Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Minun lapsuudessani ei mökkeilty. Monialayrittäjävanhempieni kiireisimmät työajat osuvat kesään, joten kesämökkeilylle ei olisi ollut aikaa. Minun lapsuuteni kesiin kuuluu muistoja hellepäivistä, jolloin hyppelimme mansikkamaalla sadettimien vesisuihkuja väistellen ja öistä, jolloin nukuimme siskon kanssa makuupussissa jäätelövaunussa milloin missäkin markkinapaikassa pitkin Pohjanmaata. Lapsuuskesät tuoksuvat torille pakattavilta tillinipuilta, ilmassa leijuvilta hattarahaituleilta, mansikoiden makeudelta ja juuri maasta kuokituilta multaperunoita.

Vain satunnaiseen talvikäyttöön hankittu mökki olisi tuntunut hölmöltä. Sitä paitsi asuimme Järvenkylässä; ei tarvittu pakopaikkaa luonnonhiljaisuuteen, kun laakeat pellot, humisevat metsät ja hiljalleen virtaava Kyrönjoki levittäytyivät oman tuvan ympärillä. Jonkin aikaa meillä oli käyttömahdollisuus kotikylän mökkiin Vaasan saaristossa. Se kaikki oli maaseudun likallekin eksoottista. Kaasuhellalla tehdyt pussiruuat, iholla tuntuva raikas merituuli ja makuupussiyöpymiset 70-lukuisten kukkatarrojen värittämissä mökissä.

Edelleen vanhempieni luona vallitsee kaksi eri todellisuutta kesäisin ja talvisin. Sesonkiaikaan kotimyynti ja mansikoiden itsepoiminta täyttää lapsuuskotini pihamaan ja pellot iloisella kesähulinalla ja ihmisillä. Lapsien mielestä on ihanaa, kun pihassa riittää leikkikavereita aamusta iltaan, kenkiä ei tarvita ja voi syödä mielin määrin mansikoita, herneitä ja porkkanoita. Itsekin viihdyn lapsuusmaisemissa parhaiten juuri silloin, kesän kuumimpaan ja hektisimpään aikaan.

Talviaikaan kotipihan meno vaimentuu ja mykistyy. On niin hiljaista, että sen hiljaisuuden voi kuulla. Nautin talvilapsuuskodin olomuodosta pari päivää, talletan sen nurkkien naksuntaa ja takkapuiden loimua itseeni. Mutta sen jälkeen kaupunkilaistunut sieluni jälkikasvuineen alkaa hiljalleen ahdistua ja huomaa kaipaavansa enemmän elämää ympärilleen.

Siksi onkin loogista, että me haaveilemme kaupunkimökistä; pienestä metsätöllistä Kivinokassa tai puutarhamökistä Herttoniemen siirtolapuutarhassa. Se olisi meidän minikokoinen huvikumpu kivenheiton päässä kotoa ja pääkaupungin keskustasta. Nautimme myös siitä, että vuokraamme kerran tai pari vuodessa mökin jostain pääkaupunkiseudun läheltä. Poimimme syksyisin sienet ja mustikat, annamme keväisin puusaunan löylyjen pestä kehosta pois talven harmauden. Mökkeilyn ihanuutta ilman mökin omistamisen vastuuta.

Elämäämme kuuluu kuitenkin yksi vakituinen mökkikin. Minä sain sen elämääni jo yli 19 vuotta sitten, silloin kun viisitoistakesäisenä tapasin puolisoni. Saattaa kulua yli vuosikin, kun emme käy mökillä, mutta on ihanaa tietää, että siellä se on; miehen vanhempien mökki. Se paikka järven rannalla on tuonut elämääni ensimmäistä kertaa avannossa pulahtamiset, savusaunan hämärän levollisuuden, paljussa lillumisen ja nuotiolla keitetyt nokipannukahvit.

Pääsiäisenä käväisin lasten ja siskoni kanssa mökillä. Se on lapsille melkein enemmän mummula kuin se varsinainen mummula Seinäjoella. Tulimme aamupäivästä valmiiseen pöytään, johon anoppini oli taas loihtinut sellaiset kattaukset, että syötyämme en voinut kuin onnellisena ähisten rössähtää ruokalevolle sohvalle. Illalla saunoimme, minkä jälkeen kannoin siskon kanssa putipuhtaat ja uniset lapset sisävaatteissaan autoon. Siihen he nukahtivat yöunilleen, kun ajelimme siskon kanssa takaisin omien vanhempieni luo pitkin latojen täplittämiä ja hiljalleen hämärtyviä maisemia.

On ihanaa, että omien lapsieni lapsuusmuistoihin piirtyvät mummin ja paapan mansikkakesien ja hiljaisten talvipäivien lisäksi myös hetket mummun ja papan mökillä. Moottorikelkalla päryyttämiset jäällä, pirtin pöydän ääreen vieriviereen ahtautuneet sukulaiset, aitassa nukutut yöt ja hellepäivät, kun kylpypunkat voi kantaa nurmikolle siksi aikaa kun savusauna vielä lämpiää.