Pohjanmaalla päivät valuvat huomaamatta aamusta iltaan. Joulupyhien aikana vuorokausien raja on vielä häilyvämpi. Aurinko nousee jättimäisenä oranssina pallona Kyrönjoen takaa yhdentoista aikoihin. Se jaksaa juuri ja juuri vetää alakulmansa esiin taivaankannen alakulmaan, kunnes kankean laiskan parituntisen jälkeen rojahtaa pari metriä oikealle. Kesäisin eläväinen piha ja maisema on niin hiljainen, että kengän alta kuuluva pakkaslumen narske tuntuu kaikuvan takaisin metsänrannassa törröttävistä puista.

On ehkä maanantai, luultavasti perjantai. Sillä ei ole väliä, sillä arki on jossain, missä on toimiva nettiyhteys, vuorokaudet läpeensä auki oleva lähikauppa ja ahtaassa kylpyhuoneessa kuralta haisevat märät haalarit.

Nyt välipäivinä olisi hyvä edistää vähän töitä, mutta ihan pakko ei ole. Se saa aivot rosolliksi, lanttulaatikoksi ja glögimukin pohjalla muhineeksi rusinaksi. Kun ei tiedä, nukkuisiko vähän päiväunia vai valvoisiko myöhään, kun kerran mahdollista on, tekee niitä molempia saaden olonsa vielä pölmistyneemmäksi. Olisi tekstejä viimeisteltävänä, ensi vuoden suunnitelmat vaiheessa ja jotain osakeyhtiön perustamiseen liittyviä pankkiasioita hoidettavana. Kamalan vaikeilta tuntuvia aikuisasioita lapsuuskodin sohvannurkasta katseltuna yhtä kaikki.

Joulunpyhät olivat lempeitä, rauhallisia ja perinteitä kunnioittaen myös mökkihöperyyttä nostattavia. Tein joulupöytään juureslaatikoiden rinnalle Vegaanin joulukirjasta inspiraatiota saaneita vegeherkkuja, kuten porkkalaleipiä, vegesilliä, glaseerattua savutofua ja munakoisoa linssien kera. Seitankinkkua en onnistunut löytämään paikallisesta kaupasta valmiina, enkä jaksanut häseerätä keittiössä ylimääräistä, mutta sen sijaan löytyi Vegiar-tuubi, jota puristamalla tein tuosta noin vain mätileipien tapaiset merileväleivät. Koukuttavan hyvää.

Kuusen haimme vanhempiemme metsästä, aattoaamuna, kuten joka joulu. Metsätien vieressä kasvavia puita pitää ensi syksyn puinteja varten kaataa, jotta tiellä mahtuu kulkemaan leveä puimuri. Niinpä me sahasimme ojanreunalta korkeuksiin kohoavan kuusen, joka oli istutettu juuri ennen minun syntymääni.

Kuusi rysähti maahan möreästi kumahtaen ja pölläyttäen ilman leijumaan puuterista lunta. Mietin taas Puiden salattu elämä -kirjaa, jonka lukemisen jälkeen joulupuun kaatamiseen on tullut uudenlaista arvokkuutta, kunnioitusta ja suruakin. Me nappasimme latvasta komean hopeaa hehkuvan kuusen ja keräsimme oksia vaaseihin muuta kotia koristamaan. Loput puusta poltetaan lämmöksi takassa sitten myöhemmin.

Myöhään jouluaattona, saunan ja jouluillallisen jälkeen, saapui joulupukki. Sillä oli korvien takana partaan kiinnittyvät kuminauhat ja veljeni nauru, mikä kovasti pohditutti koko jouluseuruettamme. Omat lahjani avasin lasten mentyä nukkumaan ja puolison ollessa työvuoronsa jälkeen hiljaisessa kodissamme videopuhelinyhteyden päässä. Olin toivonut Museokorttia tulevalle vuodelle, ja toiveeni toteutui. Lisäksi lapsuusperheen murupullat olivat paketoineet minulle herkkuja, teetä ja dna-testin. Sain myös aineettomia lahjoja, kun nimissäni oli lahjoitettu tyttöjen koulutukseen, kehitysmaiden lasten hyvinvointiin ja puhtaaseen veteen. Voi miten ihania, tarpeellisia ja jännittäviä lahjoja!

Tapaninpäivänä saimme napata Tervajoen juna-asemalta kyytiin yövuoron jäljiltä junassa torkkuneen unisen puolison. Ajoimme läpi laakeiden peltojen ja metsien, jotka eivät päästäneet keskipäivälläkään irti sinisestä hämärästä.

Perillä odotti mökki, puolisoni vanhemmat ja pari muuta sisaruskatraan jäsentä sekä notkuva ruokapöytä, jonka jäljiltä oli pakko kontata sohvalle. Jokainen, joka on päässyt maistamaan anoppini tekemää sienisalaattia ja karjalanpiirakoita, ymmärtää kyllä. Minä en erityisemmin välitä joululaatikoista, mutta nekin anoppi saa maistumaan niin hyvältä, että kohtuuden määrite pääsee syödessä unohtumaan.

Saunoimme ensin koko perhe ja sitten ihan kahdestaan puolison kanssa savusaunan pehmeän kosteissa löylyissä. Puilla lämmitettävä palju höyrysi pakkasyössä, ja kun nojasi päänsä paljun reunaan ja nosti katseensa ylös, kaiken yllä kimalsi tähtitaivas, jonka kirkkauden ja laajuuden kaupunkielämä saa välillä melkein unohtamaan. Puoliso pulahti järveen sahattuun avantoon, mutta minulle mustana hohkaava avanto ilman rappusia oli liian pelottava ajatus pimeydessä, jota rikkomaan ulkoroihut eivät riittäneet.

Mökin pihapiirin luhdin hirret hengittivät naksuen, kun pujahdimme perheen kanssa samaan sänkyyn ja samojen vällyjen alle. Vedin jalkaani upouudet ja upeat anopin tekemät joululahjavillasukat, joita olin toivonut joululahjaksi. En jaksanut lukea kuin muutaman sivun kirjaa, kun annoin periksi silmien lurpsumiselle ja nukahdin minäkin.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen istuimme moottorikelkan perään kiinnitetyn reen kyytiin. Ajoimme läpi sumussa kelluvan järvenjään ja siitä puolison vanhempien metsään, johon appeni on rakentanut laavun nuotiopaikkoineen. Siellä olisi mahtava koittaa melkein-taivasalla yöpymistä joku varhainen kevät tai myöhäinen syksy, kun sääsket eivät vielä tai enää vaivaa. Jos tulisi vilu, matka mökin lämpimään ei olisi pitkä. Nyt kuitenkin viivähdimme paikalla vain nokipannukahvien ja nuotiossa paistettujen soijanakkien verran.

Retken jälkeen aurinko antoi vielä viimeisiä säteitään, kun rikoimme puolison kanssa mökkirannan avannon päälle kertyneen ouhen jääkannen. Riisuin vaatteeni laiturille ja pulahdin jäähileiden joukkoon. Mikä joululomafiilis! Vain mojito puuttui altaanreunalta, mutta – itsepetosta tai ei – vielä ihanampi oli kiskoa luonnon uima-altaan jälkeen päälle villaa ja saada käteen mukillinen lämmintä juomaa.