Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Jos talvisin mietin ihania väläyksiä kesästä, on yksi niistä lempeän lämpimät tai jopa hikisen kuumat kesäyöt. Ne yöt, kun nukutaan ikkuna auki kaupunkiin, jossa pimeyskin on vain ohimenevä hämärä. Lakanoihin pujahdetaan nakuna, ja ulkoa sisään hiipivät kesäyön äänet ja pieni tuulenvire.

Totta kai minäkin nukun paremmin vähän viileämmässä, ja kesän reissuilla olin autuaan onnellinen hotellien ilmastoinneista. Mutta jotenkin juuri ne trooppisen lämpimät yöt ovat yksi asia, joka tekee kesästä kesän. Niiden miettiminen talven pimeydessä, kun on kääriytynyt ennen nukkumaanmenoa tuplakerroksiin villaa pujahtaakseen paksun villatäkin alle, tuntuu niin abrudilta ja eksoottiselta. Kesältä.

Lapsien nukkumista kuluneen kesän kuumuus on häirinnyt enemmän kuin meitä aikuisia. Ja sitten siinä samalla myös meidän vanhempien, kun on saatu joka yö pari nahkean hikistä kuumuuteen herännyttä pötkylää möyrimään meidän sänkyymme aikaisemmin kuin tavallisesti.

Mukulat ovatkin olleet fiksuja ja kyselleet, josko voitaisiin mennä telttailemaan. Makuuhuone metsässä olisikin varmasti ollut monena yönä viileämpi kuin auringon grillaama kerrostalokotimme. Kesän muiden menojen takia telttailut ovat kuitenkin jääneet harmillisen vähälle. Onneksi vielä ehtii!

Mutta kuluneen kesän helleöistä muutamana lapset nukkuivat teltassa. Tosin makuusija pedattiin ja teltta pystytettiin lastenhuoneen lattialle. Siellä ne pötköttelivät vieretysten vilttien päällä unta odotellessaan ja kikersivät omia juttujaan kuten sisarukset haavekuvissani tekevät nahistelun sijaan.

Ei, ei siellä teltassa yhtään paremmin nukuttu. Nelistään kylki vasten hikistä kylkeä me noinakin aamuina herättiin. Mutta se ei ollutkaan se varsinainen ajatus. Enemmänkin siinä oli yksi ihana väläys kesästä, kaivettavaksi esiin muistoista sitten, kun räntä kieppuu takin helman alta sisään ja loska kastelee jäiset varpaat.