Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Vanhempieni jääkaapin ovessa on ollut iät ja ajat kiinni magneetti, johon on kirjailtu mietelauseena näin: ”Siivoaminen lasten ollessa pieniä on kuin lumenluonti lumisateessa”.
Lapsuudessa minun ja siskon yhteinen huone olikin välillä niin sotkuinen, että lattialla ei mahtunut kulkemaan. Muistan itseänikin ahdistaneen, kun mitään tavaroita ja leluja ei löytynyt. Minä siivosin kasaamalla kaikki lelut kerrossängyn ja seinän väliin jäävään koloon. Sisko taas siivosi raivaamalla lelut huoneen reunoille, jolloin keskeltä sai esiin maton. Taidot eivät kai riittäneet toisenlaisiin järjestysstrategioihin.
Näitä kumpaakaan lapsuushuoneeni siivoustapaa ei omien lasteni yhteisessä huoneessa ole tarvittu, ei ainakaan vielä, vaikka välillä katselenkin puskutraktorien myynti-ilmoituksia sillä silmällä. Johtuisikohan siitä, että en erityisemmin syty mietelausemagneeteille, sillä rohkenen väittää siivoamisen lasten ollessa pieniä olevan kuin kunnon lumenluontivälineiden hankkimista jo hyvissä ajoin ennen talven pyryjä. Ennakointia ja satsaus, joka toivottavasti palkitsee myöhemmin.
Vähemmän metaforisesti puhuttuna tarkoitan siis sitä, että mieluummin pidän järjestystä yllä vähän päivittäin kuin alan taistella kaaosta vastaan harvakseltaan talikolla ja painepesurilla. En vain voi hyvin epäjärjestyksen keskellä, en nyt, kuten en silloin lapsenakaan. Toivon myös, että kun lapsille oman huoneen siivouksesta tulee rutiini, jossain vaiheessa se tapahtuu ilman minun komentoakin.
Aika näyttää, toimiiko teoriani. Minusta ja siskostani tuli järjestystä rakastavia, vaikka lapsuudessa välillä unohdimme, minkä värinen matto huoneessamme kaiken roinan alla oli. Voihan siis olla, että lapsistani taas kasvaa aikuisia, jotka kiinnittävät omien kotiensa seiniin mietelauseita, joissa lukee jotain tyyliin ”siivottu koti on merkki elämättömästä elämästä”.
Oli miten oli, meillä lastenhuoneen järjestely kuuluu osaksi iltatoimia. Joskus harvoin se tapahtuu ilman sanomista, ja silloin tällöin muksut jo hoitavat huoneensa siistiksi kahdestaan. Yleensä se kuitenkin vaatii aikuisen osallistumista, tsemppaamista ja neuvomista. Kun huone on järjestyksessä ja niin levollinen kuin nyt avohyllyllä varustettu lastenhuone voi olla, himmennetään valoja ja aletaan valmistautua yöpuulle.
Ehkä lapsetkin jo sen hokaavat, että aamulla on kiva aloittaa leikit, kun kaikki lelut ovat omilla paikoillaan ja helposti löydettävissä.
Musta tuli sotkuinen, inhosin lapsuudenkodin pakko olla siistiä ja järjestyksessä piinailua.
Ehkä nää menee silleen sukupolvi kerrallaan laidasta toiseen laitaan 😀 No ei, eiköhän se ole ihan persoonalähtöistä. Itse en kokisi oloani hyväksi, jos oma koti olisi / on sekasotkuinen. Tosin mikään ”pakko olla siistiä” ei myöskään tunnu hyvältä 🙂
Oon ollut lapsesta saakka järjestyksen ihminen ja huoneeni oli aina siisti. Tämä on jatkunut edelleen omien lasten kanssa ja meilläkin lelut siivotaan aina iltaisin paikoilleen.
Mäkin olen aina tykännyt järjestyksestä ja siivouksesta, vaikka taidot eivät tuolloin ihan skidinä riittäneetkään. Joskus myöhemmin saatiin siskon kanssa omat huoneet, ja oli ihaninta voida samana päivänä sekä siivota että vaihtaa järjestystä omassa huoneessa. Miten monella tavalla sängyn, pöydän ja tuolin saikaan huoneeseen järjestettyä 😀
Meillä oli lapsuudessa siisti koti ja huone piti siivota illalla. Minusta tuli järjestystä rakastava, ja meillä myös lasten kanssa yhdessä siivotaan illalla (ja ennen uloslähtöä) lelut paikoilleen, yleensä yhdessä, joskus lapset itsenäisesti ja joskus harvoin, kun tulee kiire iltatoimien kanssa, aikuisista toinen raivaa sotkut ja toinen hoitaa iltapesut. Uskon myös, että satsaamalla tähän nyt lapset tottuvat siistiin ympäristöön. Itseäni ahdisti lapsena kylässä kaverilla ollessa, kun kaikki oli epäjärjestyksessä ja sekaisin. Järjestyksen ja siisteyden rakkaudelle usein naureskellaan, mikä harmittaa; en minäkään naureskele niille, jotka elävät sotkuisesti.
Mekin järjestellään tavarat paikoilleen ennen uloslähtöä; sitten on kivempi tulla takaisin kotiin. Ja ennen reissuja sama, ja yritän myös saada pyykkikorin tyhjilleen ennen matkaa. Näin paluu arkeen sujuu lempeämmin 🙂
Mua ei haittaa epäjärjestys toisten kodeissa, toisten sotku ovat kai eri asia kuin omat 😀 Mutta ravintoloissa kiinnitän kyllä huomiota paikan järjestykseen ja siisteyteen. Sain joskus opiskeluaikoina ravintolassa työskennellessäni työkaverin piirtämän pikkujoululahjan, jossa oli koko työporukka piirrettynä karikatyyreina. Mulla oli kädessä rätti 😀
On tosiaan nurinkurista, että järjestyksestä pitäville ihmisille jollain tavalla koetaan oikeutetuksi naureskella, olkoonkin että (pääsääntöisesti) hyväntahtoisesti.
Ihailen! Itse en jaksa, vaikka ehkä olisi hyvä. Meillä on varmasti monelle siistille ahdistava sotku 🙂 ”boheemisti kodikas” sanoi joku joskus.
Mä jaksan siksi, että koen tämän vaativan vähemmän jaksamista kuin sekasotkussa elämisen 😀 Kunhan itse kukin viihtyy omassa kodissaan <3 Niin ja mua ei ainakaan haittaa toisten kotien sotkut, vaikka itse tykkäänkin pitää järjestystä yllä omassa huushollissa. Lasten myötä olen yrittänyt vähän pakon edessäkin opetella tuota boheemiutta, mutta ei sille vain voi mitään, että vaikka elämme Herttoniemen omassa kerrostalo-Huvikummussa, en vain kestä, jos paikat ovat ihan heikun-keikun :D
Tuo on kyllä pitkälti persoonakysymys. Just juteltiin pienellä sukulaisporukalla siitä, miten loppujen lopuksi siisteyskäsitykseen voi aika vähän vaikuttaa kasvattamalla. Esim. minä ja siskoni olimme jo lapsena tämän suhteen erilaisia, vaikka sama kasvatus. Siskoni on huoleton, tavarat jäävät vähän sinne minne ne käsistä sattuvat jäämään ja sitten hän siivoaa kerralla kunnolla. Minä taas pidän kaiken järjestyksessä ja siivoilen pikkuhiljaa, ylläpidän siisteystasoa. Tämä näkyi jo lapsena leluissa, kirjoituspöydällä, vaatekaapissa jne. Samaa oli havaittu myös muissa perheissä nyt jo aikuisissa lapsissa. Siinä sitten vertailimme nyt aikuisina omien lastemme siisteyskäsityksiä ja tavaroista huolehtimisen taitoa. Ja kun mukana oli meidän aikuisten vanhempia, niin saimme hyvän vertailun.
Toki kannattaa opettaa arvoja ja tavaroista huolehtimista, mutta joku temperamentti/persoonakysymys tässä asiassa tuntuu vaikuttavan vahvasti.
Kyllä, ihan varmasti se on kaikista eniten persoonakysymys, vaikka tietenkin tottumuksella ja kasvatuksellakin on jotain merkitystä. Itse huomaan jo nyt, että omat lapset ovat aika erilaisia siivousasian suhteen 🙂 Olisikin mielenkiintoista kans jutella oman tuttavapiirin kanssa heidän kokemuksistaan siisteyskäsityksestä ja siihen mahdollisesti vaikuttaneesta kasvatuksesta.
Paras kodin siisteyteen liittyvä mietelause jonka tiedän, on teuvalaisen isomammani periaate: ”siistiä ei tule tekemällä vaan pitämällä.” Ja näin se ainakin meidän perheessä on; helpompaa on siivota silloin kun sotkua on vielä vähän (= ennen ulos lähtöä ja nukkumaan menoa) kuin sitten kun kämppä muistuttaa jo kaatopaikkaa (mikä ainakin meidän muksujen luovuudella tapahtuisi hyvinkin nopeasti).
Kun lapset on saatu viimein nukkumaan ja saa hetken hengähtää miehen kanssa ennen nukkumaan menoa, on ihanaa olla siistissä asunnossa, ilman että joka askeleella jäisi jalan alle pikkulego tai Ryhmä Hau-figuuri.
No tämän mietelauseen minäkin voin allekirjoittaa 🙂 Itsekin koen juurikin helpommaksi sen, että siivoilee hiljalleen kuin sitten rysäyksenä kerralla, kun koko kämppä on jo ylösalasisin. Ja samalla pysyy mielenrauha paremmin 🙂
Olisipa kiva! Mutta musta ei vaan ole siihen. Yritän ja epäonnistun. Jatkan silti yrittämistä, ehkä joskus onnistun enemmän kuin epäonnistun.
Meillä on kolme lasta, 5-vuotias ja kohta 2- ja 8-vuotiaat. Ihan karmea yhtälö 😀 taapero kohnaa, levittää ja sohlaa. Isommat menee kavereidensa kanssa omiaan edestakas, paidanhelmat vain vilahtaen. Koska en osannut opettaa lapsia aiemmin siivoamaan jälkiään heti (koska en ole itsekään sellainen, en osannut esimerkillä ohjata) tuntuu se lähes mahdottomalta nyt. Se vaatisi juuri sitä läsnäoloa _jokaisen_ kohdalla, että muistuttaisi aina ja olisi mukana auttamassa. Siihen ei kerta kaikkiaan pysty, koska kaikki tapahtuu niin nopeasti ja sitten kun muistan, ovat lapset taas jo omilla teillään. Tuo iltasiivous oli myös yksi kokeilemaan ajatus, mutta voi pojat kun ei siitäkään meinaa tulla mitään. Iltatoimet kestää ja kestää ja kestää… Porukalla siivoamiselle on välillä todella vaikeaa löytää rakoa ja aikaa. On vain niin monta liikkuvaa osaa. Ja ennen kaikkea, se ei ole luontevaa itsellekään, niin vaikea sitä on toiselle opettaa. Ensin pitäisi itse oppia. Mutta annan itselleni siimaa tässä. Elämä on niin täyttä juuri nyt ja on isoja muutoksia edessä, joten tehdään se mikä nyt voidaan ja yritetään sietää sotkua. Kaikki aikanaan. Ja kyllä, juuri nyt kun on niin paljon kaikkea, tuntuu että siivoaminen olisi hukkaan heitettyä elämää 😉
Nämä on niin vahvasti persoonakysymyksiä. Mä olen taas kentän toisella laidalla yrittänyt lasten myötä oppia sietämään sotkua. Huomaamatta olen siinä onnistunutkin aika kivasti; tajuan sen välillä, kun käyn lapsettomissa perheissä, joiden kotona tosissaan ON siistiä 😀 Mutta silti, ei sellainen huoleton siisteyskäsitys silti minulta onnistu noin vain ja hyvin. Sekasotku ja tavaroiden hukassa oleminen alkaa ahdistaa. Siksi on pitänyt yrittää löytää se tähän elämäntilanteeseen sopiva siisteysbalanssi. Ehkä joskus meillä on taas ikkunat, jotka eivät ole täynnä klähmäisiä sormenjälkiä ja ovenpielet, jotka eivät ole non-stop-tahmaisia 😀
Mä olen itse hyvin järjestelmällinen ja tavaroille on omat paikkansa, joihin niiden olisi suotavaa kulkeutua heti käytön jälkeen. Mua ei myöskään enää haittaa se, että muut perheenjäsenet kyselevät tasaisin väliajoin tavaran x olinpaikkaa, 2 3:sta on ADHD, ei ne tuollaisia muista.
Alkaa ahdistaa, jos vaikka pöydillä ajelehtii epämääräisiä kasoja. Pitkään pyrin lasten huoneet järjestämään lasten kanssa joka ilta, mutta lasten kasvaessa törmään yhä useammin siihen ongelmaan, että leikit on kesken eikä niitä siten voi korjata pois. Nykyään pyrin siihen kompromissiin, että lattialla olisi vain yksi leikki kesken kerralla. Tämä onnistuu vaihtelevalla menestyksellä.
Lasten luonteet vaikuttaa myös tosi paljon: esikoinen on järjestystä rakastava, mutta hänen tapansa ylläpitää järjestystä eroaa omastani välillä aika lailla. Hän läjää tavaroita (tähän kyllä vaikuttaa sekin, että säilytystilaa on liian vähän eikä kaikille tavaroille ole omia paikkoja) ja sitten niihin läjiin ei saa koskea. Kuopus taas on boheemi, tavarat jää (usein lattialle) niille sijoilleen kun ne kädestä laskee. Ja sitten kysellään äitiltä ja etsitään jotain supertärkeää lelua kissojen ja koirien kanssa vaikka se on siinä sotkussa lattialla… Mutta joo, tämä on yksi niistä asioista, joiden puolesta ”taistelen”.
Ah toi, että kysellään, missä mikäkin tavara on, ja sitten se tavara on just siinä nenän edessä kaiken muun röynän keskellä. Tuttua! 😀 Itse en kyllä ole sen kanssa vielä ollenkaan zen, vaan laittaa joskus tosissaan ärsyttämään, kun olisi muutakin tekemistä ja tuntuu, että toiset eivät ole edes koittaneet etsiä, kun jo tullaan minua hakemaan apuun.
Meidänkin lastenhuoneessa on kyllä keskeneräisiä leikkejä, eikä niitä tarvitse siivota iltasiivouksen aikana pois. Nytkin siellä on ollut monta päivää tuoleista rakennettu keppishevostalli ruoka-astioineen päivineen. Lähinnä siis sellainen levällään oleva irtotavara koitetaan laittaa takaisin paikoilleen iltaisin.