Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Se vihlaisee rintaa edelleen harva se päivä. Vaikka muutostamme tähän kotiin on kohta kaksi vuotta, olen yhä pakahduttavan onnellinen, että saamme asua juuri täällä. Välillä se onni kouraisee niin kovasti, että ottaa ihan kipeää.

Elämä kaksiossa kahden lapsen kanssa oli hyvää sekin, toki. Katselen välillä kuvia vanhasta kodistamme sekä elämästämme siellä, ja ikävöin sitä kutkuttavaa fiilistä, miten aluillaan kaikki silloin oli. Koko ajan tapahtui jotain, taoimme unelmia mahdollisiksi ja elämä liikkui eteenpäin. Meno oli kaoottista, monesti hemmetin väsynyttä, mutta silti ihanan jännittävää.

Ihan vain parissa vuodessa elämästä on tullut paljon tasaisempaa ja ennustettavampaa. Hitto, keskiluokkaista ja keski-ikäistä. Ihania vaiheita elämästä molemmat, vanhemmuden ja ihan oikean aikuisuuden ensiaskeleet ja tämä nykyinen tässä. Mutta kai se on, että kaltaiseni levoton ja janoinen mieli kaipaa aina vähän jotain niin menneestä kuin tulevaisuudesta. Huomaan kaipaavani vähän jotain säpinää, jotain projektia, jotain uutta.

Ja sitten täysin nurinkurisesti tajuan eläneeni elämäni parhaimpia vuosia tässä kodissa juuri siksi, että täällä olen löytänyt ja saavuttanut elämääni tasapainoa ja rauhaa. Ettei tarvitse koko ajan olla säntäilemässä ja luulla nukkuneensa kerrankin tosi hyvin, kun ruhtinaallisten kuuden tunnin yöunien aikana herätettiin vain kolme kertaa. En olisi enää hengissä, jos jatkuvalla syötöllä eläisin vauvavuotta ja olisin siinä samassa luomassa itselleni tyhjästä menestyvää toimeentuloa ja yritystä. Jos sama meno olisi jatkunut, ensin olisi pettänyt mieli, sitten sydän.

Nyt olen voinut hidastaa juoksun kävelyksi, välillä ihan vain paikallaan oleiluksi. Voin nauttia viime vuosien hedelmistä. Voin olla kiitollinen itselleni ja samalla miettiä, että en soisi kenenkään laittavan itseään niin koville kuin minä itseni laitoin. Mutta nyt: minulla on upeat, sydämelliset ja viisaat lapset, jotka tulevat vielä muuttamaan maailmaa paremmaksi. Perhe-elämä pääsääntöisesti antaa enemmän kuin ottaa, ja parisuhteelle on taas annettavissa aikaa ja rakkautta. Voin tehdä työt ja joskus jopa ne ”jospa tästä joskus tulisi työ” -projektit päiväsaikaan, työajalla. Vuosien saatossa antamani työpanos on alkanut ruokkia itse itseään, eikä asioiden saavuttamiseksi tarvitse puskea enää lihakset maitohapoilla. Voin sanoa ei. Uskallan sanoa ei.

Ja hitsi vie. Ei käy kieltäminen, etteikö sekin ole vaikuttanut, että tässä onnen kodissamme on lähes 30 neliötä enemmän tilaa kuin aikaisemmassa kodissamme. Ei onni tietenkään ole neliöistä kiinni, ei todellakaan, mutta lisäneliöt toivat mukanaan jonkinlaista seesteisyyttä. Ihan kuin olisi ihan fyysisesti enemmän tilaa hengittää. On ikioma työhuone, makuuhuoneen ovessa lukko ja eteisessä tilaa pyörittää kuravaaterallia.