Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Juhannuksen aikoihin sattui muutamat harmaat ja sateiset päivät, mikä sai kaivamaan pitkästä aikaa esiin ompelukoneen. Oli jo vähän pakkokin, sillä koleilla säillä ei oikein viitsinyt kiskoa jalkaan shortseja, eikä kuopuksella ollut vaatekaapissaan enää yhtäkään ehjää housuparia. Jokaisessa oli vähintään toisessa polvessa reikä. Joissakin housuissa olivat vanhatkin paikat kuluneet jo rei’ille.

Jos välillä pohdin, miten ihmeessä on mahdollista saada vaatteet yhden päivän aikana sellaiseen kuntoon kuin niillä olisi kieriskellyt piessä, öljyssä, akryylimaaleissa, noessa, mustikassa ja muurahaispesässä, tämäkin välillä pääsee yllättämään. Miten voi onnistua kuopimaan housuja rikki siihen tahtiin, että kun saan (tai mies saa) yhden korjaamista odottavan läjän ommeltua, alkaa uusi neulaa ja lankaa vaativa pino jo kertyä viereen.

Oli aika, kun tein housunpaikat itse. Sitten syntyi toinen lapsi ja noh, kaikki ylimääräinen aika arjessa hupeni – ja polvipaikkojen kulutustahti nousi eksponentiaalisesti. Nykyään käytän valmispaikkoja, yleensä noita kuvissakin näkyviä PO.P:n raitakulmioita. Paikkaan reikäkohdan siksakilla, minkä jälkeen huristan paikoilleen paikat. Sur-rur-rur ja taas on läjä ehjiä housuja.

Hieman on tämä ompeluharrastuskin muuttanut muotoaan tultuani äidiksi.

(Ps. Eikö ole hurjan ihana ja päheä tapetti tuolla minun työhuoneessani! Kerron kotimme hiljalleen edistyneestä remontista enemmän, jahka joskus syksyn tullen on pakko alkaa siirtää elämäänsä ulkoa taas enemmän sisälle.)