 Ah!
No joo.. en päivääkään vaihtaisi (tai no rehellisesti ehkä pari pohjanoteeraus hetkeä vois vaihtaa), mut vois olla hauska elää vaikka viikko ihan yksikseen! 😀 Oikein muka dramaattisen parisuhde riidan päätteeksi olen jopa katsonut millaisia kerrostalo kaksioita olis tarjolla ja fantasioinu elämääni siellä! Oikeesti oisin ihan rikki, jos eroa pitäisi harkita tai mies näin haluaisi. Huh, todella vaikea ajatus. Mut ihmisen päässä käy niin paljon ajatuksia ja ne on ihan sallittuja. Siksi on ihan hirvittävän virkistävää, että joku avaa keskustelun ja sanoo niitä ääneen. Että on kateellinen isovanhemmista tai että haluis taukoa vanhemmuudesta! Se helpottaa. Että muutkin. Kiitos kirjoituksistasi. 🙂 Ja näiden kirjoitusten innoittamana sitten voi jauhaa asioita tuttujen kanssa vähän ääneenkin ja miten huojentavaa on kuulla, että ystävilläkin voi olla ihan samanlaisia ajatuksia. Kyllä tälle ”minä itte pärjään ja vastaan kaikesta” -kulttuurille ois hyvä saada muutosta ”koko kylä kasvattaa” tyylisesti. Että me kaikki täällä ollaan vastuussa tulevasta sukupolvesta eikä oo noiden ja noiden vanhempien lapsia ja noita onnettomia vanhempia, vaan että oltais kaikki niinku samassa veneessä. Voitais sanoa, et vähän hajottaa ilman pelkoa tuomitsemisesta. Niin – itsepähän oon lapseni hankkinu. Näinhän se on juu. Ois vaan aika herkkua, et vastuuta vois edes pienesti jakaa esim isovanhempien kanssa. Hmm, pitäisiköhän sitä hankkia ihana lastenhoitaja. 🙂
Hyviä arkikuvia.
Oh, kuplivan laiton vapauden tunne, ah! Sitäpä <3 Ja vaikka tosiaan tämä oma elämäni on just parasta nyt, ei se tarkoita, etteikö eloon silti mahtuisi kaikenlaisia tunteita. Että toivoisi isovanhempien seuraa enemmän perheensä elämään, mutta samalla ei mitenkään voi itse kuvitella luopuvansa elämästään täällä ja muuttavansa sinne toisaalle. Tai että välillä tekisi mieli spontaanisti seksiä, päiväkaljoja ja iltapäiväunia.
Ja kyllä, pitäisi hankkia ihana lastenhoitaja, jos siihen vain on mahdollisuus. Tämä siis muistutuksena etenkin itselleni 😀
Mulla tuli vähän vaikea kuvio oman äitini kanssa – eikä tähän todellakaan liittynyt sokeri, vaan se, että äitini näki lapsen toisin kuin me, turhan paljon toisin, eikä tukenut meitä vanhempia, vaan lähti täyttä vauhtia mukaan nuoren ja tulisieluisen draamakuningatteremme teatraaliseen valitukseen.
Se tuntui tosi pahalta. Vieläkin se tuntuu niin pahalta, etten oikein tiedä, miten nämä letkeät hoitojärjestelyt, joista kolmiomme kaikki osapuolet ovat aika ajoin nauttineet, voidaan pitää yllä. Ehkä ei voida.
Ymmärrän kauhean hyvin sen kateuden tunteen ja toden sanoakseni, kyllä mäkin siinä välillä korvennun, mutta erilaisissa tilanteissa on välillä sellaisiakin puolia, joista ei ehkä tule kerrottua. Koska se on ihan hirvittävän vaikeaa, niin vaikeaa, että keksii itselleen nimimerkin voidakseen sanoa tämmöistä ääneen internetissä.
Voi kyllä, sitten on tämä toinen puoli. Että kaikissa suhteissa on asioita, joista ei puhuta ääneen, saati kirjoiteta internettiin. Ja joskus ne asiat ovat sellaisia, että luottamus kokee niin isoja kolauksia, että se vaikuttaa pysyvästi suhteisiin.
Hesarissa oli taannoin jonkun isovanhemman mielipidekirjoitus siitä, miten kamalaa on, että häneltä on kielletty lapsenlapsensa tapaaminen. Me luettiin sitä juttua kahvipöydässä kolmen kaverimutsin kanssa jo kaikkien piti lukea juttu pari kertaa uudelleen. Koska väitän nyt ihan mututuntumalla faktaksi sitä, että muutamia sekopäisiä poikkeuksia lukuunottamatta on aina joku SYY, miksi joku vanhempi estää isovanhemman ja lapsen tapaamisen. Aina. Jos kaikki vain on kunnossa – jälleen kerran mututuntumalla sanoen – joka ikinen vanhempi ottaa onnellisena ja helpottuneena vastaan kaiken avun, jonka isovanhemmilta lapsiperhe-elämään voi saada.
Ymmärrän! Meillä on toiset isovanhemmat ihan lähellä, mutta apua ei juuri saa. Se harmittaa. Tiedän, että he välittävät lapsistamme, mutta ei ole tietoakaan yökyläilyistä tai että he niin vaan ottaisivat lapset luokseen tms. Yritän muistaa tämän jos joskus saan omia lapsenlapsia….että tarjoaisin apua.
Äh no voi vitsit. Tosi harmillisen kuuloinen tilanne. Voisitteko te rohkeasti kokeilla pyytää apua? Jos he kerran välittävät, mutta eivät vain itse ymmärrä apua tarjota. Isovanhemmatkin saisivat siitä paljon. On kuitenkin ihan eri asia tavata lapsenlapsia näiden vanhempien kanssa kuin viettää vain lastenlasten kanssa aikaa <3
Meillä on ja ei ole ihana tilanne isovanhempien kanssa. Mieheni vanhemmat asuvat n. 200 km päässä ja haluavat olla aktiivisesti lapsemme elämässä mukana. Käydäänkin siellä vähintään kerran kuussa tai päinvastoin, monesti useamminkin, kuten joulun aikaan joka viikko. Minun vanhempani asuvat samalla paikkakunnalla. He odottivat innoissaan ensimmäisen lapsenlapsensa syntymää ja tulevaa aikaa. No, äitini päätti erota isästäni ja lähteä toisen miehen matkaan kun vauvamme oli reilu 2 kk vanha. Siihen loppui apu sieltä suunnasta. Erosta seurauksena äidilläni mielenterveysongelmia ja kyvyttömyys huolehtia edes itsestään. Ennen lämpimät välit ovat kutistuneet satunnaisiksi viesteiksi ”miten menee?”. Ero on myös kuormittanut minua valtavasti tämän takia. Isäni on taas yksin niin arka pienten lasten kanssa, ettei hänestä juurikaan ole apua vielä. Mutta kiitos appivanhemmille, että olette olemassa, en tiedä miten tässä olisi pärjätty ilman <3.
Tarinoita ja taustoja on tosiaan yhtä paljon kuin perheitä <3 Toivottavasti elo äitisi suunnalla tasoittuu (ja siinä samalla myös teidän elo) ja isäsikin saa rohkeutta lasten kanssa olemiseen, kun muksut kasvavat. Ja ihanaa, että teillä on appivanhempasi, jotka ovat mukana elossa aktiivisesti, vaikka kilometrejä teilläkin on välissä.
Meillä on juurikin tällainen kadehdittavan ihana tilanne. Miehen vanhemmat auttavat ja paljon.
Kuitenkin tämän etuoikeuden puolesta on joutunut luopumaan jostain muusta. Esimerkiksi on täytynyt punnita valintaa parempien työ/opiskelumahdollisuuksien ja tukiverkoston välillä.
Joo, näinhän se monesti on. Meillä elämä on niin monin tavoin mielekkäämpää, antoisampaa ja parempaa täällä kuin juurillani, mutta sen saadaksemme on sitten ollut luovuttava mahdollisuudesta arjessa länsäoleviin isovanhempiin.
Meillä sama mutta lapset ovat aina (jo kaksivuotiaasta lähtien) viettäneet kesällä noin viikon isovanhemmillaan. Aluksi alle viikon mutta viisivuotiaasta alkaen on ollut sen viikon. Nyt koululaiset ovat siellä myös syyslomansa. Nämä ovat valtavan tärkeitä apuja meidän perhe-elämän pyörittämiseen kun lapsilla on enemmän lomaa kuin vanhemmillaan. Olen pohtinut että missä iässä lapset voisi laittaa matkustamaan yksin bussilla mummulaan. Ehkä 10-vuotiaana?
Voi tätä ollaan mekin puolin ja toisin mietitty monet kerrat. Omilla vanhemmillani on töissään se kaikista kiireisin aika aina ”muiden” loma-aikoina, mikä tuo haastetta ajatukseen. Mutta ehkä joskus kolmen vuoden päästä sitä voisi miettiä, kun lapset eivät ole enää niin peräänkatsottavia ja voivat painella maalla menemään ilman 24h-haltiointia. Itsehän menin ja tulin ihan omineni kotikylällä jo ennen kouluikää, mutta niin ne ajat ovat muuttuneet 🙂
Kiitos kirjoituksestasi ja muutenkin mahtavasta arkikuvasarjasta ja blogista! Olen pitkään lukenut tätä blogia, mutta taitaa olla ensimmäinen kommentti.
Meillä asuvat molemmat isovanhemmat yli 300 km:n päässä ja täysin eri puolilla Suomea, samoin muut sukulaiset. Tunnistan hyvin tuon kateuden ja toisaalta myös sen, miten ihania lomia saamme viettää isovanhempien luona.
Lapset eivät ole enää aivan pieniä, mutta silti jokaikinen kommentti siitä, että onhan niitä lastenvahteja saatavilla tai omapa on valinta, satuttaa. Lisäksi olen yksin illat lasten kanssa työpäivän päätteeksi, kun mies tekee iltatöitä. Toki tässäkin kuviossa on myös omat hyvät puolensa, mutta kieltämättä välillä väsyttää.
Kiitos kiitoksista ja ihanaa, että nyt kommentoit <3
Se on tosiaan totta, että asioissa on puolensa, vaikka se ei estäkään silloin tällöin surua ja tuota kateuttakin nostamasta päätään. Tuo vuorotyökin, meilläkin minä olen paljon iltoja ja viikonloppuja lasten kanssa kolmistaan puolison ollessa töissä. Etenkin lasten ollessa pienempiä, se kulutti voimavarojani tosi paljon. Mutta sitten se antaa myös paljon takaisin, kun voidaan saada puolison kanssa salaisia aamupäivätreffejä lasten ollessa päiväkodissa tai kun voidaan sumplia reissuja arkiviikoille, kun on halvempaa ja väljempää matkustaa.
Kiitos jutusta, mikä toi elävästi mieleen meidän lapsiperhevuodet. Asuimme usealla eri paikkakunnalla, ja aina oli isovanhempiin ja muihin lähisukulaisiin vähintään 200km:n matkat. Isovanhemmat olivat tosin jo iäkkäitä ja raskaan työuran tehneitä; tuskin olisimme kehdanneet heitä lastenhoidolla enää vaivata, vaikka vieressä olisivat asuneet.
Omien lastenlasten syntymät ovat olleet meille pieniä ihmeitä ja olemme halunneet alusta asti olla näiden aarteiden elämässä mukana. Neljänsadan kilometrin välimatka oli pitkä, ja viikonlopuista kului suhteettoman suuri osa matkustamiseen. Kolmannen lapsen synnyttyä aloimme aktiivisesti valmistella muuttoa lastemme perheiden kanssa samaan kaupunkiin.
Työpaikat järjestyivät muutamassa kuukaudessa, omakotitalo myytiin eikä rahoilla todellakaan voinut saada läheskään vastaavaa asuntoa pääkaupunkiseudulta, mutta nyt voimme tavata lastenlapsia vaikka viikottain. Heitä on syntynyt jo kaksi lisääkin muuttomme jälkeen.
Kesällä muutostamme tuli viisi vuotta, emmekä ole kertaakaan ikävöineet entiseen elämään, mikä nyt olisi jo melko hiljaista, kun kuopuksemmekin muutti syksyllä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan.
Meillä ei ole täällä mitään säännöllisiä lounaita tai yökyläilyjä, mutta pystymme usein auttamaan, kun ruuhka painaa nuoria perheitä. Jos meistä on apua, on varmasti ihan yhtä hyödyllistä meille saada viettää aikaa noiden hienojen tyyppien kanssa ja saada seurata heidän kasvuaan.
Olemme todella onnekkaita!
Voi että, nyt oli ihan itkettävä tätä kommenttia <3 Kiitos, että kirjoitit tarinasi. Ehkä se antaa rohkaisua jollekin, joka ehkä miettii, voisiko tehdä saman. Onhan se rohkea, vaikea ja iso päätös. Niin ihana kuulla, että teillä ratkaisu on ollut kaikille mieleinen ja onnekas <3
Mä olen niin kateellinen mun veljelle vaimoineen joka asuu näköetäisyydellä mun vanhemmista. Meillä ei ole toista mummolaa, heillä on sekin. Jos halutaan lähteä johonkin vaikka yöksi, se onnistuu kun sovitaan asiasta viikkoja aiemmin, mutta se mitä mä kaipaisin on jousto arjessa. Että olisi joku ylimääräinen lenkki johon voisi turvautua nopeastikin. Rahalla saa hoitajia, mutta ei se ole sama asia ollenkaan, kuin se tuttu mummi tai pappa jolle voi pirauttaa tarpeen tullen.
Tämä kommentti osui! Kun itsellä on isovanhempien apu kaukana, mutta sisarus asuu vielä vanhempien vieressä ja nauttii tästä joustosta ja apua tulee siellä vielä kahdelta puolelta, nostaa kateus päätä heitä kohtaan. Välillä niin pahasti, että huomaan sen vaikuttavan väleihimme, vaikkei se heidän vikansa olekaan. Tuntuu vain, että se säännöllinen apu, mitä isovanhemmilta sinne menee helposti ja isompia suunnittelematta, syö kuitenkin sen terävimmän innon matkustaa meille kauemmas auttelemaan, kun oma osa isovanhempana on jo vähän niinkuin tehty. Ikääkin heillä on, joten voimat rajalliset. Se apu vaan meni muualle. Ymmärrän toki, että useamman sadan kilometrin päähän ei voi joka viikko tulla, mutta edes joskus tai vaikka joka toinen kuukausi. Mieheni mielestä tällainen pohdinta on turhaa ja myrkyttää vain oman mielen, kun he kuitenkin välittävät. Oikeassahan hän siinä on, mutta silti näiltä tunteilta on vaikea välttyä.
Tämä! Vanhempani ovat siskoni perheen elämässä läsnä monta kertaa viikossa, ottaen koppia kolmivuorotyön päällekkäisyyksistä ja joskus hakevat koko katrasta yökylään muuten vaan. Me taas varta vasten pyydetään, että voiko meidän ainoa lapsi kesälomalla tulla heille 2–3 yöksi, jotta saatais edes joskus lomaa kahdestaan. Ja tuntuu että se on niin vaikeaa ja hankalaa, että kun lopulta järjestyy, lomalle lähdetään vähän syyllisenä. Tiedän että meidänkin lapsi on isovanhemmille rakas, mutta he eivät varmaan ymmärrä, miltä minusta tuntuu ja mihin sitä vertaan, kun sen kolmen päivän slotin löytäminen keskeltä kesälomaa tuntuu niin hankalalta.
Äh, nämä on kyllä hankalia juttuja. Omalta puoleltani meidän muksut ovat ainoat lapsenlapset, ja toisinaan saadaan apua lastenhoitoon mun sisaruksilta. Heillä on tietenkin omat hoppunsa ja arkensa, mutta muistan varmasti loppuelämäni, miten pohjoisen kautta Tampereelle muuttanut siskoni muistutti, että nyt hän voi auttaa meitä useammin, kun on lähempänä <3 Ihana, koska ei se Tamperekaan kuitenkaan tuossa ihan kulman takana ole.
Mä olen niitä kadehdittavia, joiden äiti asuu muutaman kilsan päässä, on eläkkeellä ja käytettävissä tarvittaessa…
…mutta sitten, toisaalta kannattaako kadehtia kuitenkaan. Omalla kohdallani se että äitini asuu alle 5km päässä eikä 650km päässä on seurausta siitä, että lapseni ei ole koskaan nähnyt toista ukkiaan. Eli äitini asuu täällä missä me, siksi, että isäni kuoleman (aivan liian nuorena, ennen kuin ehtiä lapsenlapsiaan nähdä) jälkeen äitini teki sen valinnan että repi itsensä irti 60 vuoden asumisen jälkeen kotipaikkakunnalta ja muutti Helsinkiin, lastensa lähelle. Niinpä mun lapsella ja siskoni lapsilla on mummo, joka voidaan hälyttää jeesiin (ja koiravahdiksikin vielä), mutta hinta on äärimmäisen kova. Jos elämä olisi mennyt toisin, olisi mun lapsella mummola 650km päässä ja maailman paras ukki. Silloin meidän lomakuviot olisivat varmaan hyvin erilaiset ja kykenisin tunnistamaan tuon kateuden piston. Nyt mun kateuden pisto tulee kaikille, joiden oma isä saa olla ukkina (eikä sillä, lapsen ainut ukki on mahtava ja rakas).
Arvostan yli kaiken äitini rohkeutta pakata kampsunsa ja muuttaa tänne ja mummo on meille tärkeä juttu. Tulevan koululaisen kanssa tuntuu ihanalta ajatus, että voidaan sopia, että mummo hakee lapsen koulusta, jos iltapäiväkerhoon ei jaksa joka päivä mennä riehumaan.
Samaten miehen vanhemmat tulevat säännöllisesti parin tunnin matkan päästä viettämään aikaa lapsen kanssa. Nämä supervanhukset ovat tehneet tietoisen päätöksen, että haluavat olla lapsenlapsensa elämässä ja siksi lapsi viettää säännöllisesti hummailupäiviä heidän kanssaan.
Mutta sitten toisaalta. Ei meidän lapsi ole koskaan ollut yökylässä isovanhemmillaan (ilman meitä vanhempia siis), pari kertaa mummo on nukuttanut lapsen kotona, kun vanhemmat on tulleet yöksi kotiin. Ei ole ollut sellaista tarvetta ja ei lapsi ole tuntunut olevan kypsä yökyläilyyn. Eli ilmeisesti vanhemmat säilyvät järjissään, vaikka yhteiset iltariennot ovat harvinaisuuksia (tässä rajoite on myös isolta osin se, että yli 70v. isovanhempia ei oikeasti viitsi pyytää yötä myöten valvomaan).
Olen niin pahoillani <3 Jokaisella perheellä ja ihmisellä on tosiaan murheensa ja ilonsa, eikä ehkä kuin ihan lähimmät niitä täysin voi tietää. Tämä oma mollisävyinen kateuteni arjessa läsnäolevista isovanhemmista on tietenkin monin paikoin järjetön, mutta sellainen se ihmismieli välillä on. Tulen myös valtavan surulliseksi ajatuksesta, että joskus meillä ei enää ole mummilaa, lapsuudenkotiani ja linkkiä juurilleni. Että jos meillä olisi arjessa läsnäolevat isovanhemmat, meillä ei olisi sitä, eikä lomakuplaa siellä.
Voi ah miten samat tunteet! Tämän vuoksi mä aina toitotan ystäville, joiden lasten isovanhemmat on lähellä ja auttavat, että muistaisivat arvostaa ja kiittää saamastaan avusta. Joskus tuntuu, että osa pitää sitä itsestäänselvyytenä, että aina kun tarvitaan on jeesiä tarjolla, vaikka oikeasti kyse on tosi isosta asiasta.
Meillä isovanhemmat ovat myös 4-5 tunnin matkan päässä ja vielä molemmat eri puolilla Suomea, joten visiititkin pitää tehdä erikseen. Tykkäävät lapsista kovasti ja touhuavat nähdessään heidän kanssaan, mutta eiväthän he arjessa ole millään tavalla mukana. Muutama ystävä on tehnyt niin, että on lasten jälkeen muuttanut takaisin vanhempiensa lähelle, mikä meille taas tuntuisi ihan tosi vieraalta ajatukselta. Ja sumplimiseen ja säätöönkin tottuu ja siihen, että lapset vaan ovat joka paikassa mukana ja myös tottuneet siihen. Esim. kuntosalin lapsiparkki on myös osa meidän tärkeää turvaverkkoa! 😀
Samaa toitotan minä ystävilleni, joiden arjessa isovanhemmat ovat mukana 🙂 Tulikin mieleeni, että me ollaan onnekkaasti saatu osamme myös ystävien isovanhemmista. Esimerkiksi eräs ystäväpiirin isovanhempi on vienyt oman lapsenlapsensa ohessa myös meidän lasta harrastuksiin luultavasti jo useamman kerran kuin minä. Ja toinen isovanhempi taas nappasi hiljan kolmen muijan lapsikatraan hoitoonsa siksi aikaa, että me mutsit päästiin keskenämme saunaan. Melko onnekasta päästä osingolle toisten isovanhemmista <3
Ah ja kyllä, kiitos kuntosalin lapsiparkki! Hemmetillistä säätämistähän se välillä on, ja mieluiten menisin yksin, mutta kun sillä saa pelattua yhteisiä vapaailtoja koko perheen kanssa, kun käyn puolison iltavuorojen aikaan salilla, säätäminen on vaivan väärtti.
Ja tosiaan, olisihan aina se vaihtoehto, että itse muuttaisi sinne isovanhempien kulmille, jos kerran sitä kaipaa. Meillekin se ajatus tuntuisi kuitenkin todella vieraalta. Koko muu elämä töineen, tuttuine päiväkoteineen, ystävineen (myös lasten) ja omalta tuntuvine elinpiireineen on täällä. Ainoastaan isovanhemmat ovat muualla, ja vaikka se tuntuukin suruna ja myös kateutena rinnassa, näin on silti parempi.
Meillä lasten toiset isovanhemmat, minun vanhempani, ovat muuttaneet Helsinkiin eläkkeelle jäätyään asuakseen lähellä lapsia ja lapsenlapsiaan. Lapsillani ja vanhemmillani on todella läheinen ja hyvä suhde, ja osaan todella olla kiitollinen heidän olemassaolostaan. Pahaa mieltä tuottavatkin sitten appivanhemmat, joita lapset ei oikein kiinnosta ollenkaan. Se tuntuu todella loukkaavalta.
Puhdasta kateutta tunnen puolestani ihmisten laajaa kaveripiiriä kohtaan. Meillä ei ole arjessa läsnä yhtään sellaista kaveria, jonka kanssa viettää aikaa tai kutsua kylään, etäisyyttä rakkaimpiin ystäviin on niin paljon, että tapaamiset järjestyvät ani harvoin. Monien muidenkin vanhojen nuoruuden ystävien kanssa elämä on kuljettanut eri teille, ja uusien ystävien löytäminen aikuisena tuntuu todella vaikealta. Joskus on vähän tuuristakin kiinni sattuuko naapurustosta tai lasten päiväkotikamujen vanhemmista löytymään saman henkisiä tyyppejä.
Onpa ihanaa, että teillä ja isovanhemmilla on elämä järjestynyt noin. Lastenlasten ja isovanhempien suhteetkin kehittyvät varmasti ihan omalle tasolleen <3
Voi joo, ystävät ovat kyllä ihan valtavan tärkeä asia. Ja siinä me ollaan ihan valtavan onnekkaita. Meillä on ollut ihan uskomaton mäihä, että ollaan saatu niin paljon uusia tärkeitä ihmisiä elämäämme lasten myötä – muuttamalla uudelle alueelle, törmäämällä heihin päiväkodin portilla tai toisiin ihan elämäntilanteiden yhdistämänä. Ei todellakaan ole itsestäänselvyys, että samanhenkisiä ihmisiä tuosta noin vain tupsahtaa elämään.
Toivottavasti elämä yllättää ihanasti ja löydätte uusia ystäviä <3
Anteeksipyytely ja kiitollisuudenvelkatunne tulee kyllä väistämättä aina, vaikka isovanhemmat ovat lähellä ja auttavat mielellään. Kun on ajatus, että itse on selvittäjä, mutta erinäisistä syistä johtuen, apua joutuu pyytämään. Siksi apua tulee pyydettyä vain pakolliseen tarpeeseen… ja muuten tulee nähtyä aivan liian vähän. Kai sitä pitäisi osata pyytää apua enemmän. Mutta kun onhan heilläkin oma elämä ja paljon muitakin lapsenlapsia, kuin mridän lapset..
Sama täällä. Miehen ja minun vanhemmat asuvat kaukana, joten heistä ei ole useasti apua, vaikka kovasti haluaisivat auttaa. Siskoni ja veljeni taas asuvat lähellä vanhempia ja kummallakkin on lapsia. He saavat lastenhoitoapua lähes aina kun tarvitsevat, koska vanhempani ovat jo eläkkeellä ja auttavat mielellään. Tukiverkoston puute harmittaa, varsinkin silloin kun itse on kipeä ja miehellä on vuorotyön takia pitkä työputki. Lisäksi isompi lapsi ikävöi isovanhempia ja serkkuja 🙁 Onneksi on kuitenkin keksitty videopuhelut helpottamaan ikävää.
Aiemmin en ole osannut olla kateellinen lähimummoloista, kun ystäväperheilläkään niitä ei ole ollut lähistöllä. Nyt töissä päiväkodissa olen huomannut, kuinka erilaisia tilanteita perheillä on ja toisaalta myös sen, kuinka väsyneitä vanhemmat voivat olla silti, vaikka isovanhempien turvaverkot olisivatkin lähellä. Mummolaviikonloppuina sen sitten huomaa, mistä jää paitsi, kun etäisyyttä on satoja kilometrejä. Pohdinnassa onkin ollut muutto lähemmäs isovanhempia ja samalla suurta osaa ystävistäkin. Vaakalaudalla siis montaa asiaa mietinnässä.
Molemmat isovanhemmat paikkakunnalla ja mun vanhemmat jopa tosi lähellä. Apua saadaan, jos heillä ei ole omia menoja. Klo 21 jälkeen ei voi pyytää jäämään lasten kanssa (jos vaikka tullaan klo 23 leffasta kotiin), koska isovanhemmat eivät jaksa valvoa niin myöhään. Yökylä onnistuu silloin tällöin. Mutta, eipä ole meidän lapsilla kiireetöntä maaseudun mummolaa, minne mennään kesällä viikoksi, tai useammaksi. Yökylässä ollaan aikaisintaan klo 19 illalla ja aamulla yleensä soitetaan klo 9 että tuutteko hakemaan jo. Että puolin ja toisin hyviä ja huonoja puolia.
Yhdessä vaiheessa oli työkuviot niin että isovanhemmat joutuivat hakemaan noin kolmena päivänä viikossa klo 16 lapset tarhasta/iltsistä ja pääsin kotiin vasta klo 18 jälkeen. Isovanhemmat väsyivät tästä paljon ja siinä meni minun harrastukset, kun ei voinut enää sanoa että jäätkö kahdeksi tunniksi, kun käyn salilla. Ja viikonloppujen yökyliä ei edes kehdattu pyytää. Onneksi tilanne muuttui uuden työpaikan myötä, tuli liukuva työaika 8-16. Nyt taas työttömänä, tiedän että muuta kuin 8-16 työtä ei voi ottaa vastaan, koska puoliso ei voi kolmivuorotyön vuoroja valita ja molemmat lapset ovat jo koulussa. Mutta ihan vielä eivät aamuja ja iltapäiviä yksin pärjää.
Tunnistan hyvin tuon kateuden. Me ollaan tällä hetkellä niin onnekkaassa asemassa että eläkkeellä olevat isovanhemmat asuu 20min ajomatkan päässä. Ei meidän arki pyörisi ollenkaan jos ei näin olisi. Asutaan maalla, lähimpään ruokakauppaan puoli tuntia, mies tekee kolmivuorotyötä ja mulla menee työmatkaan kaksi tuntia päivässä vaikka normi 8-16 työ onkin…
Tän onnen eteen on uhrattu kuitenkin paljon. Asuttiin vielä kaksi vuotta sitte itse pääkaupunkiseudulla ja mummolaan oli 3h ajomatka. Käytiin ihanassa lomamummolassa, jossa aika pysähtyi ja me saatiin miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa kun isovanhemmat nauttivat ajasta lapsenlapsen kanssa. Sitten työt loppui molemmilla, asunto oli liian kallis ja kaupunki ahdisti. Lähdettiin maalle, omakotitaloon, pienestä lähiörivarista.
Päätös oli oikea, mutta sinne vanhan kodin lähelle jäi ystävävät. Okei, kovin isoa ystäväverkostoa ei koskaan ole ollut ja siitä olen ollut kateellinen niille joilla on, nytkin olen vaikka isovahemmat lähellä. Ei se korvaa ystäviä joiden kanssa viettä aikaa, yökyläillä, baareilla, puistoilla jne.
Arvostan isovanhempien apua suunnattomasti, on ihanaa että he ovat lähellä. Me vaan tarvitsemme pelkkään arjen pyörittämiseen niin paljon heidän apuaan että meillä ei miehen kanssa ole ollut kahden keskistä aikaa koko aikana kun asuttu täällä. Työt myös sanelevat sen että aina ei arkena edes lähes viikkoon nähdä toisiamme miehen kanssa kuin toisen jo nukkuessa… Toinen tulee myöhään ja toinen lähtee aikaisin. En halua kuormittaa enempää isovanhempia jotka ovat ekaluokkalaisen adhd lapsemme kanssa n. kolmena aamuna ja/tai iltapäivänä viikossa muutenkin… Eivätkä he ole toki tarjonneetkaan, mutta kaipaan kyllä kovasti kahden keskistä aikaa miehen kanssa. Onneksi lapsikin kasvaa koko ajan niin sekin aika lähenee että hän pystyy olemaan yksin kotonakin iltaisin vaikka yötä ei vielä pitkään aikaan. Silti arjen keskellä kun yhteiset vapaatkin puolen vuoden aikana lasketaan yhden käden sormin ni kaipaa sitä kahden keskistä aikaa…
Meillä toiset isovanhemmat asuvat 3,5 tunnin matkan päässä ja toiset ulkomailla. Eli ei isovanhemmista apua arjessa. Raastavaa on vaikkapa päiväkotien isovanhempien päivä. Se lapsen pettynyt ilme kun hänelle kertoo että ”sulle ei sitten tule isovanhempaa paikalle”. Tai kuinka mahtavaa olisi että koululainen voisi mennä suoraan koulusta mummolaan tekemään läksyjä ja juomaan kaakaota. Isovanhemmista arjessa olisi kyllä iso apu. Ja apua enemmän toivoisin että lapsilla olisi enemmän läheisiä aikuisia ympärillään kuin oma isä ja äiti.
Jos itse joskus saan lapsenlapsia haluan ehdottomasti olla parhaani mukaan heidän elämässä mukana. Jos lapset eivät aikuisina kaikki keksi muuttaa eri puolelle Suomea asumaan. Haluan olla auttamassa lapsiani koska itse en vanhempieni apua arjessa ole juurikaan saanut.
Ymmärrän kateutesi täysin, mutta olkaa onnellisia siitä henkisestä tuesta ja lomanviettomummilasta. Pianhan lapset ovat niin isoja, että heidät voi laittaa junaan lomalla Pohjanmaalle keskenään.
Meillä on kolme isovanhemmista kuollut melko nuorina syöpään ja harvinaiseen neurologiseen sairauteen. Ikävä on kova. Valitettavasti ainoalla jäljellä olevalla isovanhemmalla muut intressit ovat tärkeämpiä. Lasten puolesta olen tästä valtavan surullinen.
Kiitos!!
Tämä on asia, josta tunnen itsekin valtavaa, syvää, mustaa kateutta. Niin katkeria on ovat välillä omat ajatukset, että hävettää suunnattoman paljon omat tunteet. Sekin hävettää ja ennen kaikkea surettaa, ettei omilla lapsilla ole mahdollisuutta läheiseen isovanhempisihteeseen, eikä ole muutenkaan kovin kummoista turvaverkkoa arjessa tai laajaa ystäväpiiriä.
Mietin monesti, mistä tämä häpeän tunne johtuu. Ei ole minun syyni, että lasten isovanhemmat eivät halua osallistua lastenlastensa hoitoon. Vai onko? Ja se, ettei meillä ole niin paljoa ystäviä, ainakaan sellaisia joilta voisi pyytää apua lapsiperhearkeen, onko se aina pelkästään omasta reippaidesta ja aktiivisuudesta kiinni? Voisinhan itsekin aktiivisemmin tarjota apuani muille, ja näin ehkä vastavuoroisesti sitten saadakin sitä joskus. Tai jos on oikein tiukka paikka, rohkeasti vain pyytää apua joltakulta, vaikka miten nolottaisi myöntää se, ettemme pärjää.
Kaikkein vaikein mun on kuitenkin sulattaa ajatusta, miksi sekä omat että puolison vanhemmat ovat niin selkeästi ilmaisseet, ettei heitä omien lastenlastensa seura kiinnosta. Puolisoni isä on jopa monesti tehnyt selväksi inhoavansa lapsiamme ja uhkaillut heitä fyysisellä väkivallalla, joten vierailut heillä ovat harventuneet n. kerran vuodessa tapahtuviksi ”pikakahvitteluiksi”, vaikka haluaisinkin nähdä heitä enemmän (välimatkaa on n. 400 km), mutta he itse ovat tosi kiireisiä ja melkein joka viikonloppu töissä. Loma-ajat he viettävät ulkomailla. Omat vanhempani taas ovat iäkkäitä, ja äitini on suoraan sanonut, että on oman velvollisuutensa jo tehnyt, eikä enää jaksa hoitaa seuraavaa polvea. Olen perheen nuorin ja saanut kuulla olevani vahinkolapsi, joten ehkä äitini projisoi omat vapaudenmenetyksen tunteensa nyt lapsenlapsiinsa. Molemmat vanhemmat ovat myös itse jääneet paitsi isovanhempien apua (10-vuotiaana mulla ei ollut elossa enää yksikään isovanhemmistani), joten ehkä katkeruus periytyy sieltä asti.
Tuntuu, että pärjäämisen kulttuuri istuu todella tiukassa ja siinä vanavedessä kulkee sen ikuinen seuralainen häpeä. Tämä valitusvirsikin hävettää kirjoittaa ääneen. Miksei me muka pärjätä lastemme kanssa, ihan itse hankittujen, aikuiset ihmiset. Mutta kun kyse ei ole edes siitä. Eniten surettaa välinpitämättömyys. Eikö vanhempani rakastakaan minua? Eikö isovanhemmuus olekaan hieno juttu, kun se koetaan lähinnä velvollisuutena? Mä kun kaikkein eniten olisin toivonut lapsilleni rakastavaa ja lämmintä isovanhempisuhdetta, kun olen itse jäänyt siitä paitsi. Olenko minä jotenkin vääränlainen? Ovatko lapseni tehneet jotakin väärää, kun jäävät paitsi isovanhempiensa rakkautta ja huolenpitoa? No, uskon mä, että heidän isovanhempansa heitä rakastavat, omalla tavallaan. Mutta sitä voi olla vaikea myös näyttää ja ilmaista, jos on itse kokenut kovia. Joskus kuitenkin toivoisin, että lasteni isovanhemmat miettisivät, miten valtavan ison asian he ovat päättäneet sivuuttaa ilmoittaessaan, etteivät halua osallistua lastenlastensa hoitoon. Ja miten paljon he itse menettävät siinä.
Ihan nyt pakko sanoa, että ihanko oikeasti on nyt niin kovin epäreilua, että kun sinulle on kauhalla annettu ja elämässäsi on tolkuttomasti kaikenlaista hyvää ja onnea kahmalokaupalla, ja jos mitään blogikirjoituksistasi olen ymmärtänyt, niin kuormittavat tilanteet ainakin osittain ovat kuitenkin ns. omia valintoja, eivät esimerkiksi taloudellisen pakon sanelemia tmv. (poislukien tietty vauva-ajat), niin jotenkin tulee mieleen, että olisiko omalle hyvänvoinnille hyväksi keskittyä arvostamaan sitä mitä on, enemmän ja pyrkiä jättämään vähemmälle huomiolle se mitä ei ole.
Minulla ei ole tapana edes surkutella omaa tilannettani – elämä antaa, elämä ottaa, eikä kenellekään meistä mitään ole luvattu, mutta tämän kun luin, niin se tuntui tikulta silmään.
Nimim. Kahden alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja, isovanhemmista ei koskaan ole ollut millään lailla kuvioissa kuin yksi, joka hänkin on jo pitkään itse ollut autettavan roolissa vakavan sairauden takia ja kohta ei häntäkään enää ole. Silloin kun lapset ovat isällään, niin olen niin poikki, että jos en auta tuota yhtä isovanhempaa, niin nukun, syön ja katson telkkaria. Arki on tasapainottelua, että jaksaa hoitaa yksin hoitaa työn, lapset ja tuon yhden isovanhemman auttamisen.
Ja tiedättekö mitä, löytyy varmasti niitäkin, jotka ovat kateellisia MINUN tilanteestani: Minulla ON kaksi lasta. Minulla ON kaksi tervettä lasta. Heillä ON isä, joka on heidän kanssaan viikottain. Minä OLEN terve. Minulla ON töitä. Meillä ON ruokaa pöydässä, herkkujakin, rahaa vähän tehdä asioita, ystäviä ja ihan kiva pieni koti.
Tämäkin on aivan totta, hienoa kun toit keskusteluun uuden näkökulman. Ja tuo on erittäin hyvä pointti, että on hyvä muistaa, mitä kaikkea hyvää on elämässä, eikä vain surkutella sitä, mitä ei ole.
Tuntuu, että tämä on ehkä osittain tabu aihe ja siihen liittyy valtava määrä häpeää, mikä liittyy varmasti osaltaan jo mainittuun pärjäämisen kulttuuriin. Ettei saisi valittaa, kun kuitenkin niin moni asia elämässä on hyvin. Juuri siksi tämä blogikirjoitus oli mielestäni hieno ja rohkea keskustelunavaus. Ja onhan niinkin, että blogi on vain pintaraapaisu kirjoittajan elämästä (harkittu sellainen), eikä siitä voi päätellä kaikkia taustoja ja elämän kiemuroita, jotka eivät näy ulospäin. Toki ymmärrän, että kirjoittajan kokema kateus voi loukata sellaista, jolla ei ole edes sitä ”lomamummolaa”, ja myönnän itsekin tunteneeni pienen katkeruuden piston kirjoitusta lukiessani. Jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Nämä ovat niin syvälle meneviä juttuja, ettei ihmekään, jos erilaisia tunteita tulee.
Mun mielestä on hienoa, että näistä uskalletaan (vihdoin) puhua ääneen. Ja että nimenomaan voi kertoa omista kateuden ja katkeruuden tunteista, vaikka moni asia olisikin elämässä hyvin. Ei näillä monestikaan järjen kanssa ole mitään tekemistä, helppoahan se olisi, jos voisi aina ajatella vain positiivisesti, mutta ihmisluonto ei monestikaan toimi niin. Kateus on vieläpä tunne, joka ei rakenna (toisin kuin esim viha), ja siksi siitä on vain haittaa. Miten siitä pääsisi sitten eroon? Varmaan kateuden olemassaolon myöntäminen ja sen ääneen lausuminen on ihan hyvä ensiaskel siihen.
Meillä lasten isovanhemmista kolme on hulluja (sorry karkea ilmaus, en jaksa eritellä diagnooseja ja tuo on paras sana luomaan selkeän mielikuvan) eivätkä millään tavoin lastemme elämissä meidän päätöksestämme. Neljäs on alkoholisti. Hän on läsnä niin, että silloin kun viina ei akuutisti vie niin hän vierailee meillä yhtenä päivänä viikossa. Ei ikinä yksin lastemme kanssa, vaan nimenomaan kylässä meillä. Tämän lisäksi on yksi isoisovanhempi, jota näemme ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa, mutta hänkään ei ole enää ”lastenhoitaja” iässä eli näkemiset ovat sellaisia, että minä olen aina läsnä, joko meillä, hänen luonaan tai kulttuuririennoissa.
Meillä on muutenkin surkeat tukiverkot. Minulla olisi sisaruksia, jotka myös lastemme kummeja, mutta he eivät ole lainkaan kiinnostuneita osallistumaan arkeen. Toisalla lapsellamme on yksi aktiivisen kiinnostunut kummi, mutta hänkin elää hektistä pikkulapsivaihetta (ja SILTI jostain taikoo aikaa silloin tälloin toiselle lapsistamme). Olemme harkinneet ja jopa kokeilleen lastenhoitajaa, mutta se ei ottanut ihan tuulta purjeisiin. Nyt toisen kanssa tarkoitus kokeilla. Esikoisemme (5 vuotta) syntymän jälkeen olemme mieheni kanssa olleet kaksi yötä yhdessä erillään lapsista (10 vuotisyhdessäolopäivä ja kun synnytin kuopusta).
Kyllähän tätä porskuttaa jos miten milloinkin eteenpäin, mutta joskus kun ajattelee vielä tulevaisuutta niin niin. Onko meillä edessä se noin 15 vuotta vielä ennen kuin ikinä koskaan voidaan miehen kanssa kaksin tehdä jotain. Joo, itse ollaan lapset tehty ja todellakin hoidettu ja tiedetty tukiverkostojen olemattomuus, mutta silti. On se uuvuttava ajatus, että mitään apua ei koskaan saa mistään. Ei arkena, ei lomalla. En uskalla ajatella koululaisten pitkiä lomia edes vielä.
Musta siinä ei ole mitään väärää, että sanoo olevansa katkera tai kateellinen. Ei kateus tai katkeruus ”ketään kaunista”, mutta ei se ole yhtään vähemmän totta, jos sitä ei sano. Ehkä sen sijaan ne tunteet helpottavat, kun ne päästää ulos. Tai niiden kanssa oppii paremmin elämään, kun peilailee muiden kokemuksiin.
Älä hei huoli koululaisten lomista. Ne sujuvat itse asiassa yllättävänkin helposti koska käsittääkseni kaikissa kunnissa on tosi edullisia päiväleirejä kesäkuuksi ja sitten on se vielä isompi tekijä että ne koululaiset on yhtäkkiä tosi isoja ja pärjäävät itsekseenkin / kavereiden kanssa ihan eri tavalla kuin olisi voinut vielä päiväkoti-ikäisten kanssa kuvitella. Kun molemmat lapset ovat kouluikäisiä käy siinä yhtäkkiä niin että löytää itsensä yksin kotoa ja miettii että mitäs sillä kaikella ajalla tekisi. Yhtäkkiä kukaan ei tarvitsekaan äitiä mihinkään. Että ei siihen kyllä 15 vuotta mene että jää miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa! Kyllä se siitä! Tsemppiä! Tulet yllättymään 🙂
Kiitos Hanne kirjoituksesta! Osui ja uppos. Meillä sama tilanne, että molempien vanhemmat asuu satojen kilometrien päässä ja ovat myös vielä työelämässä, joten kovin usein ei apua heiltä lastenhoitoon ja arkeen saa. Kieltämättä itekin olen kadehtinut (ja kadehdin yhä) perheitä, joilla tämä etu lähellä asuvista isovanhemmista on, etenkin kun mieheni on töissä 24h kerrallaan. Onneksi meillä on myös teidän tapaan läheisiä lapsiperhe -ja sinkkukavereita kotipaikkakunnallamme, ja heistä saa apua. Toki uskallan myös väittää, ettei se ole sama kuin isovanhempien tarjoama apu. Kavereilla kun on omat työnsä, lapsensa ja menonsa, ja ainakin itselläni kynnys kysyä apua on korkeampi kuin vaikkapa olisi omien vanhempieni suhteen. Mutta näillä mennään ja tilanne voisi olla toki paljon paljon huonompikin!
Joku tuossa ylempänä kommentoi, miten voisit Hanne keskittyä hyviin puoliin tilanteessanne eikä saisi valittaa, tai ainakin tällainen tunne minulle kommentista jäi.. Minusta tästä asiasta saa sanoa suoraan jos ja kun se harmittaa, eikä se meinaa sitä ettet arvostaisi niitä asioita, jotka elämässäsi ovat hyvin. Eiväthän ne sulje pois toisiaan! Lisäksi on kurjaa vähätellä toisen kokemusta asiasta kuin asiasta.
Kiinnostava kirjoitus! Ja oikein hyvin ymmärrän isovanhempikateuden.
Valiettavasti lähellä asuvat isovanhemmat voivat olla myös taakka. He haluaisivat kasvattaa lapsemme lähes kokonaan, pitäisi nähdä monta kertaa viikossa ja viikonloppuisin tunti tolkulla. Ja haluaisivat lähteä viikonloppureissuun 2-vuotiaamme kanssa, ilman meitä vanhempia. Joka kerta oven suussa heittävät, että vievät lapsen mukanan tai että me voisimme lähteä ja lapsi jäädä heille. Tarjottu apu on toki hieno asia. Mutta tapa jolla se tehdään on todella painostava ja tekee oloni miniäni ja lapseni äitinä tukalaksi. Meillä ei saisi olla mitään omaa, vaan isovanhemmat haluaisivat jakaa ihan kaiken. Eniten riipaisi, kun vauva alkoi itkemään mummin sylissä ja mieheni joutui tiukasti komentamaan äitiään ennen kuin suostui antamaan pienokaisen takaisin minulle. Minua ei kuunnellut yhtään. Huoh. Niin kuin jossain kommentissa aikaisemmin kirjoitit: aina löytyy joku syy jos isovanhempiin pidetään nihkeästi tai ei ollenkaam yhteyttä.
Moikka!
Ehdin lukea vasta jutun enkä yhtään kommenttia mutta piti kirjoittaa heti kun aihe koskettaa niin läheltä meitäkin. Meillä on pojat nyt kakkosella ja vitosella. Olin kuukautta vaille 40 v. kun kuopuksemme syntyi ja mies oli 45v., hänellä 1 poika myös edellisestä liitosta eli toinen kierros menossa. Äitini kuoli kun olin 20v. ja isäni 2 v. sitten 81- vuotiaana. Välillämme oli myös se 350 km. Isäni kävi kerran lapsenlapsia katsomassa ja me muutaman kerran pohjanmaalla häntä katsomassa, isä sairasti Parkinsonin tautia. Eli meillä vanhempani ovat olleet hoitamassa/tukemassa minua 0 minuuttia. Mieheni äiti kuoli 5 v.sitten Alzheimerin tautiin,; isänsä elää vielä ja on huonossa kunnossa ja 81v. Emme ole myöskään sieltä puolelta saaneet tukea/hoitoapua kertaakaan. Voi kun olen asiaa surrut varsinkin kun lapsemme olivat vielä pienempiä! Nyt olen jo päässyt asiasta yli mutta suru on ollut todella iso siitä syystä että pojilla ei ole /ole ollut mummoja/pappoja, ikinä, joidenka kanssa viettää aikaa, edes lomilla. Olisin huippuiloinen vaikka arjessa ei olisi verkostoja mutta saisin edes joskus mennä lasten kanssa mummolaan tai voisin pyytää heitä vierailemaan meillä. Ja että he olisivat noin 60-vuotiaita :). Mutta minkäs teet, omakin vika kun synnytin niin vanhalla iällä mutta elämä ei aina mene niinkuin haluaisi.. Toisaalta mietin että vanhempani eivät olleet sellaisia että olisivat välttämättä hoitaneet vaikka olisivat olleet elossa.
Eli näin meillä. Ei ihme että parisuhde rakoilee mutta luovuttaa emme silti aio. Olemme tottuneet jo pärjäämään itse ilman apuja ja tilanne helpottuu koko ajan kun lapset kasvavat.
Kiitos mukavasta blogista, olen seurannut sitä lähes alusta asti 🙂 Ja mukavaa alkavaa kevättä!
Pakko minunkin kommentoida, kun niin tunnistan tämän. Meillä on kyllä hyvät välit äitiini, joka asuu parinsadan kilometrin päässä, mutta hänen meille saamisensa on aina kovan suostuttelun takana. Olen huomannut, että olen ihan lapsen lailla itsekin murheissani, kun tuntuu ettei äiti kovin mielellään meille matkusta. Muista isovanhemmista ei ole apua, joten yhden mummon varassa mennään. Olen siitä kiitollinen MUTTA tunnen kuristavaa kateutta kun katson naapurustossa yhtäkin isovanhempipariskuntaa joka hakee lapsenlapsensa joka päivä päiväkodista. Jos on huono päivä ja nökötän yksin lasten kanssa pihassa meinaa ihan tulla itku kun tuntuu niin epäreilulta se mitä toisilla on. (Tyhmää kadehtia, tiedän!)
Sitä olisin halunnut vielä kommentoida, kun sinä Hanne ja monet kommentoijat kirjoittavat siitä, että pitää oppia pois yksin pärjäämisen kulttuurista ja pyytää apua. Minä olen kyllä oppinut hyvinkin nöyräksi avunpyytäjäksi (äidiltäni) mutta keneltä sitä apua voisi pyytää? On meillä kavereita ja ystäviä mutta joko heillä on omia lapsia tai sitten muuten vaan on ihan avaruudesta sellainen ajatus, että heitä voisi pyytää lapsia hoitamaan. Tuosta avun pyytämisen tärkeydestä onkin minusta tullut vähän sellainen todellisuudelle vieras korulause.
Jonkinlaista häpeää melkein tunnen minäkin tästä: että kai se on sitten minun (ja puolisoni) vika kun emme ole osanneet elää niin, että olisi monisyinen ystäväverkko auttelemassa puolin ja toisin. Tai että olenko tosi outo, kun ei kuitenkaan ole sama, jos on lastenvahti (tai olisi vaikka sitten se ystävä) meillä auttamassa kuin äiti. Äiti ottaa kokonaisvastuun ja toimii itsenäisesti, kaikkien muiden kanssa pitää kuitenkin kertoa että tätä ja tuota ja nukkumaan ja ruokaa ja yöpaita ja vaipat. Jotenkin se tuntuu niin raskaalta, että helpompi melkein koskaan olla yrittämättä mitään yhteismenoja puolison kanssa.
Että ei se avun pyytämisen osaaminen mielestäni ole mikään taikasauva.
Me palkkasimme pahimpaan pikkulapsi aikaan äitiyslomallani yksityisenhoidon tuella puolitutun naisen avuksi. Tämä pelasti siinä arjessa! Viikossa oli 25h meillä eli päivittäin auttoi lisäkätenä minua.
Kunnan perhetyötä voin myös suositella.
Vaikka myöskin tunnen isovanhemmuuskateutta niin rohkeasti apua hakien on päässyt pahimmasta yli. Ei ole noloa turvaverkkojen puuttuessa tehdä erilaisia ratkaisuja.
Kunnissa tuntuu olevan aivan valtavat erot siinä, miten apua saa. Itse pyysin apua erittäin raskaassa tilanteessa ja sain 3 h / vko ja tähän avun saamiseen meni reilusti yli kuukausi. Palvelu oli kunnan eräältä järjestöltä ostama ja mun tehtäväkseni jäi aina kysellä, kuka sieltä pääsisi tulemaan ja milloin (toistuvaa aikaa / päivää eivät pystyneet järjestämään). Välillä en sitten yksinkertaisesti vain jaksanut sitä soittelua ja kyselyä ja joinain viikkoina ei tullut hoitaja edes siksi kolmeksi tunniksi. Olin kolmen pienen lapsen kanssa yksin ja saattohoidin lähimmäistäni.
Toivottavasti kukaan ei loukkaannu tästä, mutta mietin, että voi myös olla niin, että sivusta katsottuna kuvittelee toisten elämän olevan paljon hohdokkaampaa kuin se oikeasti on. Esim. meillä on lähellä asuva kiva isovanhempi, joka hoitaa lapsia (pienet koululaiset) kahtena iltapäivänä viikossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita meille mitään kahdenkeskistä parisuhdeaikaa, koska olemme silloin töissä. Parisuhdeaikaa vietämme illalla lasten mentyä nukkumaan. Ns. omaa aikaa saan jos tarvitsen, koska mies on silloin kotona lasten kanssa, ja tietysti sama toisinpäin. (Yksinhuoltajilla ei tällainen tietysti onnistu.) Yleensä kuitenkin meilläkin lapset on mukana melkein joka paikassa. On tottakai ihanaa tietää, että lasten ei tarvitse olla kaikkia iltapäiviä yksin ja että hätätapauksessa saamme jonkun apuun, mutta kohtuuden nimessä ei voi mitenkään pyytää vanhahkoa ihmistä (jolla on myös muita lapsenlapsia) olemaan meillä enempää kuin tuon 2 päivää viikossa.
Me olimme miehen kanssa rakentaneet elämämme n. 300 km päähän molempien kotikaupungista ja vanhemmista. Molemmilla oli vakituinen työpaikka ja vahva ajatus pysyä kyseisessä kaupungissa, johan siellä oltiin oltu n. 10 vuotta.
Esikoinen syntyi, ja ensimmäinen vuosi pysyttiin tuossa ajatuksessa, suunniteltiin vaan isomman asunnon ostoa samalta asuinalueelta. Jossain vauvavuoden loppupuolella iski kuitenkin ajatus, että pitäisiköhän palata kotikaupunkiin.. Tehtiin päätös lopulta salamannopeasti, ja voi luoja, että olen ollut onnellinen siitä. Apu on lähellä ja jatkuvaa, ja isovanhempien ja lapsen suhde on erittäin läheinen. Toki ystävien jääminen entiseen kotikaupunkiin surettaa ja paljon. Nyt on vaan hyväksyttävä se, että kaikkea ei voi saada, mutta lapsen(kin) näkökulmasta tämä oli varmasti oikea ratkaisu.
Ja vielä: en tarkoittanut tätä vertailuna edellisen kirjoittajan saattohoitaja-yksinhuoltaja-tilanteeseen. Vaan lähinnä siihen mielikuvaan, että jos isovanhemmat asuvat lähellä niin vanhemmat voisivat lähteä ex-tempore skumppalasilliselle töiden jälkeen tai lueskella kirjaa sillä aikaa kun isovanhempi hoitaa lapsia. Tietty ehkä jollain sellaistakin on, mutta useimmat varmaan elävät ihan tavallista arkea raahaten kiukkuisia lapsia ruokakaupassa ja keittäen flunssaisena puuroa.
Todelliset hätätilanteet on sitten asia erikseen. Ja kunnan kotiapua pitäisi ehdottomasti olla paremmin saatavissa niille, joilla ei muuta verkostoa ole.
Mutta onhan kaksi iltapäivää viikossa ihan mieletön apu! En minä uskalla enää edes haaveilla mistään viinilasillisista, kunhan saisi joskus apua edes hätätilanteissa… Ei ole paljon ollut isovanhempiin luottamista. 🙁
Tämä vastaus oli siis Vilijonkalle, tuli vahingossa väärään kohtaan.
Joo, niin on. Ja olen siitä hyvin iloinen ja kiitollinen. En tarkoittanut vähätellä sitä. Ja toivoisin, että kaikilla muillakin olisi näin hyvin asiat.
Mutta esim jos lapset ovat päiväkodissa ja iltapäiväkerhossa koulun jälkeen, niin vanhemmat voivat silti olla väsyneitä tai kiireisiä. Ja samoin vaikka lapset olisivat koulun jälkeen isovanhemman luona, voi koulu- ja työpäivän jälkeen arki olla ihan tavallista arkea. Toki kadehtia saa silti, meitäkin. Ja onnekkaita olemme 🙂
Ja siis tuo hätätilannejuttu on oikeasti kyllä iso asia. Ja tiedän, että olemme myös siinä onnekkaita, että isompia hätätilanteita ei ole tullut vielä. Jotenkin vaan ei osaa ajatella niinkään, että kun minulla nyt kaikki näin hyvin, niin olisimme jotenkin ihan eri maailmassa tavallisen lapsiperheen murheisiin verrattuna. Mutta toisaalta myös ihmiset, joilla on moni asia hyvin, eivät ehkä kehtaa edes sanoa, jos on joku huoli tai väsyttää, koska muilla on kuitenkin rankempaa. Niin se vahvistaa myös mielikuvaa heidän kadehdittavasta elämästään.
Tuttua. Meillä on 2- ja 4-vuotiaat lapset eikä edes sitä ystäväpiiristä koostuvaa tukiverkkoa. Kaikilla muillakin on pienet lapset ja kiireet. Itse kyllä olen subjektiivista päivähoito-oikeutta vastaan. Ainakin Helsingissä päiväkodit on muutenkin jo tupaten täynnä ja lisäksi täällä on mahtavat leikkitoiminnan kerhot, joissa kotihoidossa oleva lapsi voi viettää kahdesta kolmeen arkiaamua viikossa. Lisäksi mielettömän paljon muutakin ilmaista kivaa lapsiperheiden päivien iloksi. Eri asia tietty jossain perähikiällä missä kethoja ja muuta ei ole. No siellä on toivon mukaan sitten ne isovanhemmat. 😉
Allekirjoitan. Olen menettänyt molemmat vanhempani. Äiti kuoli syöpään 15 vuotta sitten, isä sydänleikkaukseen muutama vuosi takaperin. Miehen vanhemmat ovat kyllä tarvittaessa apunamme mutta minä en koe olevani velvoitettu apua heiltä pyytämään. Meidän lapset ovat nykyään onneksi jo koululaisia joten avun tarve on vähentynyt. Ehkä sitä kuitenkin suree tavallaan myös sitä ettei voi itse olla kenenkään lapsi omien lastensa edessä.