Siinä ne ovat, minun uudet silmälasini. Runotyttölasit, tai ronskin ja rohkean runotytön silmälasit, kuten optikkoni Tea korjasi kuullessaan nimitykseni uusille prilleilleni. Ihanat keltasankaiset, kevyet ja omanlaiseni. Ja mikä olennaisinta, sellaiset rillit, joilla taas näkee terävästi.

Omat silmäni ovat vähän hassut ja herkkikset. Näen oikeastaan ihan hyvin, tavallaan, mutta silti sain ensimmäiset silmälasini tokaluokkalaisena. Ne olivat itse asiassa aika samanmalliset kuin nämä nykyiset, mattaruskeilla kehyksillä vain. Älkää kysykö mitään lukemia näöstäni, siitä en ymmärrä mitään, eikä onneksi tarvitsekaan ymmärtää. Mutta plussaa on, ja hajataittoa.

Se, että tarvitsen silmälaseihin plussaa, tarkoittaa sitä, että oikeastaan minulla on haukan katse. Voisi sanoa, että näen vähän liiankin hyvin, mistä ne ongelmat tulevat. Kun miinusta laseihinsa tarvitsevat hakeutuvat optikolle siksi, että eivät yksinkertaisesti näe, plussatyypit yleensä tajuavat hakeutua optikolle mutkien kautta. On päänsärkyä, lihasjännitteitä, silmien kirvelyä, huimausta ja muita kummallisia oireita, joiden ei heti tajua johtuvan näöstä.

Itse pidin pitkään laseja vain lukiessani tai koneella työskennellessäni, niin sanottuina lukulaseina. Viisi vuotta sitten sain kuitenkin riesakseni juuri sellaisia kummallisia oireita, joiden syytä ei aluksi osaa sanoa. Olin töissä televisiotuotannossa, eli tuijotin kokonaisen työpäivän liikkuvaa kuvaa, minkä jälkeen kirjoitin vielä iltaisin blogia. Aloin saada päänsärkykohtauksia, jotka päätyivät pahimmillaan oksentamiseen. Silmät surisivat kuin kameran objektiivi yrittäessään epätoivoisesti tarkentaa. Luulin olevani (ja toki siinä vaiheessa elämää olinkin) älyttömän väsynyt, kun silmät valuivat vettä ja olivat välillä niin kipeät, ettei niitä voinut pitää auki. Huimasi.

Lopulta olin ihan varma, että näköni on täytynyt huonontunut radikaalisti. Mitään muuta syytä ei enää voinut olla jäljellä. Varasin ajan optikolleni, ja työpäivän jälkeen näöntarkastuksessa istuessani meinasin oksentaa. Silmät olivat pitkän päivän jälkeen niin ruvella ja väsyneet. Saman huomasi optikko, joka totesi, että tämän tuloksen mukaan sinulle tulisi pullonpohjalasit.

Varasimme uuden ajan vapaapäivän aamuksi, ja yllättäen näköni ei ollut muuttunut kuin aavistuksen. Sellaisen määrän, jonka vain kaltaiseni herkkisilmäiset edes huomaavat. Teetimme uudet lasit, ja optikkoni kehotti kokeilemaan, josko pitäisin laseja koko ajan, en vain työskennellessäni. Maailma kirkastui muutamassa päivässä, päänsäryt lakkasivat. Silmät rauhoittuivat, kun niiden ei tarvinnut aina lasien laittamisen ja pois ottamisen väleissä totutella näkemään uudella tavalla.

Niin minusta tuli kokoaikainen rillipää. Ja se sopii minulle, pidän silmälaseista ja tunnen oloni alastomaksi ilman niitä. Ne kuuluvat minuun, siihen miltä näytän. Pidätän oikeuteni muuttaa mielipidettäni, jos joskus ihan oikeasti en näe mitään ilman rillejä, mutta en tahtoisi leikkauttaa silmiäni. Piilolinssejä en uskalla edes miettiä, sillä kaikki silmiin kohdistuva sörkkiminen on vain kuvottavaa. En vaikka valokuvaaminen rillit päässä on ihan hanurista.

Uudet silmälasini ovat Andy Wolf -merkkiset, Ranskassa käsin tehdyt ja kehysmalli on nimeltään Lisa H. Nekin ovat luotto-optikoltani Helsingin Katseesta, jonne päädyin asiakkaaksi kymmenisen vuotta sitten. Olin ollut moikkaamassa Berliinissä asuvaa ystävääni, joka oli tuolloin töissä silmälasimerkki Mykitalla. Reissutuliaisena toin Suomeen Mykitan pokat, joihin piti teettää linssit. Etsin Helsingistä merkin jälleenmyyjiä ja päädyin Helsingin Katseeseen. Ne rillit ehtivät mukaan ainakin vielä tähän postaukseen viiden vuoden takaa.

Sen koommin en ole harkinnut muualla käymistä silmälasihommissa. En ole helppo asiakas, mutta kun minut saa vakuutettua tekemisestään, pysyn vakkarina – ja kannan mukanani asiakkaiksi kaikki, tässä tapauksessa, rillipäiset tuttuni kavereista siskon poikaystäviin. Luotan Helsingin Katseen Tean ja Mikon ammattitaitoon ja näkemykseen täysin. Nytkin sain kolme tuntia kiireetöntä, herkkävaistoista ja henkilökohtaista palvelua, mikä ei tässä maailmassa ole mitenkään yleistä. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät kyllä, että olen silmieni lisäksi erityisen herkkis paskalle asiakaspalvelulle.

Kuluneet viisi vuotta palvelleet Oliver Peoplesin pokat olivat Helsingin Katseesta nekin (täällä viimeisimmät kuvat niistä), samaten kuin esimerkiksi tässä postauksessa näkyvät Barton Perreiran aurinkolasini. Jouduin hankkimaan aurinkolasitkin vahvuuksilla erään kesäisen ja lopulta niin tutun ”mistä ihmeestä nämä päänsäryt johtuvat” -episodin jälkeen. Silmät menivät ihan sekaisin, kun välillä käytin rillejä ja välillä aurinkolaseja ilman voimakkuuksia. Nyt vähän jännittää, joudunko uusimaan taas aurinkolasinikin, luultavasti.

Uudet rillit tuntuivat alkuun hassuilta, sillä niissä on alhaalla erilainen voimakkuus lähityöskentelyä varten. Aivoilla meni pari päivää tottua näkemään uudella tavalla, ja kompuroin melkein naamalleni metron liukuportaissa. Mutta hitsi vie, että on ihanaa nähdä tekstieditorin tai kirjan kirjaimet taas teräväreunaisina. Linssit eivät ole naarmuiset ja ihmetyshiessä marinoidun harmaat. Ja se, että tarkentaessa katsetta kauas, ei enää tarvitse odottaa kahta sekuntia, että silmät ehtivät perässä!

Optikon hyllyyn jäivät vielä kuumottelemaan mustat pyöreäsankaiset vuokkonurmesniemi-lasit, oman elämänsä taiteilija -prillit, jollaisista olen haaveillut vuosikaudet. Lupasin joskus pari vuotta sitten, että kun joskus imetys loppuu ja kaikki hormonit ovat kropassa taas aloillaan optikkoreissua ajatellen, saan luvan ostaa itselleni kahdet rillit. Minulla on talvitakkejakin pari erilaisiin tilanteisiin, mutta rillejä vain yhdet, vaikka käytän niitä ihan joka päivä jokaisena vuodenaikana! Mutta nyt (pankkitilin tasapainon säilyttämiseksi) otetaan ensin tämä runotyttölook kunnolla haltuun.

Niin mieletöntä miettiä, mitä kaikkea tulenkaan tulevien vuosien aikana kokemaan näiden prillien läpi nähtynä! Voisin helposti nähdä itseni kirjoittamassa esimerkiksi sen ensimmäisen satukirjani nämä nenällä.