https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/uupumus-voi-iskea-myos-bloggaajaan-pupulandian-jenni-rotonen-en-pystynyt

Kiitos kysymästä, hyväähän tässä. Tai sanotaanko, parempaa koko ajan. Kulunut syksy oli raskas ja kuluttava, myös työn saralla, bloggaajana. Vieläkin heikottaa, mutta kyllä tämä tästä.

Siksi kirjoitankin nyt postauksen, joka todennäköisesti tulee ärsyttämään monia. On ihmisiä, jotka tulevat pöyristymään siitä, että kehtaan valittaa. Luultavasti moni lukija häipyy virtuaaliovet paukkuen lähiöstä luettuaan tämän. Seuraavat ajatukset, mietteet ja lauseet ovat kuitenkin vaivanneet mieltäni koko syksyn, ja toivon niiden ääneen sanomisen ilman sensuuria niksauttavan asioita kohdilleen. Ehkä ne selventävät jotain teillekin, mutta eniten toivon asioista puhumisen selkeyttävän omia ajatuksiani.

Joskus syksyllä kirjoitin, että olen harkinnut blogin lopettamista tasan yhden kerran. Se oli vale. Tänä syksynä olen miettinyt sitä monta kertaa. Olen parkunut iltaisin miehen kainalossa, että en vain enää jaksa. Annan ja teen kaikkeni, mutta mikään ei riitä. Myönnettäköön, että pahimmat itsesääliparkumiset olen vetänyt PMS-päissäni, mutta kuukauden muinakin hetkinä olen välillä kokenut niin jäytävää riittämättömyyttä, että tuntuu kuin repeäisin keskeltä kahtia.

Ja nyt se tulee: kyllä rakkaat, ihanat ja fiksut lukijani, te olette saaneet aikaan sen fiiliksen. Olen välillä ollut teille niin lapsellisen suuttunut, että on tehnyt mieli vain sulkea blogi selittelemättä mitään. Ei sitten saatana, kun mikään ei kelpaa, eipä tartte tulla enää tänne lukemaan juttujani, ilmaiseksi perkele! Välillä olen vain ollut niin voipunut kaiken työtaakan alla, loppuun asti puristettu ja rutattu hedelmä, josta silti halutaan vielä puristaa vähän mehua irti. Kaikki meille heti nyt, koska itsepä olet ammattisi valinnut! Väsymyksessä olen leikitellyt ajatuksella, että lopetan koko blogin.

Minä kerron aina ylpeänä tuolla kylillä, miten Lähiömutsin lukijat ovat fiksuja ja valveutuneita, eivätkä päästä mua helpolla. Teille on antoisaa tehdä blogia, koska te vaaditte laatua. Mutta tänä syksynä ne vaatimukset ovat välillä tuntuneet ihan kohtuuttomilta. Tuntuu, että te unohdatte, että minä teen tätä yksin, niillä 24 tunnilla vuorokaudessa, mitä minulla on käytössäni.

On tullut palautetta siitä, miten oli ihan kiva juttu, mutta postauksien kuvat ovat nyt vähän liian mielikuvituksettomia. Kuvia olisi kiva nähdä enemmänkin, mutta eipäs, kun kuvia on liikaa. Lähiömutsi on kuulemma ihan hajuton ja mauton, ennen kaikki oli paremmin. Kiroilenkin ihan koko ajan, paitsi kiroilin silloin parempaan aikaan vielä enemmän. Pyydetään lisää reseptejä, mutta ei nyt ainakaan tuollaisia reseptejä. Sanotaan, että ihan liian sliipattua kuvaa annat lapsiperhe-elämästä, ja sitten toisaalla sätitään siitä, että miten kehtaa valittaa, kun on ihan itse lapsensa hankkinut. Pitäisi olla kirppisjuttuja, mutta ihme materiahehkutusta ne kirppispostaukset. Harmitellaan, että olen postauksissa tullut kauaksi normiarjesta, kun minulla ei enää ole aikaa tehdä käsitöitä yhtä paljon kuin perhevapailla. No voi vittu, arvatkaa, harmittaako vähäinen aika kässäilylle itseänikin.

Halutaan, että kerron tuotteista ilman kaupallisia kytköksiä, ja kun niin teen, saan palautetta siitä, miten Lähiömutsi on pelkkää mainosta nykyään. Kun olen poiminut kymmenien luonnonkosmetiikkatuotteiden joukosta kuukausien testaamisen jälkeen suosikkini, se on mainos. Kun kirjoitan arvostelukappaleena saamani kirjan perusteella postauksen japanilaisista nikseistä hyvään elämään, se on mainos. Kun kerron vinkkejä oopperaneitsyille, se on mainos. Lähiömutsi oli pelkkää mainosta myös silloin, kun vietimme talven Balilla ja laskutin kuukausien aikana vain muutamasta hassusta yhteistyöstä samalla kun postauksia tuli normaalisti vähintään kuusi viikossa. Kuka sitä enää jaksaa lukea (aika hiton moni enemmän kuin silloin kun se oli niin paljon parempi).

Tahdotaan lisää postauksia työelämästä, ja kun sellaisia kirjoitan, valitetaan ja sanotaan, että pitäisi olla enemmän perhettä. En saisi kirjoittaa esimerkiksi kasvissyönnistä, koska kuitenkin lennetään, eikä asuta maakuopassa ja syödä koko talvi jäisiä nauriita. Kun kirjoitan, miten tärkeässä roolissa mieheni on kaikkeen työhön mitä teen, marmatetaan myöhemmin siitä, että kirjoitan vain blogiasioista. Ja ihan liikaa mainostan myös omia juttujani, kirjaa ja nyt viimeisimpänä podcastia. Tuntuu oikeasti ihan älyttömältä, että koen joutuvani pyytämään anteeksi sitä, että vinkkaan teille esimerkiksi podcast-jaksoista, joissa on lisää minun teille tuottamaa materiaalia, jota saatte kuluttaa ihan ilmaiseksi.

Huomaatte varmasti, että vähän on mennyt tunteisiin välillä. Ja siinä olette ihan oikeassa. Tuntuu välillä, että te rakkaat lukijat unohdatte minun olevan ihminen. En ole mikään tivolin ihmemasiina, josta nappia painamalla tulee ulos mietelause. Kuten niin monissa töissä, ammattibloggaajana työstä näkyy ulospäin vain pienen pieni osa. Luulen, että harva teistä ymmärtää, miten hitosti teen töitä. Missään muussa ammatissa – ja niitä on aikamoinen litania – en ole tehnyt näin paljon töitä. Se on ollut täysin sen arvoista, mutta tänä syksynä olen alkanut miettiä ajankäyttöni mielekkyyttä. Minulla on käytössäni vain 24 tuntia vuorokaudessa, ja välillä muussa elämässä tapahtuu niin paljon, että se näkyy työssä.

Kuluneena syksynä yksi isoin työpäiviä kuormittanut tekijä on ollut blogin muutto Blogger-alustalta WordPress-alustalle sekä domainin päivittäminen vastaamaan blogin nimeä. Itse muutto oli jo raskas ja aivan helvetin työläs, mutta isoin vaikutus sillä oli lukijamääriin. Osasin odottaa lukijoiden romahdusta muiden bloggaajien tarinoita kuultuani, mutta kyllähän se romahdus sieltä elokuun 80 000 uniikkilukijasta (se oli muuten Lähiömutsin kaikkienaikojen ennätys!) seuraavan kuun pohjamutiin vaikutti fiilikseen. Tuli siinä aika monena iltana unta odotellessa kelattua, että tätäkö minä olen suurella työllä valmistellut vuoden ja tästäkö minä juuri maksoin monen monta tuhatta euroa.

Aivan liian myöhään selvisi, että muutossa oli unohtunut lähettää Googlelle läjäpäin muuttoilmoituksia – se kaveri kun tarvitsee niitä läjäpäin uskoakseen. Kuuden vuoden aikana rakennettu ystävyys Googlen kanssa katkesi. Ja voin kuulkaa kertoa, että on aika penteleen tärkeä kaveri se Google. Kannattaa pysyä väleissä. Nyt on sitten ostettu SEO-ammattilaisten palveluita, koodaustaitoja ja oppeja. Se on ollut parasta, mihin olen firman rahoja hetkeen hussannut. Lähiömutsi on alkanut hiljalleen nousta taas vanhoille sijoituksilleen Googlessa ja sitä myötä myös lukijämääräkäyrät osoittavat iloisesti ylöspäin.

Mörrimöykkyfiiliksiä on piisannut muitakin. Marraskuussa sain erinäisin tavoin palautetta, että Instagram-tilini on ihan tylsä, siellä kun oli lähinnä kuvia, joilla kerroin blogissa olevasta postauksesta. Tiesin sen itsekin, mutta en vain sillä hetkellä kyennyt muuhun. Lapset olivat sairastelun takia päiväkodista poissa yli kaksi viikkoa, mutta omat työni rullasivat ihan normaalisti. Olin itse paljon sairaana, elämässä tapahtui henkisesti kuluttavia asioita ja luonnonvaloa kuvaukseen oli maksimissaan kaksi tuntia päivässä. Instagram, jota sitäkin normaalisti rakastan käyttää myös ihan muuten vain, tuli riippakiveksi. Ahdisti, mutta en yksinkertaisesti vain kyennyt enempään.

Miten tuntuukin, että ne moittivat palautteet ovat aina tulleet silloin, kun olen heikoimmillani. Kun yritän epätoivoisesti saada huonon risteilylaivan netin kanssa postausta liveksi muun seurueen ollessa jo syömässä. Kun istun iltamyöhään väsyneenä hotellin sängyssä kirjoittamassa perheen jo nukkuessa. Kun olen tullut kirjakustantamon juhlista aikaisemmin kotiin, että voin puolenyön jälkeen istua koneelle kirjoittamaan postausta. Niissä hetkissä asiallisesti ja rakentavasti muotoilutkin palautteet saavat olon ihan kirvelevän riittämättömäksi. Minä teen ja teen, mutta silti en ikinä riitä.

Välillä tekstejäni luetaan tarkoituksellisesti väärin, niiden päälle liimataan merkityksiä, joita en sinne itse olen maalaillut. Vaikka pidän tarkkaa rajaa yksityisyydessäni, olen kertonut tosi monista asioita myös avoimesti. Se kai saa aikaan fiiliksen, että minut tuntee. Ja sen perusteella tekstejä sitten tulkitaan. Minä olen ollut niin äidinmaidonkorvikkeiden lobbaaja kuin imetyshysteerikko. Minä olen ollut niin äitiydelle minuuteni uhrannut vässykkä kuin itsekäs äiti, joka ei ole luopunut vanhasta elämästään, vaan raahaa lapset mukanaan kahviloihin ja herranjumala jopa festareille. Samanlaisia ääripääluuloja liittyy jokaiseen valintaani, mielipiteeseeni ja askeleeseeni.

Bloggaajan pitää luoda oman työnsä arvostus joka päivä uudelleen. Olen yhtä hyvä kuin viimeisin postaukseni. Eilisellä ei ole enää väliä. Se on toisinaan raskasta, tänä syksynä erityisen. Joka päivä ei vain voi irrota timanttia, ja luulen sitä paitsi, että te väsyisitte siihen. Harva jaksaa kuunnella hittibiisejäkään putkeen, vaan väliin tarvitaan vähän hengähdystaukoja, vähemmän sykettä nostattavia säveliä. Hyvä blogifeedi on kuin aikakauslehti, jossa on erilaisia juttuja. Lyhyitä ja pidempiä. Syvällisempiä ja kepeitä. Välillä kirjoitan omasta mielestäni varsin hyvän postauksen, jota seuraa vähemmän timanttinen. Ja kun sen vähemmän timanttisen perään tulee kommenttia, että olet muuten nykyään tosi väsynyt, tekee mieli huutaa, että niin saatana olen, tuohon teidän kommentointiinne.

Huomasin syksyn aikana, miten varovaiseksi ja itsekriittiseksi tulin postauksien kanssa. Itseltäni jopa salaa pohdin hyvän aikaa etukäteen, mikäköhän tässä postauksessa ärsyttää ja mistäköhän tässä postauksessa te ette tykkää. Valmistauduin siihen, mitä tuleman pitää, että kestäisin sen paremmin. Siivosin postauskalenterista ideoita, joiden en ajatellut olevan tarpeeksi laadukkaita. En olisi ikinä kirjoittanut tätä hajanaisia ajatuksia sisältänyttä postausta, ellen olisi oksennustaudin keskellä antanut itselleni luvan alittaa riman. Sekalaista sepostusta ja vain yksi kuva, eihän sellaista nyt voi julkaista! Muistan, miten pelkäsin teidän kommenttejanne. Olin sairastelun keskellä niin heikossa kunnossa, että en olisi jaksanut yhtään negatiivista sanaa. Yllättäen postauksesta tykättiin.

Olen huomannut pohtivani, että olisi ihanaa voida välillä tehdä työtä, jossa omaa arvostustaan ei tarvitse rakentaa joka päivä uudestaan. Että joka päivä ei pitäisi saada jotain näkyvää valmiiksi. Että voisi askarrella jonkun työn kanssa pidempään. Siksi tahdon ensi vuodelle raivata tilaa aivan liian kauan suunnitteluasteella roikkuneille kirjaprojekteille.

Mutta en minä tätä blogia ole lopettamassa. En vielä, joskus sitten kyllä. Mitä tahansa ammatteja mietin, on tämä parasta ja antoisinta, mitä voin juuri nyt tehdä. Hitto soikoon, olen onnistunut vuosien puurtamisen kautta luomaan ikioman täysin omissa käsissäni olevan lähiöpaikallismedian, jolla kykenen elättämään itseni ja perheeni. Saan tehdä työkseni asioita, joista ennen maksoin. Vaikka teen paljon töitä, pystyn silti yhdistämään perhe-elämän nykytyöarkeeni melko kivuttomasti. Saan viettää perheeni kanssa aikaa enemmän kuin kellokortillisena toimittajana. Hulluhan olen, kun edes mietin, että jotain muuta alkaisin tehdä.

Mutta vähemmällä työmäärällä ja vähemmällä stressillä aion ensi vuoden aloittaa.

Te tiedätte, että kuuntelen tarkalla korvalla teidän palautteitanne. Ja siksi tämä syksy on ollut niin raskas, kun palaute on ollut niin ristiriitaista. Siitä ei vain tule mitään, että yritän miellyttää kaikkia. Aina pyllistän jollekin. Aina on joku, joka ei tykkää.

Siksi olen kokenut kaiken kipuilun jälkeen parhaimmaksi tehdä sellaista blogia, jota itse tahdon. Sellaista, jota itse tahtoisin lukea. Blogin ihanuus kun on se, että se elää kirjoittajansa mukaan. Jos tekisin edelleen töitä perhelehdille, kirjoittaisin vuodesta toiseen vauva-aiheista, mikä ei suoraan sanottuna kiinnosta itsenäni tällä hetkellä pätkääkään. Lasten kasvaessa koen myös luontevaksi, että heidän osuutensa blogini muusina hälventyy entisestään.

Jos kaipaat vauvanhuuruista blogia, on aika selkeää, että Lähiömutsi ei sitä enää ole. Kaivelen täällä omaa napanöftääni, kuten ennenkin, mutta aiheet ovat vain erilaisia, tästä elämänvaiheesta kumpuavia. Perhe pysyy edelleen punaisena lankana, mutta kuten hyvin tiedätte, vanhemmuus, äitiys ja perhe-elämä on niin paljon muutakin kuin kakkavaippoja ja suihkutissejä.

Aloitan laskettelun kulunutta syksyä hemmetisti parempaan kevääseen myöntämällä oman vajavaisuuteni ja sen, että kivassakin duunissa tulee välillä kausia, että tekisi mieli hukuttautua kusiämpäriin. Tarpeen siihen tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin, miten paljon tämä Kodin Kuvalehden haastattelu Pupulandia-blogin Jennin uupumuksesta resonoi.

Yritän opettaa itselleni, että tällaista Lähiömutsin kaltaista ja monen montaa paperilehteä isompaa julkaisua ei vain voi tai tarvitse tehdä yhden henkilön voimin vuoden ympäri ja vuodesta toiseen. Siksi pidän jouluna ihan rehellisen loman. Ja heti huhtikuussa toisen. Kameran kanssa saan leikkiä, mutta puhelimen laitan kiinni ja läppärin hautaan jonnekin kaapin perälle.

Online-maailman ammattilaisenkin on oltava välillä offline.

Jaa