©Lahiomutsi Arkikuva 43 Minkalaisena toivoisin teidan muistavan minut Tanssiminen-8865

©Lahiomutsi Arkikuva 43 Minkalaisena toivoisin teidan muistavan minut Tanssiminen-8865Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Välillä mietin kauhuissani, onkohan tämä tässä hetki, jonka lapset muistavat koko loppuelämänsä? Onko tässä se tapahtuma, jonka ympärille lapsuusmuistot – ne todelliset ja ajan mielessä muovaamat – punoutuvat?

Mitä jos he muistavat vain ne uupumisvaiheeni muutamien vuosien takaa, kun valuin epätoivoa ja räkää niin paljon, että yöt eivät riittäneet sen vuodattamiseen. Tai mitä jos he muovaavatkin lapsuusmuistonsa vain niistä arjen melko tavanomaisista pyllähdyksistä, joihin olen vanhemmuudessani päätynyt.

En tahtoisi tulla muistetuksi ihmisenä, joka ei aina pysty peittelemään sitä, miten epämiellyttävänä kokee harrastuksiin kuskaamisen tai kuravaatepyykin, joka ei tunnu loppuvan koskaan. En haluaisi tulla muistetuksi äitinä siitä, että en erityisemmin jaksa leikkiä mitään mielikuvituleikkejä ja että olen satukirjoissa niin niuho, että en tahtoisi lukea mitään omasta mielestäni tylsää ja aivotonta tai sutaisten kuvitettua.

En haluaisi olla muistoissa aamuisen eteisen hermoromahdus, siivousnalkutus tai mikä pahinta, työpöydän ääressä iltamyöhään kyyristelevä selkä, johon ei saa kontaktia.

Noiden muistojen päälle minä tahtoisin tulla muistetuksi vanhempana, jonka kanssa oltiin lähekkäin, sylikkäin, kainalokkain, käsikkäin. Äitinä, joka ei padonnut tunteitaan – vaikka välillä sen takia sytytyslanka oli liian lyhyt – vaan rakasti täysillä ja opetti muutkin sanoittamaan olotiloja, puhumaan ilmaa puhtaaksi ja pyytämään anteeksi ajatuksella, ei vain pakolla. Ihmisenä, jolta sai aina pusun, kun erottiin, tavattiin, nukahdettiin ja herättiin.

Olisinpa muistoissa se, jonka kanssa maattiin syksyisessä metsässä sammalmättäillä katsellen yläpuolella huojuvia kuusia ja joka iltasadun luettuaan luki kerrossängyn vieressä omia kirjojaan otsalamppu päässä. Se, joka opetti näkemään arkisissa asioissa kauneutta ja jonka kanssa tehtiin asioita, joiden hienouden ymmärsi kunnolla vasta myöhemmin: sienestettiin, viljeltiin pientä laatikkoa, poimittiin marjoja ja poljettiin pyörällä silloinkin, kun talvivaatteiden kanssa kypäränlenksu kinnasi ja loska likasi lahkeet. Se, joka laski pulkkamäessä Stigalla, vaikka melkein katkoi kätensä.

Toivoisin lasteni muistoissa minun olevan vanhempi, joka kertoi ja keskusteli asioista rehellisesti kuukautisista kuolemaan, alkoholismista uskontoihin, eettisyydestä ekologisuuteen, seksistä rakkauteen ja ilmastonmuutoksesta verotukseen. Että saisin liikkeelle jotain, mikä jatkuisi, kasvaisi ja muuttaisi maailmaa minunkin jälkeeni. Että voisin haastaa ajattelemaan, näkemään ja tekemään maailmasta hyvän itselle ja muille. Olisin heikko ja vahva, oikeassa mutta erehtyväinen.

Että sitten joskus he ymmärtäisivät, että kas, kaikki ne äidin kanssa käydyt keskustelut kasvissyönnistä, kierrättämisestä ja maapallon hyvinvoinnista olivat tärkeitä ja saivat alitajuisesti tapahtumaketjuja aikaan. Ehkä sille äidin joululahjamainoslehtien ja lahjalistatoiveiden edessä saadulle epätoivohermoromahdukselle oli syynsä.

Toivoisin, että sitten joskus lapset muistelisivat, että äidin kanssa istuttiin saunalauteilla ja hierottiin vuorotellen kuorinta-ainetta toistemme jalkoihin. Vaikka äiti tykkäsi heittää vähän turhan kuumia löylyjä, siinä vieressä istua napitettiin, koska siinä oli hyvä. Kenelläkään ei ollut kiire ja mieleen pulpahteli asioita, joista ei muuten olisi ehkä tullut juteltua.

Että olisin se, joka vei festareille, kirpputoreille, museoihin, tapahtumiin, oopperaan ja pellonreunalle keräämään villiyrttejä ja ryöppyäviä ketokukkakimppuja. Se, joka tutustutti kirjallisuuden maailmaan ja näytti, miten lukemalla sekä maailma että mielikuvitusmaailma selkeytyvät ja avartuvat. Ja se, joka piti perheen kanssa yhdessä syömistä niin tärkeänä, että vielä kotoa muuttamisenkin jälkeen keräännyttiin mahdollisimman usein syömään yhdessä.

Sitten toivoisin olevani myös se hassutteleva äiti, jolla oli koko lapsuuden ajan tapana välillä ennalta odottamatta alkaa tanssia ja laulaa kuten kuulemma jossain sen nuoruuden Ally McBeal -telkkarisarjassa jollain tanssivalla vauvalla oli tapana. Ai että se oli hassun noloa, mutta samalla nauratti joka kerta ihan kamalasti, vaikka alkuun kuinka yritti olla nauramatta.

Toisinaan lapsuusmuistoissa on iltoja, kun laitettiin Spotifysta soimaan Antti Tuiskua ja tanssittiin liioitellusti eläytyen keskellä kotia äidin kanssa niin että parketti natisi, posket muuttuivat punaisiksi ja nauru kupli. Yksi sellainen ilta tallennettiin vuonna 2018 myös äidin blogiinsa tekemään arkikuvasarjaan.

Onpa huojentavaa välillä keskittyä etsimään itsestään niiden vanhemmuuskompastuskivien sijaan hyviä puolia. Mähän kuulostan ihan kivalta äidiltä, ja toivottavasti sitä voittopuolisesti olenkin. Kokeilkaa tekin. Mistä te tahtoisitte tulla muistetuksi jälkikasvunne lapsuusmuistoissa sitten joskus?

Jaa: