Istuin viime viikolla juhlasalin lattialla lastemme päiväkodin Suomi 100 -juhlissa. Salin seinät oli koristeltu lasten tekemillä Suomen lipuilla. Sinistä valkoisille lakanoille maalattuna. Lapset lauloivat silmät innosta tuikkien kotimaalleen paljon onnea vaan. Kyllähän siinä muutaman ylimääräisen kerran piti nielaista liikutuksenkyyneleitä. Monille heistä Suomi näyttäytyy vielä pitkälti sellaisena, mitä se parhaimmillaan on.

He eivät tiedä esimerkiksi keskustelusta, jossa hiljan olin osallisena. Siinä eräs henkilö toivoi, että syttyisi sota, jota kaltaiseni ihmiset saisivat jotain oikeaa murehdittavaa. Kyse oli vähemmistöjen oikeuksista. Vaikka alankin olla aika turtunut näihin keskusteluihin, silti ne pääsevät menemään ihon alle. En edes ala purkamaan, mitä muita ajatuksiaan kyseinen henkilö keskusteluun heitti. Se saa edelleen aikaan niin oksettavan ja toivottoman olon. Että joku kokee heikompien oikeuksien parantamisen olevan itseltä pois. Että sota olisi parempi kuin tasa-arvo.

Tämä keskustelu yhä mielessäni kaihertaen istuin siinä juhlasalin lattialla ja kuuntelin lasten onnittelulaulua Suomelle. Siinä hetkessä päätin, että otan siniristilipun takaisin itselleni. Viime vuosina Suomen lippu on edustanut jotain ihan muuta kuin sen kuuluisi. Lippu kädessä kulkevat ihmiset ovat herättäneet minussa pelkoa ja ahdistusta. Vaakunasta on tullut symboli arvoille, joita en allekirjoita.

Tahdon palauttaa sinisen ja valkoisen arvon.

Ostin sinivalkeat kynttilät, nostin esikoisen tekemän lipun ikkunalle. Laitoin nipun valkoisia tulppaaneita siniseen maljakkoon. Mietin kyllä tovin, pitäisikö viereen laittaa alpakkalelu kertomaan, kenen joukoissa seison. Mutta ei, siniristilipun käytön ei pidä vaatia selittelyä. Se on meidän kaikkien.

Vaikka Suomessa on paljon parannettavaa, olen tavattoman onnekas, että olen saanut syntyä tänne, kasvaa täällä ja perustaa perheeni tänne.

Olen onnellinen ilmaisesta ja laadukkaasta koulutuksesta. Ilmaiset kirjastot ovat mahdollistaneet sen, että olen löytänyt tieni tarinoiden maailmaan ja selättänyt lukihäiriöni. Olen saanut rokotukset, hampaiden oikomishoidot ja opintotukea ulkomailla vaihdossa ollessanikin. Se, että synnyin tytöksi, ei määrittänyt tulevaisuuttani. Olen voinut perustaa yrityksen, työllistää itse itseni, saada passin ja muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen ollessani 17-vuotias.

Rakastan neljää vuodenaikaa ja Suomen metsiä. Hullaannun yöttömistä öistä ja järvistä, joista voi juoda. En voi uskoa onneani, kun saan kerätä pakkaset täyteen ilmaisia marjoja ja sieniä metsistä, joita en omista. Rakastan kotimaani pääkaupunkia, jossa takapihalta voi lähteä luonnonsuojelualueelle hiihtämään ja jossa metrolla pääsees sujahtamaan niin teatteriin kuin telttaretkelle.

Sain synnyttää maassa, jossa äitiys on maailman turvallisinta. Saimme äitiyspakkauksen ja neuvolakortin. Sekä minä että mieheni saimme vuorotellen jäädä pitkäksi aikaa kotiin lasten kanssa, valtion rahallisesti tukemana. Kotikaupunkimme tarjoaa lapsiperheille niin paljon ilmaista tekemistä, että ikinä emme ehtisi niitä kaikkia kokea. Olemme saaneet vanhemmuuteemme ja lasten kasvatukseen kullanarvoista tukea ja apua päiväkodista. Se, että meillä on ylipäätään ollut varaa laittaa lapsemme päivähoitoon, jota valtio tukee, on etuus, jota ei ole kuin harvalla. Voimme yhdistää perheen ja työn.

Rakastan sitä, että ei tarvitse sanoa mitään, jos ei ole mitään sanottavaa. Arvostan, että saan sanoa, enkä sen takia joudu vainotuksi, vangituksi tai tapetuksi. Olen vapaa ja turvassa, ja toivoisin suomalaisuuden tarkoittavan sitä myös muille.

Rakastan kahvia, karjalanpiirakoita ja salmiakkia. Rakastan olla se hivenen hullu ja metsäläisten sukuinen suomalainen, joka asuu maassa, jonka ilmastossa kenenkään järkevän ei luulisi viihtyvän. Saunon, ja uin luonnonvesissä pakkasellakin. Olen maailmankansalainen, mutta juureni ovat tämän maan roudassa.

Kiitos Suomi, että olet kannatellut minua. Jos se minusta on kiinni, seuraavien tasasynttäreidesi aikaan olet vielä vahvempi, sydämellisempi, eheämpi, hyvinvoivempi, ymmärtäväisempi ja tasa-arvoisempi.