Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Leikittelimme tänään puolisoni kanssa ajatuksella, että ensimmäinen kolmisen vuotta sitten tekemämme asuntotarjous olisi mennyt läpi. Silloin asuisimme Herttoniemessä myöskin, mutta kerrostalon sijaan 50-lukulaisessa rivitalossa. Makuuhuoneet sijaitsisivat yläkerrassa, alakerrassa loimuaisi takka ja olohuoneesta olisi kulku omalle pienelle pihalle.
Ostotarjousta tehdessä etenkin se oma umpeen kasvanut ja törkyisessä kunnossa ollut pikkupiha tuntui kutkuttavalta ajatukselta. Ja toki ajatus siitä edelleen nykii kivasti suupielessä, kaikessa kun on puolensa. Mutta silloin olisimme menettäneet tämän kerrostaloyhtiön pihan ja sen tuomat mahdollisuudet ja ihanuudet.
Kun muutimme saman lähiön sisällä kaksiosta tähän nykyiseen neliöön, elinpiiri ei muuttunut juuri lainkaan. Mutta pihapiirin muuttuessa esikoisen reviiri laajeni. Hänelle oli mahdollista antaa enemmän itsenäistä liikkumatilaa, mikä oli odottamaton mutta niin tervetullut muutos.
Nyt kun lapset ovat kasvaneet, voimme jo välillä antaa molempien lasten leikkiä pihalla keskenään tai kavereiden kanssa. Touhuja voi pitää silmällä ikkunasta, ovisummerilla pääsee tarvittaessa sisään ja parvekkeelta voi huikata pihalla temmeltäville muksuille syömään, kuten vanhoissa elokuvissa ja telkkarisarjoissa.
Mutta kaikkein eniten rakastan sitä, miten yhteinen piha kokoaa yhteen ihmisiä, aikuisia ja lapsia. Näin talvisin on toki hiljaisempaa, mutta kesäisin saatamme lojua pihapiirissämme helposti koko päivän. Avaamme leikkikaluvaraston ovet, ja ympärille alkaa kertyä jengiä naapureista ja naapuritaloistakin – ilman sopimista tai kalenterien pläräämistä ja leikkitreffien sopimista viikkojen päähän.
Ollaan vain yhdessä, ilman mitään sen kummempaa. Joku neuloo ja joku selaa lehteä. Lapset ajavat rinkiä pyörillä, hyppivät narua ja kiipeilevät mattotelineellä. Hyvällä tuurilla joku tuo termarillisen kahvia, josta riittää kaikille. Ripustetaan pyykkiä naruille ja kastellaan pihan laatikkokasvimaata sekä yhteisiä istutuksia.
Yksi piipahtaa hetkeksi joukkoon roskienvientireissulla, ja toinen liittyy joukkoon suoraan tullessaan töistä. Toisinaan päätetään käydä yhdessä hakemassa jätskit lähikaupasta, tai sitten joku hakee kaikille. Levitetään nurmikolle viltit ja keppishevoskamat. Tai ehkä sittenkin pelataan erä jalkapalloa.
Illan tuloon havahdutaan vasta, kun aurinko alkaa roikkua takapihan metsän korkeimpien mäntyjen latvassa. Laiskotuttaa, ja on ihana sopia, että katetaan yhteinen iltapala pihan pöytään. Joku hakee leipää, toinen teet ja kolmas muistaa jääkaapissa olevat mansikat. Pöydältä tipahtelevat leivänmuruset häviävät pihan nurmikon joukkoon.
Näin tammikuussa tuoreisiin iltapalamansikoihin on vielä aika, mutta silti olen onnellinen, että saadaan jakaa pihamme ja samalla arkemme yhdessä toisten kanssa. Että ei välttämättä tarvitse kuin raahautua ulos omalle kotipihalle, kun saa jo spontaanisti ihmisiä ympärilleen. On oma koti, mutta aina myös mahdollisuus jakaa arkeaan muiden kanssa.
Kuvissa näkyvistä keppihevoskamoista osa on erään Lähiömutsin seuraajan meille heidän perheensä muuton tieltä lahjoittamia. Jättimäinen kiitos, vielä kerran! Niillä ovat leikkineet harva se päivä sekä meidän lapsemme että muut samassa talossa asuvat mukulat.
Ihana kuvaus naapurustosta kerrostalossa, ootte onnekkaita! <3 Me elettiin juuri samankaltaisessa pihapiirissä Espoon Tapiolassa ja mä ihan oikeasti luulin että lapsiperheiden elämä kerrostalossa on juuri sellaista: yhteistä lumilinnanrakennusta, lasten pyörärinkiä ja äitien kahveja, vappupiknikkiä, maailmanparannusta taloyhtiön lenkkisaunavuoroilla, leijan lennätystä ja auringonottoa. Järkytys olikin suuri, kun muutimme kerrostaloon, jossa kyllä asui lapsiakin, mutta joita ei koskaan näkynyt, eikä olemattomalla pihapläntillä ikinä ollut ristin sielua. Silloin 4 v esikoinen kyseli hämmästyneenä missä kaikki pihakaverit ovat ja oltiin aika ikävissämme kaikki. Sittemmin on jo taas seuraava kerrostalokoti menossa, nyt isolla yhteisöllisyydenkin mahdollistavalla pihalla, mutta aika harvakseltaan siellä ketään silti tapaa. Yritämme itse aktiivisesti luoda pihalle kulttuuria että siellä ollaan, eletään ja jutellaan, saa nähdä tuottaako tulosta, toivottavasti! Vanhat kerrostaloalueet on mun kokemuksen mukaan omiaan yhteiselle pihakulttuurille, on isoja sisäpihoja, leikkimetsiä lapsille ja yhteistä tilaa. Monissa uusissa kerrostalokortteleissa näkee, että talot ovat niin lähekkäin, piaht asvalttia ja parkkipaikan viereen pystytetty yksi pakollinen keinu, etteivät ne kutsu asukkaita viettämään pihalle aikaa ja tutustumaan toisiinsa. Iloisia yhteisiä hetkiä pihapiiriinne! 🙂
Oi oi, miten ihanalta teidän Tapiolan pihapiiri kuulosti <3 Voin kuvitella, että tuon jälkeen oli järkytys muuttaa taloon, jossa moista perinnettä ei ole. Me muutettiin aikoinaan Hertsikaan vallilalaisesta taloyhtiöstä, jossa oli ihana sisäpihalla hengailu -kulttuuri. Vaikka siis meillä ei ollut lapsiakaan tuolloin, mutta pihalla oli silti kiva viettää aikaa muiden talon ihmisten kanssa. Mä pidin omat rennot valmistujaisjuhlanikin taloyhtiön pihassa, ja taloyhtiön grillissä valmistettiin suurin osa tarjottavista ruuista.
Sitten ekassa kodissamme herttoniemessä ei ollut henkailukulttuuria lainkaan. Pihakin oli vähän kehnohko siihen, vaikka olikin just vanhan talon piha, eikä sellainen parkkipaikka ja keinu -piha. Me kyllä pihassa vietimme vähän aikaa, mutta koskaan, ei koskaan siellä hengaillut muita.
Mä ehdin jo oikeastaan unohtaa koko ajatuksen pihalla oleilusta muiden talolaisten kanssa, kunnes sitten muutto tähän nykyiseen kotiin palautti sen meidän elämään. Tässä toki ihan vain pihapiirin ominaisuudet ovat paljon paremmat luomaan viihtyisää oleilua pihalla. Mutta ihmisillä on iso vaikutus kans, joten toivottavasti tekin saatte luotua yhteisöllistä meininkiä teidän pihaan. Meidän pihalla viihtyvä sakki on aika pieni, mutta sekin on parempi kuin vain möllöttää omalla sakilla.
Ihana kuuloista. Mutta pakko kommentoida että me asumme rivarissa ja meillä on juuri tuollaista. Ei tarvitse kuin astua ulko-ovesta niin löytyy seuraa lapsille ja aikuisille. Omalla pihalla (siis taloyhtiön) saattaa helposti vierähtää vaikka koko päivä.
Aivan, enpä tullut ajatelleeksi, että joissakin rivareissa on vielä taloyhtiön yhteinen piha. Hyvä lisäys! Mä mietin myös sitä, että ehkä omista pihoista huolimatta sellaista yhteistä hengailua muodustusi, kun siinä kuitenkin asutaan rivissä toisten kanssa 🙂
Minulla oli aikoinaan rivitaloasunto johon kuului kolmen talon yhteinen piha. Pihassa oli jotain istutuksia ja hiekkalaatikko. Ei kovin kummoinen, mutta ihan viihtyisä. Silloin ei vielä ollut lapsia, mutta oman sekä naapuritalon vanhusten kanssa tuli rupateltua usein ja yksi antoi minulle autopaikkansakin. Olisi antanut ilmaiseksi, mutta sanoin että kyllä minun kuuluu se maksaa jos autoani siinä pidän. Työssä käyvä nuori vaikka matalapalkkaisella alalla olinkin ja hän eläkeläinen. Pihan sisääntulon nurkassa asui myös todella tyypillinen naapuruston kyylä joka tiesi kaikkien kulkemiset. Istui aina terassilla ja katsoi milloin kukakin kulki. Paheksui kun minun asunnossani oli jääkaappipakastin ja heillä vain pieni jääkaappi (vasta rakennettuja kunnan vuokrataloja). Olihan se omanlaistaan elämää 🙂
Ah naapurikyttääjät onkin oma heimonsa! Minulla oli sellainen ensimmäisessä kerrostalokodissani, jonne 17-vuotiaana muutin omakotitalosta. Hän piti huolen, että en saanut käydä suihkussa tullessani rasvanhajuisena hampurilaisravintolan työvuorosta yhdeksän jälkeen. Hänen mielestään pesin myös koko ajan pyykkiä öisin, myös silloin, kun olin ollut reissussa ja poissa kotoa. Sääntöjä ja valituksia oli jos jonkinlaisia. Minä luulin, että kaikkialla kerrostaloissa on sellaista. Sitten seuraavaan taloyhtiöön muuttaessani kysyin, minä päivinä ja mihin kellonaikoihin tuuletusparvekkeita saa käyttää, olivat taloyhtiössä muut ihan että wtf, ihan koska vain, kunhan nyt maalaisjärjellä et tamppaa keskellä yötä. Oli ihana huomata, että naapurikyttääjät ja elämää vaikeuttavat säännöt eivät olleetkaan jokaisen kerrostalon sääntö, vaan enemmänkin poikkeus.
Hei mahtava kuulla, että vaarin rakkaudella nikkaroimat kepparikamat on arvoisessaan käytössä :)! Ihana pihapiiri teillä, toivon että meidänkin tulevaan kotiin muodostuu samanhenkinen lapsiystävällinen naapurusto. Se on suurta arjen luxusta, kun ei tarvi yksin seistä räntäsateessa kiikkua lykkimässä ja muksuillakin tuntuu olevan sukupolvelta toiselle siirtyvä tapa viihtyä ilman efforttia silloin kun paikalla on isompi porukka leppoisassa hengessä. Itsekin muistan lapsuudesta että ne oli parhaita hetkiä kun aikuiset porisi keskenään ja lapset sai pyöriä omissa leikeissään
Voi kyllä, täällä ne ovat päässeet harva se päivä ilahduttamaan lapsia ja heidän keppihevosiaan 🙂 Ah ja kyllä, ihan sama kokemus siitä, että lapset viihtyvät paremmin ja vaativat vähemmän efforttia aikuisilta, kun ympärillä on iso sakki lapsia ja muita aikuisia. Toivotaan, että teidänkin uuteen kotiin muodostuu lapsiystävällinen yhteisö, jossa pidetään arvossa toisten kanssa hengailua ja ajanviettoa.
Niin ihana lapsuusmuistokin sulla! Just tuollaista toivoisin omienkin lasten mieleen jäävän <3
Ihan niin kuin meillä täällä Lauttasaaressa! Tämä on parhautta!
Kyllä, parhautta <3
Me asumme omakotitalossa päättyvän kadun varrella omakotialueella. Taloja on alta kymmenen ja lapsia yhteensä reilusti yli kaksikymmentä. Lapset on pienestä pitäen voinut päästää ulos leikkimään keskenään, jonkun pihastai aina löytyvät ja sovittu on, että pihoista toiseen saavat siirtyä. Välillä pelaa palloa yhdessä yli kymmenpäinen joukko, välillä pienimmät keräävät mustikoita pikkumetsästä ja välillä jonkun leikkimökkiin katetaan mehukestit kaikille. Trampoliineja löytyy monen nurmikolta. Aikuisena saa usein lenkkiseuraa ja puuttuvia leipomustarvikkeita voi lainata naapurista. Ollaan onnekkaita kun sattumalta muutettiin lasten ollessa pieniä juuri tälle kadulle.
Kuulostaa ihanalta! Naapurusto vaikuttaa ihan valtavasti siihen, miten seudulle kotiutuu ja miten mielekästä elämä on. Ja harvoin siitä tietää mitään varmaksi ennen muuttoa. Alueesta ehkä noin ylipäätään voi kuulla huhuja vaikkapa yhteisöllisyydestä, mutta sitten talosta ei välttämättä tiedä. Olen tosi onnekas, että meillä on käynyt mahtava tuuri ja saatiin ihanan kodin lisäksi ihana yhteinen pihapiiri naapureineen!
Itsekkin asuin joskus vielä yksin ollessani Hertsikassa vanhassa talossa. Silloisella pihallamme hengaili aina taloyhtiön vanhukset keskenään. Hiekkalaatikon reunalla oli puutarhakeinu, jossa istuivat. Kantoivat varastosta puutarhapöydän ja joivat kahvia yhdessä. Lapsia ei taloyhtiössä juurikaan ollut. Ikkunasta katselin heidän leppoisaa oleiluaan ja yhtenä pullapäivänä kiikutin heidän kahvipöytäänsä tuoreet pullat. Yksi talon papoista kävi illalla tuomassa postikortin johon oli kirjoittanut; kiitos pullista, niiden tuominen oli hyvin kauniisti tehty. ❤️ Hauska muisto Hertsikasta!
Ihana muisto tosiaan! Ja voi että, toivon niin, että minulla on sitten joskus vanhuksena paikka tiiviissä kaverussakissa, joiden kanssa kahvitella ja rupatella maailman menosta joka päivä <3
Tämä on juuri näitä asioita joista kirjoitat niin kauniisti että kateeksi käy 🙂 Saat minut haaveilemaan idyllisestä kerrostaloelämästä. Lämminhenkisestä yhteisöstä jossa lapset saavat melko vapaasti kulkea kavereiden luona ja temmeltää pihassa. Missä on hassuja, mutta sympaattisia naapureita joilta käydään lainaamassa sokeria tai työkaluja.
Kunnes tajuan että oikeasti ei voisi mennä ulos ovesta törmäämättä heti ihmisiin ja aina pitäisi jaksaa olla sosiaalinen ja ystävällinen jollekin jos astuu ulos huoneistostaan. Että joku naapuri tietää aina koska vetäisin vessan ja minä tietäisin saman jostain toisesta naapurista ja aina kaiken elämän taustalla olisi jonkunlainen liikenteen humina. Sitten palaan ajatuksissani takaisin omakotitaloasujaksi joka haaveilee vieläkin rauhallisemmasta asuinpaikasta. Mutta oli kuitenkin hauska vierailla kerrostalohaaveissa 😉
Tämä on vain osoitus siitä miten hyvin osaat kirjoituksillasi vedota tällaisen haaveilijan tunteisiin kun saat minut haaveilemaan jostain sellaisesta jota normaalissa tilanteessa haluan viimiseen asti välttää.
Haha! No mutta, kaikissa asioissa – myös asumismuodoissa – on puolensa. Että kyllä minäkin välillä harhaudun haaveilemaan erämaamökistä ja pitkälle viedystä omavaraisuudesta, vaikka hyvin pian muistan, että tulen mökkihöperöksi jo viikossa vanhempieni luona maalla, josta on puolisen tuntia ajomatkaa lähimpään kaupunkiin 😀 Samaten haaveilen tosi usein rintamamiestalosta täällä Hertsikassa, mutta koitan muistuttaa itselleni, että muun muassa pihatyöt ovat kivoja, kun ne kuuluvat lomapuuhiin mökillä, mutta voisin olla hyvin eri mieltä, kun se kuuluisi jokapäiväiseen arkeen 🙂
Aivan ihanan kuuloista! Mun lapsuudessa asuttiin rivitalossa jossa lapset kyllä leikki paljon yhdessä, mutta aikuiset harvemmin hengaili yhteisllä pihalla, joskus jossain taloissa lähinnä, mutta jonkun tietyn naapurin kanssa kun synkkaai niin kyllä vierailtiin puolin ja toisin ja naapurista löytyi vara-avain tarvittaessa.
Me asutaan nyt maalla oma-kotitalossa mutta lähellä, näköetäisyydellä saman tien varressa neljä muuta taloa lapsiperheineen. Meillä oli äitien aamukahvit kerran viikossa kun 3 äitiä oli kotona samaan aikaan, nyt sitten pikaisesti sovittuja pihatreffejä lapset+äidit. Tuollaisia piknikiltapaloja voisikin viimeistään kesällä ehdottaa! Yhteistä lounasta naapurien kanssa haaveilin joskus mutta jäi kun kauempana (15km) päässä asuvan kaverin kanssa jo nähtiin viikoittain lasten kanssa, emäntä tarjosi lounaan, lapset leikki yhdessä ja äidit sai jutella ja pelata lautapeljä. Vieras postui kotiinsa miehen palatessa töistä.
Ehkä tuo on myös ajankuvaa, sillä ei minunkaan lapsuudessa vanhemmat juurikaan henganneet yhdessä. Toki vierailuja oli, mutta sellaista arkista yhdessä hengaamista ei, vaikka me kylän mukulat (kylällä oli silloin onneksi melko paljon lapsia, vaikka kylä olikin pieni) paineltiin pitkin peltoja ja metsiä yhdessä. Nykyään kun vanhemmat tutkimustenkin mukaan viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa, voisiko sellainen lasten ja vanhempien ”laumahengailu” yleisempää, en tiedä. Mutta ainakin minusta on ihan parasta voida viettää aikaa kaikenlaisilla kokoonpanoilla.
Ja aivan ihanan kuuloista tuo teidänkin nykyhetken naapurostomeininki. Yhteiset aamukahvit <3 Ja tuo on niin parasta, että tapaamisia voi sopia tosi lyhyellä varoitusajalla ja pienellä kynnyksellä. Voi vain laittaa viestiä, että mennään nyt ulos, pulkkamäkeen, luistelemaan, retkelle lähimetsään, kahvilaan, mitä ikinä – tuutteko mukaan. Ja sitten joku tulee tai ei, eikä se ole niin vakavaa. Lämmin suositus naapureiden yhteiselle piknikiltapalalle! Noin ylipäätään on ihan järjetöntä, että arjessakin laitetaan omissa pienissä porukoissa ruokaa, kun samalla voisi valmistaa isomman satsin isommalle porukalle ja sitten seuraavaksi olisi seuraavan perheen vuoro ottaa koppi päivällisen valmistamisesta isommalle sakille.