Hotellimme Australiassa sijaitsi esikaupunkialueella South Perthissä. Kotoisasti kutsuttuna lähiössä siis. Se oli vähän pakkorako, sillä majapaikat kotimajoituksista hotelleihin olivat törkeän hintaisia, etenkin kun oli matkassa Balille mitoitetulla budjetilla. Päädyimme siis hivenen kämäiseen perushotellin keskustan laitamilla.

Vaikka hotellista en pitänytkään, sen sijainti oli lopulta mainio. Lähiömutsi on aina lähiömutsi, myös Australiassa. Oli kotoisaa asua varttitunnin bussimatkan päässä keskustasta, suloisien ja littanoiden aussiomakotitalojen keskellä. Koska muita turisteja ei Perthissä noin muutenkaan erityisemmin ollut, pääsimme livahtamaan kuplaan, jossa olimme kuin paikalliset ikään.

Ensimmäisenä löysimme kaupungin leikkipuistot. Balilla sellaisia ei ole, joten jopa minä leikkipuistoangsteineni nautin niistä. Viltti puiston viereen levälleen ja lapset kirmailemaan leikkipuistoon – mikä ihana konsepti! Etenkin kun ei ensin tarvinnut kaivaa loskaista lunta keinun alta, että lapsi pääsee keinumaan tai pukea koko seurueelle vedenpitävää naparetkivarustusta.

Sitä paitsi leikkipuistoissa oli variaatioita. Lempparimme oli puisto, jossa oli erilaisia jättimäisiä ja säänkestäviä musisointivälineitä. Miehen oli myös helppo sujahtaa koti-isärooliin australialaisittain. Mä kirjoitin aamupäivät miehen ollessa lasten kanssa puistossa, minkä jälkeen tehtiin myöhäiset lounastärskyt johonkin ravintolaan. Lapsille löytyi helposti kavereita, ja mieskin sai muista vanhemmista seuraa ”hiekkalaatikon reunalle”.

Tulikin olo, että australiassa olisi helppo sujahtaa elämään tavanomaista arkea. Vaikka Perth on kaukaisin paikka, jossa olemme käyneet, fiilis oli tuttu ja helppo. Tuntui, että siellä olisi helpompi kerätä ympärilleen mielekäs harrastuskimara, ystäviä ja arkirutiineita. Välillä ihan unohti, että olimme maapallon toisella puolella, kunnes läheisestä puusta lehahti lentoon laumallinen valkoisia kakaduja tai törmäsi iltakävelyllä lähisaaren kenguruihin.

Muistutus maan erilaisuudesta tuli myös silloin, kun leikkipuistossa luikerteli käärme – kuulemma myrkyllinen sellainen – ja kun kaupungin käärmepyydystäjä tuli siirtämään käärmettä parempaan paikkaan. Muutenkin moni asia oli nurinkurinen. Australiassa pystyi aistimaan lähestyvän syksyn, kun suomessa samaan aikaan fiilisteltiin arasti lähestyvää kevättä. Sanomalehden lentotarjoukset näyttivät hullunkurisilta. Balille pääsee edestakaisin parilla satasella, mutta matkasta Lontooseen pitää pulittaa reilusti päälle tonni. Paikalliset joutsenet olivat mustia.

Jos mies löysi tutun rytmin leikkipuistoista, minä löysin sen kirjastosta. Istuin liian monta aamupäivää kuppaisessa hotellissamme kirjoittamassa, kunnes tajusin kirjastojen olemassaolon. Sen jälkeen matkustin aina aamuisin bussilla keskustan kirjastoon, jonne perustin toimistoni. Viikossa ”työmatkasta” ja kirjaston tutuista nurkista ehti tulla rutiini, joka hauskasti tuntui arkiselta.

Yhtenä kirjastoaamupäivänä ulkona satoi kaatamalla, ilmanpaine puhkui raskaana syksyistä tunnelmaa ja istuin koneineni kirjastossa. Ympärillä leijui turvallinen ja huumaava tuoksuyhdistelmä painomustetta ja paperia. Ihmiset tulivat sisään huppujensa uumeniin kätkeytyneenä ja vettä valuen. Laitoin silmäni kiinni ja vain nautin siitä sentimentaalisen tutusta tunnelmasta, kaukana kotoa.

Eniten meitä tuntui yhdistävän paikallisiin rakkaus grillaukseen, piknikkulttuuriin ja puistojen sekä rantojen aktiivikäyttöön. Ympäri kaupunkia – siis ihan keskustaa ja kansallispuistoja myöten – oli ripoteltuina kaasugrillejä, joita sai kuka vain käyttää ilmaiseksi. Sen kun painoi napista, ja grilli alkoi kuumeta. Ruoka oli valmiina siihen mennessä, kun grilli automaattisesti sammui.

Paikalliset käyttivät grillejään innokkaasti, emmekä me tehneet poikkeusta. Ostimme kaupoista helposti grillissä valmistettavia aineksia, lainasimme hotellista muutamat lusikat ja perustimme keittiömme ulos vähintään kerran päivässä. Se oli mukavaa, mutta myös käytännöllistä. Meillä ei yksinkertaisesti olisi ollut varaa syödä koko ajan ravintoloissa, joihin upposi kerralla helposti melkein viikon ruokabudjetti Balilla.

Siellä me siis kokkailimme paikallisten keskellä, lainasimme suolaa viereiseen pöytään ja kilisyttelimme olutpullojamme yhteishengessä. Ihmisten ystävällisyys jaksoi yllättää ja ihastuttaa päivästä toiseen. Ihan kuin Australiassa olisi jäljellä palanen 1800-luvun herrasmieskulttuuria. Suomalainen oli pökertyä ihmetyksestä, kun jokainen tervehti ja kiitti iloisesti bussikuskia, ja kun bussikuski leveästi hymyillen totesi minulle ”It’s ok, don’t worry honey”, kun sekoilin matkarattaidemme kanssa tukkien koko bussinoven.

Hullunkurisinta oli ehkä se, miten kiinnostuneita meistä oltiin. Me olimme jännittäviä ja eksoottisia ihmisiä kaukaa Skandinaviasta. Hotellimme aamupalalla eräs uusiseelantilainen rouva tuli kysymään, mistä olemme kotoisin. He kun olivat seurueensa kanssa ihastuneena kuunnelleet meidän ”kaunista ja laulavaa” kieltämme. Kuullessaan kotimaamme, hän innostui: ”Oh, sinne olen aina tahtonut matkustaa, ihmeellistä! ”

Jaa: