Lahiomutsi Pohjanmaa Uudenvuodenaatto Auringonnousu Talvi-1501

Uusi puhdas vuosi edessä, mennyt takana. Kulunutta vuotta miettiessä tunsin ensin pientä harmitusta. Ajattelin, että en ole saanut aikaan mitään mainittavaa tai merkittävää. Menneet vuodet ennen tätä ovat olleet niin uskomattomia, että se onkin jo ihan naurettavaa. Vuodet toisensa perään ovat olleet täynnä mielettömiä seikkailuita, uusia elämäntilanteita, mahtavia työkuvioita ja hienoja saavutuksia. Tiesin kyllä, että ei niin voisi jatkua ainiaan. Mutta silti tuntui nihkeältä myöntää, että vuonna 2018 en saavuttanut mitään uutta tai ihmeellistä. Elin perheeni kanssa mukavaa arkea, siinä kaikki.

Ja se lopulta onkin se saavutus; asia, jota olen luvannut opetella kaikki ne vuodet, kun olen vuoden henkilökohtaisia tilinpäätöksiä tehdessäni ollut jaksamiseni kanssa äärirajoilla. Kuten vuosi sitten, vuoden 2018 ensimmäisenä päivänä. Tällä kertaa niin todella tapahtui, ja vuonna 2018 opettelin lepäämään ja kuuntelemaan itseäni. Toki olen toisinaan voipunut, stressaantunut ja edelleen selvittämättömän väsynyt kaikesta nukkumisesta huolimatta. Mutta en ole enää sairaalloisen ja kipeän uupunut.

Nyt uskallan itsekin luottaa siihen, että tällä kertaa ihan oikeasti olen löytänyt elämääni tasapainoa. Monta kertaa olen jo luullut jotain oppineeni, kunnes olen havahtunut oman rääkymiseni keskeltä ulvoen, että joutuisipa vaikka sairaalaan, ihan mitä vain, että saisi edes hetken levätä ja olla.

Mutta viime vuonna jokin oli toisin. Ensimmäisen kerran hätkähdin siihen juhannuksena, kun tajusin, että en ole menneiden vuosien tapaan täysin voipunut ennen pientä lomaa. Ja sama juttu nyt jouluna: toisin kuin menneinä vuosina, olisin selvinnyt hengissä ilman hengähdystaukoakin.

Viime vuoden kamalan syksyn ja alkutalven jälkeen oli pakko tehdä muutos. Tajusin, että jos en nyt oikeasti tee jotain, muljuva sydämeni pettää tai vähintäänkin mielenterveyteni hajoaa täysin. Karsin töitäni isolla kädellä, jälleen kerran. Blogissa vähensin postaustahtia ja otin viikkoon ainakin yhden ihan oikean vapaapäivän.

Opettelin nukkumaan vuosien univelkaisen valvomiskierteen jälkeen. Siivosin työt pois illoista ja öistä, ja hoin itselleni, että kukaan ei kuole, jos minä en ole koko ajan tavoitettavissa ja heti vastaamassa siellä, täällä ja tuolla. Siedätin itseäni keskinkertaisuuteen, sillä joka päivä ei vain ehdi hioa timanttia. Lopetin keskustelupalstojen seuraamisen ”työtarkoituksessa”, ja oloni keveni tonnin kivireen verran. Opettelin hallitsemaan sähköpostikaaosta. Pidin ihan oikean kesäloman ensimmäistä kertaa elämässäni, ja olin lisäksi lyhyempiä aikoja täysin offline.

Ja kas, krooniseen uupumukseen on niinkin yksinkertainen parannuskeino kuin kohtuus, lepo ja itsensä rakastaminen. Kukapa olisi uskonut, niin.

Vuonna 2018 töissä ei ollut mitään mullistavaa, mutta jännästi juuri nyt elämä tuntuu ihan tosi hyvältä.

Arki ei ole suorittamista, vaan elämää. Äitinä olo on ihanampaa kuin koskaan, ja olen maailman onnekkain, että saan olla kahden upean ja terveen lapsen äiti. Vuonna 2018 me menimme herkkupeppupoikkikseni kanssa naimisiin, ja rakkaus on löytänyt ihan uudenlaisen ja kutkuttavan tason väsymyksen värittämien vuosien jälkeen. Siinä on jo enemmän kuin voisi toivoa yhdelle vuodelle. Rakastan meidän kotia ja kotikaupunkia. Kevät oli opettavainen, kesä unohtumattoman upea ja syksy lempeämpi kuin koskaan. Ja kun mielellä on ollut aikaa levätä, kummasti siellä on alkanut kypsyä työideoita, jotka ovat vasta epämääräistä hähmää, mutta joiden pyörittely saa aikaan lupaavaa kuplintaa poskipäissä.

Ja silti. Vaikka tajuan tämän vuoden oppien olleen tärkeitä, suorastaan elintärkeitä, en pääse eroon ajatuksesta, että olen ole saanut mitään aikaiseksi. Ja se onkin seuraava kasvunpaikka; oppia määrittämään itseään vahvemmin muunkin kuin työnteon kautta. Sitä olen tehnytkin vuosien ajan, mutta jotkut asiat on istutettu syvälle. Tämä on pohjalainen verenperintö, jonka suoman sisun avulla voisin käsipelillä kuokkia suosta vihannoivan pellon ja toisenkin, mutta jonka verona on vain omaa napaa tuijotteleva ajatus siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. On hemmetin hankalaa opetella vasta aikuisena empaattisuutta itseään ja muita kohtaan.

Ehkä kasvukipuilun takana on myös ikä. Olen 35-vuotias ja parin viime vuoden aikana olen kasvanut vähän haluamattanikin aikuiseksi. Nyt vasta tunnen sen painon, aikuisuuden. Vasta nyt olen valmis siihen ja huomaan vähän pitävänikin sen olomuodosta ylläni. Olen käynyt läpi kausia, kun oma itsensä on pitänyt asetella uudestaan muuttuneeseen maailmankartastoon. On pelottavaa tajuta olevansa sukupolvien lenkissä hiljalleen se vahvin, jonka pitää ottaa vastuuta niin edestä kuin takaa. Pitää seistä omilla jaloillaan, olla se viisain myös itselleen ja tehdä enemmän jotain, mistä ei ihan itsekään saa vielä kiinni.

Tänä jouluna muistelimme edesmenneitä sukupolvia, ja tajusin, että en tiedä heistä juuri mitään. Vain muiston tuolta, kehon olemuksen toisaalta. Heidän verensä virtaa minun suonissani ja olen kasvanut mailla, jonka he kotiseudukseen valitsivat. Silti en tiedä monista edes sitä, miltä he näyttivät. Lasteni suonissa virtaa isänsä puolelta karjalaisuutta, jonka alkuperästä kuuntelen haltioituneena muistoja, mutta jota en silti voi kuin arvailla lasteni raikuvasta naurusta ja pohjanmaan juroudesta eriävässä huumorintajussa.

Menneitä sukupolvia on kutsuttu nimillä, joita lapseni nyt kantavat. Ajattelin sen luovan jatkuvuutta, vaikka mitä minä niiden nimien entistä kantajista osaan kertoa? En juuri mitään. Vaikka heidän kuolemastaan olisi kulunut aikaa vain 50 vuotta, ei heistä ole jäänyt jäljelle kuin hajanaisia muistikuvia, joita kuunnella ja koittaa painaa mieleen. On ehkä vanha koulukirja, lahoavat kudinpuut ja vino kivijalka. Ja yhden sukupolven jälkeen nekin tarinat ja tavarat luultavasti unohtuvat.

Olen alkanut hahmottaa, että en olekaan kuolematon. Se saa väkisinkin pohtimaan, mitä minusta jää jäljelle. Onko minun nimeni muutakin kuin rimpsu haarautuvassa sukupuussa? Sainko mitään aikaiseksi; jotain merkittävää, pysyvää, maailmaa muuttanutta? Samalla kun pitäisi pitää kiinni tästä saavutetusta tasapainosta, pakokauhulla tahtoisin saada maailman niin valmiiksi kuin yksi nainen eläessään voi saada. Jossain syvällä minuudessani on pakottava tarve tehdä muutakin kuin elää mukavasti. On pakko muuttaa elon suuntaa, niin että jälkipolvetkin sen tuntevat. Että minusta jäisi jälki.

Jaa: