Uusi puhdas vuosi edessä, mennyt takana. Kulunutta vuotta miettiessä tunsin ensin pientä harmitusta. Ajattelin, että en ole saanut aikaan mitään mainittavaa tai merkittävää. Menneet vuodet ennen tätä ovat olleet niin uskomattomia, että se onkin jo ihan naurettavaa. Vuodet toisensa perään ovat olleet täynnä mielettömiä seikkailuita, uusia elämäntilanteita, mahtavia työkuvioita ja hienoja saavutuksia. Tiesin kyllä, että ei niin voisi jatkua ainiaan. Mutta silti tuntui nihkeältä myöntää, että vuonna 2018 en saavuttanut mitään uutta tai ihmeellistä. Elin perheeni kanssa mukavaa arkea, siinä kaikki.
Ja se lopulta onkin se saavutus; asia, jota olen luvannut opetella kaikki ne vuodet, kun olen vuoden henkilökohtaisia tilinpäätöksiä tehdessäni ollut jaksamiseni kanssa äärirajoilla. Kuten vuosi sitten, vuoden 2018 ensimmäisenä päivänä. Tällä kertaa niin todella tapahtui, ja vuonna 2018 opettelin lepäämään ja kuuntelemaan itseäni. Toki olen toisinaan voipunut, stressaantunut ja edelleen selvittämättömän väsynyt kaikesta nukkumisesta huolimatta. Mutta en ole enää sairaalloisen ja kipeän uupunut.
Nyt uskallan itsekin luottaa siihen, että tällä kertaa ihan oikeasti olen löytänyt elämääni tasapainoa. Monta kertaa olen jo luullut jotain oppineeni, kunnes olen havahtunut oman rääkymiseni keskeltä ulvoen, että joutuisipa vaikka sairaalaan, ihan mitä vain, että saisi edes hetken levätä ja olla.
Mutta viime vuonna jokin oli toisin. Ensimmäisen kerran hätkähdin siihen juhannuksena, kun tajusin, että en ole menneiden vuosien tapaan täysin voipunut ennen pientä lomaa. Ja sama juttu nyt jouluna: toisin kuin menneinä vuosina, olisin selvinnyt hengissä ilman hengähdystaukoakin.
Viime vuoden kamalan syksyn ja alkutalven jälkeen oli pakko tehdä muutos. Tajusin, että jos en nyt oikeasti tee jotain, muljuva sydämeni pettää tai vähintäänkin mielenterveyteni hajoaa täysin. Karsin töitäni isolla kädellä, jälleen kerran. Blogissa vähensin postaustahtia ja otin viikkoon ainakin yhden ihan oikean vapaapäivän.
Opettelin nukkumaan vuosien univelkaisen valvomiskierteen jälkeen. Siivosin työt pois illoista ja öistä, ja hoin itselleni, että kukaan ei kuole, jos minä en ole koko ajan tavoitettavissa ja heti vastaamassa siellä, täällä ja tuolla. Siedätin itseäni keskinkertaisuuteen, sillä joka päivä ei vain ehdi hioa timanttia. Lopetin keskustelupalstojen seuraamisen ”työtarkoituksessa”, ja oloni keveni tonnin kivireen verran. Opettelin hallitsemaan sähköpostikaaosta. Pidin ihan oikean kesäloman ensimmäistä kertaa elämässäni, ja olin lisäksi lyhyempiä aikoja täysin offline.
Ja kas, krooniseen uupumukseen on niinkin yksinkertainen parannuskeino kuin kohtuus, lepo ja itsensä rakastaminen. Kukapa olisi uskonut, niin.
Vuonna 2018 töissä ei ollut mitään mullistavaa, mutta jännästi juuri nyt elämä tuntuu ihan tosi hyvältä.
Arki ei ole suorittamista, vaan elämää. Äitinä olo on ihanampaa kuin koskaan, ja olen maailman onnekkain, että saan olla kahden upean ja terveen lapsen äiti. Vuonna 2018 me menimme herkkupeppupoikkikseni kanssa naimisiin, ja rakkaus on löytänyt ihan uudenlaisen ja kutkuttavan tason väsymyksen värittämien vuosien jälkeen. Siinä on jo enemmän kuin voisi toivoa yhdelle vuodelle. Rakastan meidän kotia ja kotikaupunkia. Kevät oli opettavainen, kesä unohtumattoman upea ja syksy lempeämpi kuin koskaan. Ja kun mielellä on ollut aikaa levätä, kummasti siellä on alkanut kypsyä työideoita, jotka ovat vasta epämääräistä hähmää, mutta joiden pyörittely saa aikaan lupaavaa kuplintaa poskipäissä.
Ja silti. Vaikka tajuan tämän vuoden oppien olleen tärkeitä, suorastaan elintärkeitä, en pääse eroon ajatuksesta, että olen ole saanut mitään aikaiseksi. Ja se onkin seuraava kasvunpaikka; oppia määrittämään itseään vahvemmin muunkin kuin työnteon kautta. Sitä olen tehnytkin vuosien ajan, mutta jotkut asiat on istutettu syvälle. Tämä on pohjalainen verenperintö, jonka suoman sisun avulla voisin käsipelillä kuokkia suosta vihannoivan pellon ja toisenkin, mutta jonka verona on vain omaa napaa tuijotteleva ajatus siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. On hemmetin hankalaa opetella vasta aikuisena empaattisuutta itseään ja muita kohtaan.
Ehkä kasvukipuilun takana on myös ikä. Olen 35-vuotias ja parin viime vuoden aikana olen kasvanut vähän haluamattanikin aikuiseksi. Nyt vasta tunnen sen painon, aikuisuuden. Vasta nyt olen valmis siihen ja huomaan vähän pitävänikin sen olomuodosta ylläni. Olen käynyt läpi kausia, kun oma itsensä on pitänyt asetella uudestaan muuttuneeseen maailmankartastoon. On pelottavaa tajuta olevansa sukupolvien lenkissä hiljalleen se vahvin, jonka pitää ottaa vastuuta niin edestä kuin takaa. Pitää seistä omilla jaloillaan, olla se viisain myös itselleen ja tehdä enemmän jotain, mistä ei ihan itsekään saa vielä kiinni.
Tänä jouluna muistelimme edesmenneitä sukupolvia, ja tajusin, että en tiedä heistä juuri mitään. Vain muiston tuolta, kehon olemuksen toisaalta. Heidän verensä virtaa minun suonissani ja olen kasvanut mailla, jonka he kotiseudukseen valitsivat. Silti en tiedä monista edes sitä, miltä he näyttivät. Lasteni suonissa virtaa isänsä puolelta karjalaisuutta, jonka alkuperästä kuuntelen haltioituneena muistoja, mutta jota en silti voi kuin arvailla lasteni raikuvasta naurusta ja pohjanmaan juroudesta eriävässä huumorintajussa.
Menneitä sukupolvia on kutsuttu nimillä, joita lapseni nyt kantavat. Ajattelin sen luovan jatkuvuutta, vaikka mitä minä niiden nimien entistä kantajista osaan kertoa? En juuri mitään. Vaikka heidän kuolemastaan olisi kulunut aikaa vain 50 vuotta, ei heistä ole jäänyt jäljelle kuin hajanaisia muistikuvia, joita kuunnella ja koittaa painaa mieleen. On ehkä vanha koulukirja, lahoavat kudinpuut ja vino kivijalka. Ja yhden sukupolven jälkeen nekin tarinat ja tavarat luultavasti unohtuvat.
Olen alkanut hahmottaa, että en olekaan kuolematon. Se saa väkisinkin pohtimaan, mitä minusta jää jäljelle. Onko minun nimeni muutakin kuin rimpsu haarautuvassa sukupuussa? Sainko mitään aikaiseksi; jotain merkittävää, pysyvää, maailmaa muuttanutta? Samalla kun pitäisi pitää kiinni tästä saavutetusta tasapainosta, pakokauhulla tahtoisin saada maailman niin valmiiksi kuin yksi nainen eläessään voi saada. Jossain syvällä minuudessani on pakottava tarve tehdä muutakin kuin elää mukavasti. On pakko muuttaa elon suuntaa, niin että jälkipolvetkin sen tuntevat. Että minusta jäisi jälki.
Olet tukenut äitiyttä tavalla jolla kukaan muu ei ole sitä tehnyt. On muitakin äitibloggareita, mutta kukaan ei ole osunut tukemaan, kuten sinä. Jo nyt. Kiitos! Lienee ehkä verenperinnöllä jotain tekemistä tässä.
Toisekseen aika moni kirjoittaa väikkärin tai saa vastuullisen tehtävän hoitaakseen, kirjoittaa elämäntyöstään kirjan yms. eläkeiän tuntumassa. Ehtiihän tässä vielä vaikka mitä.
Hyvää vointia vuoteen 2019!
No voi vitjat, kiitos <3 Se on kyllä kreisin hienoa, jos niin olen onnistunut tekemään. Ja se tietty on myös iso syy, miksi tätä tahdon tehdä. Koen, että saan tehdä blogia kirjoittamalla jotain merkityksellistä – jos ei muuta, tarjota lukijoille hetki omaa aikaa.
Ja sitten samalla tuntuu, että se ei riitä yhtään. Että se on vasta alkua.
Tuota olen kovasti miettinyt ja koittanut sisäistää, siinä vähän onnistuenkin, että jos vain kaikki menee hyvin, minulla on loppuelämä aikaa vaikka mihin.
Mutta kun tuntuu siltä, että pitäisi myllyttää tämä vihdoin toimivaksi ja tasapainoisen onneliseksi saatu arki ja tehdä jotain. En tiedä, mitä, mutta jotain. Hullua 😀
Mitä parhainta vuotta 2019 sinne kans <3
Minulla myös vähän saman kaltaista palautetta kun toisella Sannallakin. Olet varmasti tuonut monen monelle äidille vertaistukea. Olet puhunut niistä epämiellyttävistäkin tunteista, joita äitiyteen liittyy ja näin omalta osaltasi ollut poistamassa niiden teemojen tabumaisuutta. Olet myös näyttänyt mallia miten luoda uraa perheellisenä.
Voit siis todella olla ylpeä siitä mitä olet tänäkin vuonna saavuttanut!
Ihana kuulla, kiitos <3 Kirjoittaminen on itselleni kaikista työasioista se rakkain asia, jota ilman voisin huonosti. Siksi on erityisen ihanaa kuulla, että ylös kirjaamani sanat ja lauseet saavat liikahtamaan jotain lukijoissakin :) Nyt parin vuoden ajan on alkanut tuntua, että minun pitäisi käyttää tätä mahdollisuuttani kirjoittaa vielä jotenkin isommin, vaikuttavammin. Toivottavasti vielä joskus saan kiinni, mitä se jokin on :)
Tämä kolahti kovasti. Uskon, että tässä ajassa (ja toki myös iässä) on jotain, joka saa miettimään omaa jälkeään ja myös omaa historiaansa.
Mun kohdalla tämä koulu menee kovemman kautta. Syöpädiagnoosi, kun lapset on alle kouluikäiset. Totaalinen pysäytys. Enää millään muulla ei ole merkitystä kuin omalla rauhalla, perheellä ja oman suvun tarinalla. Vielä en edes tiedä missä sairaus on ja miten pitkälle se on edennyt. Päivä kerrallaan on saanut ihan uuden merkityksen.
Kiitos Hanne, että teet tätä työtä. Jo vuosia juuri nämä kauniisti kirjoitetut pohdinnat elämästä, äitiydestä ja perheestä ovat olleet tärkeitä hetkiä pysähtyä. Sinulla on lahja käyttää sanoja ja tehdä niistä enemmän.
Jatka samalla tiellä, itseä kuunnellen ja rakastaen ❤️
Olen niin niin pahoillani. Toivon sydämestäni, että kaikki menee parhain päin.
Toivottavasti en nyt omi kokemustasi tai loukkaa: mutta tämä ikä on tosiaan tuonut eteen sen, että en ole kuolematon. Itse olen saanut olla terve, ainakin vielä, mutta ympärillä tapahtuu asioita, joista on pakko tajuta, että ei me tässä ikäluokassa olla mitään ihan nuoria enää. Ehkä sekin saa levottomaksi. Että nyt pitäisi tehdä, jotain, enemmän, kun huomisesta ei koskaan tiedä.
Ja sitten samalla pitäisi osata pysähtyä. Mahdoton yhtälö.
Ja vielä: kiitos ihan valtavasti kauniista sanoistasi. Juuri sinulta ne tuntuvat erityisen merkityksellisiltä <3
Kiitos taas kirjoituksesta. Kyllä on todella pelottavaa tajuta että me olemme todella nyt se sukupolvi joka kannattelee…. Tosi pelottavaa… Huomata kun omat ja appivanhemmat vanhenevat. Sairastuvat… Itsellä vielä pienet lapset. Ja tuntuu että se oli vasta eilen kun itse oli teini ja omat vanhemmat kantoivat huolta sekä taakkaa omista vanhemmistaan… Vasta eilen… N 20 v sitten… Kun appi sai sydänkohtauksen ,josta onneksi selvisi. Menimme mieheni ja hänen äitinsä kanssa katsomaan appea sairaalaan. Totesi anoppi vasta äskettäinhän me kävimme mieheni kanssa katsomassa hänen isäänsä sairaallassa ja mummu oli mukana…. Ja nyt hän on mummun paikalla…. Vasta eilen…
Näinhän se menee. Huomaamatta oma ketjuosanen sukupolvien ketjussa liikkuu eteenpäin, ja sitten onkin tilanteessa, kun huomaa olevansa se ketjun vahvin lenkki. Samalla kun se pelottaa, on siinä myös jotain rauhoittavaa. On huojentavaa tajuta yhä selvemmin, että meissä kaikissa on sisällä lapsuus, nuoruus ja muut koetut elämänvaiheet, olimme sitten minkä ikäisiä tahansa. Saan pitää ne kaikki, vaikka ikää kertyykin.
Kiitos tekstistä. Mielenkiintoisia pohdintoja. Mitä tarkoittaa että itsestä jäisi jälki, sitäkö että tekee jotain mistä vielä pari sukupolvea myöhemmin koko kansa muistaa vai että oma suku muistaa? Itse ajattelen, että jo se että on lapsia, tarkoittaa että itsestä jää jälki. Työstä sekä elämän mukanaan tuomalla kokemuksella itse ajattelen, että ulkoisilla saavutuksilla ei ole lopulta paljoakaan merkitystä kun ollaan elämän loppupuolella tai kun jotakin ihmistä muistellaan kuoleman jälkeen. Erilaisilla saavutuksilla/ jäljillä on hinta ja se hinta on helposti läheisten kustannuksella esim. vähäisenä yhteisenä aikana, koska kaikkea ei voi elämässä saada. Elämä jatkuu omissa lapsissa ja heidän lapsissaan. Jos haluaa itsestään jälkiä jättää, aina voi kirjoittaa vaikka muistelmiaan tai päiväkirjoja, jotka jälkipolvi voi lukea. Nämä omat pohdinnat kumpuavat paljon myös siitä ajatuksesta, että lopulta me kaikki olemme varsin tavallisia ihmisiä riippumatta siitä, mikä esim. ulkoinen asema on ollut ja mitä on tehnyt elämänsä aikana. Tällä en väheksy kenenkään saavutuksia, mutta tuo asettaa omassa mielessäni asiat mittasuhteisiin ja on toisaalta vähentänyt sitä tarvetta tehdä jotakin suurta ja maailmaa mullistavaa. Sellainen voi osua omalle kohdalle, mutta en usko jättäväni pienempää jälkeä tähän maailmaan, vaikka niin ei kävisikään. Mukavaa alkanutta vuotta! 🙂
Itse en vielä, liekö sitten koskaan, hamota ihan tarkalleen, mitä se jälki voisi olla. On siinä jotain itsekästäkin; että tekisin jotain, mikä muistettaisiin nimissäni vielä kuoltuanikin. Mutta enemmänkin se on päivä päivältä pakottavammaksi muuttuva tarve tehdä yhteiskunnan, luonnon ja maapallon eteen jotakin suuntaa muuttavaa, ihan vain jo siksikin, että minulle on annettu etuoikeutettu asemani jo syntymässä, kun sain syntyä yhteiskuntaan ja perheeseen, jossa koulutusta on arvostettu, minuun on uskottu ja jossa tyttöys on ollut voimavara. Tahtoisin tehdä jotain niiden puolesta, jotka eivät voi.
On kaunis ajatus, että elämä jatkuu tulevissa sukupolvissa, mutta fakta on se, että tällä meidän sukupolven elämänmenolla ja -tavoilla se ei kauaa jatku. Ja itse olen ihan yhtä erehtyväinen kuin muutkin, ja faktoista huolimatta kompastelen hedonismiini.
Siitä huolimatta ja juuri siksi tahtoisin tehdä jotain, kunhan vielä tietäisin, mitä.
Tietenkin yksi iso asia ovat lapseni, joiden toivon kasvavan ihmisiksi, jotka vievät hyvyyttä eteenpäin omilla toimillaan. Siihen kasvatuksella ja näillä tärkeillä yhteisillä vuosilla samassa tiiviissä perheessä jättimäinen vaikutus.
He ovat kuitenkin omia ihmeellisiä itsejään, omia persooniaan, eivät minun minuuteni jatkeita. Heillä on omat unelmansa, tehtävänsä ja asiat, joista kokevat merkityksellisyyttä. Heidän ei pidä elää todeksi vanhempiensa unelmia, vaan omiaan. Vaikka tietenkin toivon meidän vanhempien jättävän niihin unelmiin arvojäljen, jota he voivat sitten entistä sukupolvea fiksumpina työstää eteenpäin.
https://www.mindfulnessinstituutti.com/itsemyoetaetunto-verkkokurssi?fbclid=IwAR0Zd1wfyD8c8aa65MHat-adCmiKBDfyk5crCPrgAeWNHLlTCD3FW20IHm8
Sun postauksesta tuli mieleen tämä juuri näkemäni ihanan Hannen mainos. 🙂 Lempeää uutta vuotta!
Jotain tuollaista kurssia varmasti tarvitsisin – oppimisesta ei koskaan ole haittaa 🙂 Tunnen kuitenkin itseni niin hyvin tietääkseni, että nettikurssit eivät vain kohdallani toimi. Tarvitsen lähiopetusta 😀
Musta on tavallaan ihanan lohdullista, että ei välttämättä jää sen kummempaa jälkeä. Että ei ole pakko riittää kuin niille omille läheisilleen, ne voi riittää sitten taas vähän eteenpäin.
(Mutta ei sillä, ettenkö ymmärtäisi toisenkinsuuntaisia toiveita. Ne vaan ei ole mulle, tänä vuonna ja tässä hetkessä kun olen itsekin vihdoin oppinut jotain siitä armosta, jota voi itselleen osoittaa.)
Se on ihan totta sekin, myös omalta osaltani. On tosi kauniisti sanottu, että riittää omille läheisilleen, ne riittävät sitten taas vähän eteenpäin. Että jos en nyt ikinä keksi, mitä se JOKIN on, tämäkin riittää. Toivon niin, että tulevat sukupolvet olisivat entisiä viisaampia, ja että ei olla ehditty laittaa kaikkea ihan paskaksi ennen sitä.
Ruuhkavuosien aikana niin moni yrittää saada aikaan aivan liikaa kerrallaan. Pitää ehtiä sitä ja tätä, heti just nyt. Miksi?
Ei kaiķkia työelämän tavoitteita tarvitse saavuttaa lasten ollessa päiväkoti-ikäisiä. Työvuosia on sen jälkeekin vielä rutkasti edessä, mutta lapset ovat pieniä vain hetken. Onko ihme, että väsytään, uuvutaan, erotaan ja lapset oirehtivat kun eivät saa tarpeeksi vanhempien tukea kasvuunsa. En väheksy työtä, se on myös tärkeää. Mutta voisiko ajatella, että ruuhkavuosien aikana riittäisi vaikka osa-aikainen työ. Ei tarvitsisi jälkeenpäin harmitella sitä, että lasten kanssa ei ollut tarpeeksi aikaa heidän ollessaan pieniä. Eikä sitä, että parisuhdetta ei tullut hoidetuksi ja erottiin.
Vanhainkodissa tärkeimmäksi saavutukseen aika moni kertoo sen, että lapset ovat löytäneet paikkansa maailmassa, ovat terveitä ja onnellisia. Iloitaan siitä, että on onnistuttu huolehtimaan lapsista. Harvalle on merkitystä tittelillä tms. Rahaa ei kukaan saa täältä mukaansa. Sinä jätät itsestäsi aina jäljen, siinä miten kanssaeläjiäsi kohtelet.
Hmm, olisiko siinä se, että pikkulapsivuosien aikaan yleensä vanhemmat myös ovat siinä iässä, että tajuavat oman rajallisuutensa ja kuolevaisuutensa paremmin? Tämä ihan omien kokemuksieni kautta tilanteen arviointia. Vaikka toivon, että minulla on vielä ainakin saman verran hyvää elämää edessä kuin on jo takana, voi olla, että huomenna kaikki muuttuu.
En tiedä, olenko sitten outo, mutta jos päätyisin nyt kuolinvuoteelleni ja ehtisin asiaa kelailla, minua todellakin harmittaisi muutaman työhaaveen toteutumattomuus. Enkä tarkoita edes rahaa, mainetta tai muuta sellaista (vaikka nekin mukavia ovat ja elanto jo välttämättömyyskin), vaan sitä, että en ehtinyt toteuttaa itseäni kaikissa asioissa, joihin koen suorastaan pakottavaa paloa.
Ja sitten vielä se koko ajan kasvava tunne siitä, minulle on annettu elämä ja mahdollisuudet, joista miljoonat (tytöt) voivat vain haaveilla. Minun pitäisi käyttää sitä hyvään myös muiden kuin itseni ja perheeni puolesta.
Mutta kyllä; perhe ja parisuhde ovat tietenkin hemmetin tärkeitä, kaiken yllä. Samaten kuin ystävät. Itseni toteuttaminen työssä ja muuten tulee sitten perässä, mutta tärkeänä sekin. Sairastuisin ja kuihtuisin, jos minulla ei olisi tätä koko palettia: perhettä, parisuhdetta, ystäviä ja mahdollisuutta tehdä työtä sekä toteuttaa itseäni. Siksi olenkin paljon puhunut täällä blogissakin työn ja perhe-elämän yhdistämisestä ja yhteiskunnallisten päätösten merkityksestä sen onnistumisessa mielekkäästi.
Enempää työtunteja en elämääni enää tahdo, en, kun tasapaino on saavutettu. Mutta sitä perusmukavaa työpalettia voisin heilauttaa. Minulla joka tapauksessa on työtuntini, joten voisinko käyttää niitä ainakin osittain jotenkin toisin?
Voi miten kauniita kuvia olit hyvän tekstin joukkoon ottanut. Niissä lepäsi silmä ja sielu. Oikein hyvää tätä vuotta sinulle ja perheellesi!
Iso kiitos <3 Niistä tuli kyllä upeita, kiitos mielettömän auringonnousun, joka väreili Pohjanmaan yllä vuoden 2018 viimeisenä päivänä :)
Kaikilla ruuhkavuosia elävillä on varmaan tekemistä siinä, että löytää tasapainon elämän eri osa-alueiden kanssa. Eikä yhtä oikeaa ratkaisua ole. Jokaisen on mietittävä itse miten elämäänsä tahtoo elää. Mukavaa, että aiheesta kirjoitat. Se haastaa mietimään omaa elämää. Ja se on hienoa, että työn kokee innostavaksi. Elämästä ei koskaan tiedä mitä tuo eteen, se on totta. Mutta toivotaan, että jaksetaan painaa töitä vielä pitkään.
Kyllä, jokaisella on ruuhkavuosipaletin handlaamiseen omanlaisensa haasteet ja ratkaisut. Jotain voi toisilta oppia aina, mutta yhtä oikeaa ratkaisua ei tosiaan ole. Jos olisi, sehän olisikin helppoa vain kopoida sama omaan arkeen 😀
Huomisesta ei tosiaan koskaan tiedä, mutta toivottavasti tosiaan saadaan ja jaksetaan tehdä töitä vielä pitkään – kaiken sen muun tärkeän elämään kuuluvan rinnalla.
Ha! Ollaan töissä 70-vuotiaaksi. Eletään ennen eläkkeelle siirtymistä vielä toiset ”ruuhkavuodet”, kun on tultu mummoiksi.
Toivottavasti keksivät jonkin loistavan osa-aikatyömuodon isovanhemmille siihen mennessä…
Jotta sinne saakka jaksetaan, pitää oppia ottamaan välilllä rennommin ja tunnistamaan omat rajansa. Liika stressi ei ole hyväksi terveydelle!
Osa-aikatyömahdollisuus isovanhemmille olisi kyllä mahtava juttu. Se tukisi myös niin parhaassa työiässä olevien työntekoa ja ihan kaikkien jaksamista ja mielekästä eloa.
Mä toivottavasti kykenen ja saan pitää kynän terävänä ja jatkaa kirjoitushommia vielä seitsemänkymppisteni jälkeenkin. Ja toivottavasti saan joskus olla lastenlasten ja aikuisten lasteni arjessa läsnäoleva mummi ja äiti <3
Koskaan en ole tänne mitään kommentoinut, mutta nyt on pakko. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että olet toiminut parempana vertaistukena ruuhkavuosissa kuin kukaan muu. Uskomatonta mutta totta, monesti kun olen kipuillut jonkun asian kanssa, olet kirjoittanut aiheesta blogiin ja olo on heti helpottanut. On ihanaa tajuta, että muutkin miettivät samoja asioita. Olet myös ainoa bloggari, jonka tekstejä olen antanut miehelleni luettavaksi! 😀 Tekstit ovat välillä kuin suoraan omasta elämästä, ja tätä edesauttaa se että meillä on samanikäiset lapset. Kiitos siis että olet auttanut meitä äitejä (ja isejä) pärjäämään perhe-elämän viidakossa, ja kiitos kun olet uskaltanut tarttua aiheisiin, joihin moni muu ei kajoa. Jatka samaan malliin! Ja mikä sen ihanampaa, kuin vietetty aika perheen parissa. Töitä ehtii tehdä aina, mutta lapset ovat pieniä vain niin pienen hetken <3
No voi vitjat, iso iso kiitos <3 Niin ihanaa, että jos omilla pohdinnoillani onnistun sanoittamaan tai ainakin tavoittamaan myös muiden kokemuksia, tuntemuksia ja mielen myllerryksiä. Ja mahtava kuulla, että olet antanut tekstejäni myös miehesi luettavaksi 🙂
On kai selvennettävä, että en minä tätä blogia missään nimessä ole lopettamassa, ehei, vastahan tässä on päästy vauhtiin. Mutta noin muuten työpäivissä on paljon sälää, jonka sijaan tekisin mielelläni jotain merkityksellisepää. Mutta onhan se niinkin, että kyllä ne Nobelistitkin (joihin en siis itseäni nyt vertaa, toim. huom. haha) joutuvat takuta ainakin jonkun verran vaikkapa hallinnon, it-ongelmien, sähköpostien, arkistoimisen, puheluiden, raportoimisen ja sen sellaisen kanssa, vaikka mieluummin muuttaisivat maailmaa sillä ajalla 😀