Kävin hiljan ensimmäistä kertaa elämässäni oopperassa. Jotenkin siinä vain kävi niin, että piti elää elämäänsä 34 vuotta ennen ensimmäistä oopperakokemusta. Ehkä se oli maalaislapsuus ja -nuoruus Pohjanmaalla, jossa perheen kulttuuririentoihin kuuluivat yhteiset leffa- ja musiikkikeikat. Oopperaa tuskin oli tarjolla edes mitenkään helposti saavutettavan matkan päässä – pitihän omassa nuoruudessani jopa elokuvia odottaa teattereihin useampi viikko sen jälkeen, kun ne Helsingissä olivat jo olleet ensi-illassa. Oopperasta ei tullut tapaa.
Vuosien aikana ehdin kerryttää oopperan ylle jotain jännittävää mystisyyttä. En nyt sentään vältellyt oopperaa, mutta en vain tullut miettineeksi sitä yhtenä mahdollisena kulttuurivaihtoehtona. Teatterissa käydään, baletissakin silloin tällöin, mutta ei oopperassa. En tiedä, olisinko käynyt oopperassa vieläkään, jos en olisi saanut kutsuvieraslippua Kansallisoopperan Syyssonaattiin. Muistatte ehkä, kun kävin pari kuukautta sitten katsomassa Syyssonaattiin liittyvän Meeri Koutaniemen valokuvanäyttelyn?
Valitettavasti sekä Syyssonaatin näytökset että valokuvanäyttely ovat ainakin tältä erää ohitse, mutta haluan jakaa oman kokemukseni perusteella vinkkejä ensimmäiseen oopperakokemukseen, jos teissä lukijoissa on muitakin kaltaisiani oopperaneitsyitä. Kokemus oli nimittäin hengästyttävän kokonaisvaltainen.
Pukeutuminen. Välillä katson kaiholla vanhoja elokuvia, joissa teatteriin, oopperaan ja balettiin pukeuduttiin parhaimpiinsa. Vapaampi pukeutuminen on tuonut nuo kulttuurimuodot helpommin lähestyttäväksi, mutta silti iltapukujen laahuksissa ja kaulaan asetelluissa mirreissä on sitä jotain. Oli hauska huomata, että tänä päivänä oopperaväen yllä näkyi katsomossa niin farkkuja kuin paljettien säihkettä. Jos olisin halunnut, olisin voinut pynttäytyä niin glamouriksi kuin haluaisin, eikä se olisi ollut kenestäkään outoa ja yliampuvaa.
Ikähaarukka. Minä – keski-ikää lähestyvä mutsi – tunsin oopperavieraiden joukossa itseni nuoreksi. Se on sääli. Mitä oopperalle tapahtuu, kun nykyisestä yleisöstä hiljalleen yksi sukupolvi kerrallaan aika jättää? Sitä soisi Oopperatalonkin miettivän nyt, kun vielä olisi mahdollisuus saada uusia oopperasukupolvia vanhojen rinnalle.
Puitteet. Suomen Kansallisooppera ja -baletti on talona upea. Sen päänäyttämössä on vanhan ajan arvokkuutta, vaikka se onkin rakennettu vuonna 1993. Kaarevassa katsomossa istuessaan näyttämö tulee lähelle.
Seura. Monet olivat lähteneet paikalle seurueissa tai kahdestaan jonkun kanssa. Minä itse olin ihan yksin. Se oli mielenkiintoista. Sain ja jouduin ottamaan vastaan uuden kulttuurikokemuksen ja Syyssonaatin raskaan tarinan vain omien ajatusteni kanssa.
Esityksen seuraaminen. Itselläni kesti hetken päästä oopperalaulamiseen sisään. Kroppa tuntui pistävän ihan fyysisesti vastaan. Mitä tämä oikein on, en ymmärrä mitään, miksi pitää laulaa noin! Oopperan sanat kulkevat koko ajan näyttämön yläpuolella sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi. Syyssonaatti esitettiin ruotsiksi, mutta vaikka se olisi ollut suomeksi, tarvitsin oopperalaulun tulkintaan tekstit.
Musiikki. Suomen kansallisoopperan orkesteri on Suomen suurin. Tänä päivänä orkesterissa on 111 jäsentä. Tästä pidän eniten myös baletissa: oikea orkesteri soittamassa lavan edessä olevassa orkesterimontussa. Kylmät väreet ja ytimiin asti menevä musiikkikokemus on taattu.
Oopperan tarina. Syyssonaatti kertoo äidin ja tyttären suhteesta, itsekkyydestä sekä anteeksiannosta, ihmisten valinnoista ja perheen ristiriidoista. Se kaikki meni niin vahvasti ihon alle, ja pyyhin silmäkulmista kyyneleitä vähän väliä. Poraan kyllä kotona elokuvia katsoessani, mutta hyvin harvoin antaudun tunteiden valtaan julkisissa tiloissa. Hämmentävää, miten niinkin pökkelö esitystapa kuin ooppera – anteeksi epäkorrekti ja amatöörisilmin havaittu kuvaukseni – sai eläytymään tarinaan niin vahvasti.
Väliajalla muu yleisöstä lähti kahville ja konjakille. Minun oli pakko mennä kävelemään ulos, jotta raitis ilma selventäisi oopperan sekoittamaa päätä. Lopulta esityksen jälkeen olin niin voipunut ja kaikkeni antanut, että olisin ollut valmis yöunille.
Kokemus. 2,5 tuntia kestävä ooppera otti voimille. Se ei todellakaan ollut mikään helppo kulttuurielämys, vaan vei kaikkine piirteineen itseltäni enemmän energiaa kuin antoi. Juuri se oli kokemuksessa myös mahtavaa; miten joku noinkin vieras kulttuurilaji voi vaikuttaa itseeni noin syvästi.
En usko, että tulen käymään oopperassa tästä lähin harva se kuukausi, vaan pitäydyn enemmän tutuissa kulttuuririennoissa: teatterissa, elokuvissa, musiikkikeikoissa, näyttelyissä ja museoissa. Mutta enää kynnys oopperalippujen varaamiseen ei ole niin iso.
Esityksen jälkeen kuulin vessajonossa kahden rouvan keskustelevan Syyssonaatista. He olivat selkeästi käyneet ystävätreffeillä oopperassa monen monta kertaa aikaisemminkin. Molemmat sanoivat Syyssonaatin olleen vaikuttavin ooppera, jonka ovat kokeneet. Taisin siis saada ensikokemukseni oopperan kanssa erinomaisen hyvissä käsissä. Seuraavan kerran voisin kuitenkin ottaa vähän kepeämmin mielin.
Klassisen musiikin ammattilaisen vinkkinä voisin suositella seuraavaksi kerraksi jotain ihanaa Puccinia tai kerroksellista dramaattista Wagneria. Hienoa, että Fagerlundin syyssonaatti oli ensikosketuksenasi oopperaan: moderni taide ja kantaesitykset kun jakavat voimakkaasti mielipiteitä. Ooppera-aarioissa on kumminkin ne kaikista dramaattisimmat, verevimmät, romanttisimmat ja ikimuistoisimmat melodiat, mitä länsimainen taidemusiikki voi tuottaa. Näin ainakin omasta mielestäni. Ja taidemuoto, missä musiikki, teksti, draama, tanssi, lavastus ja puvustus yhdessä luovat kokonaisvaltaisen elämyksen kokijalle on aivan ensiluokkaista ja ah niin jumalallisen ihanaa!
Ja Pohjanmaan kunniaksi täytyy muistaa mainita sekä Ilmajoen sekä Kokkolan oopperaproduktiot. Laadukasta ja sisukasta tekemistä on ollut jo vuosien ajan. Paljasjalkaisena eteläpohjalaisena voin olla tästä ylpeä.
Mahtavaa kuulla, että siellä puolen ruutua on myös klassisen musiikin ammattilaisia 🙂 Totta muuten, että oopperassa yhdistyy todella monta taidemuotoa. En tullut ajatelleeksikaan sitä! Katsoin postausta kirjoittaessani trailerin Syyssonaatti-oppeerasta, ja taustalla oleva musiikki heitti suoraan niihin tunnelmiin, joita koin yleisössä istuessani. Aina yhtä vavahduttavaa, miten voimakkaasti musiikki voi vaikuttaa ja tuoda mieleen muistoja.
Ja hei hienoa, että nostit omankin kotiseutuni oopperaproduktioita esiin. En ollut tajunnutkaan, että niinkin läheltä Vaasaa löytyy oopperaa koettavaksi.
Suosittelen Taikahuilua. Se on mukavan kevyt tarina. Klassikko kun on, niin se tulee ohjelmistoon tasaisin väliajoin.
Totta, ja klassikoksi ei luultavasti päädytä ihan suotta 🙂 Ja sehän muuten menee juuri nyt Kansallisoopperassa! Katsoin sen trailerin ja luin synopsiksen, ja vaikutti lupaavalta. Kevyt tarina, johon yhdistyy upeasti musiikki ja animaatio. Vaikutti totaalisen erilaiselta kuin Syyssonaatti. Juuri nyt en kestäisi toista yhtä voimakasta tarinaa kuin Syyssonaatti heti perään 😀 Hitsit, pitääkin plärätä miehen kanssa kalenteria, josko onnistuisi. Kiitos vinkistä!
Suosittelen myös katsastamaan Finnkinon Event Cineman tarjonnan! Sinne lähetetään säännöllisesti oopperaesityksiä Nykin Metropolitan Operasta ja liput ovat aika paljon huokeammat, kuin meidän kansallisoopperassa. Tietysti leffa-oopperaa katsoessa menettää tietyn osan elämyksestä, mutta Metin tuotannot on huikean hyvin tehtyjä ja pääsee tutustumaan genreen vähän pienemmällä panostuksella.
Hei aivan, mä olenkin kuullut tästä jostain aikaisemminkin! Olisihan se mahtavaa nähdä, mitä toisella puolella palloa tehdään tässä genressä 🙂 Ny taitaa käydä niin, että lähden oopperaan uudestaan jo pikaisemmin kuin ajattelin. Taikahuilun liput on katsottu sekä minulle että miehelle, vielä lastenhoitokuvioita selvitellään 🙂
Kyllä Oopperalla kovastikin pohditaan sitä, kuinka saataisiin houkuteltua eläkeväkeä nuorempaa porukkaa katsomoihin – arvelen, että sinullekin on kutsuvieraslippu lähetetty juuri tästä syystä 🙂 Syyssonaatti oli todella hieno, mutta kuten sanoit, raskas. Johannan tapaan suosittelen lemppariani Puccinia: yksikään ooppera ei ole ylipitkä vaan juonta kuljetetaan vauhdikkaasti eteenpäin, musiikki on niin kaunista että se menee luihin ja ytimiin ja tarinat ovat riipaisevia. Keväällä menee Puccinilta Oopperalla ainakin Madama Butterfly, jossa on Syyssonaatin tavoin myös koskettavia äitiyteen liittyviä teemoja (tämän lisäksi myös kylläkin siirtomaa-ajan kaikuna inhaa sortoajattelua).
Uskon kyllä, että sitä ihan varmasti pohditaan Oopperalla 🙂 Mä pienellä tuuppauksella sinne suuntaan toivon asiaan laitettavan vielä enemmän paukkuja. Kutsuvierasliput somevaikuttajille, siis itseäni nuoremmille, olisi varmasti yksinkertainen ja edullinen tapa. Vaikka se ei välttämättä näkyisi kassassa suoraan, se jäisi elämään seuraajien mieleen, ja joidenkin kohdalla aktivoituisi sieltä käytäntöön myöhemmin. Ja ylipäätään muistuttaisi nuoria sellaisenkin kulttuurimuodon olevan olemassa kuin ooppera 🙂
Kiitos hurjasti oopperavinkeistä. Arvostan niitä kovasti, etenkin kun itse olen niin amatööri näissä asioissa. Laitan Madama Butterflyn korvan taa, ja toivottavasti sitä ennen käydään kokemassa Taikahuilu.
Yksi oopperalainen täällä vielä hei. Kiva jos menet uudestaankin (ellet ollut jo, tässähän oli viikolla kolme Taikahuilua putkeen…), mutta sellainen aika tärkeä asia, että muista tutustua Taikahuilun juoneen etukäteen! Suosittelen sitä aina ja kaikille (oopperathan eivät juoneltaan mitään murhamysteerejä ole, joten sen minkä yllätyksellisyydessä häviää, sen kärryillä pysymisessä ja ymmärryksessä voittaa), mutta erityisesti tässä tapauksessa se olisi tosi tärkeää.
Syy on se, että tämä kyseinen Taikahuilun versio on melko erikoinen ja ainutlaatuinen, ja siinä sivuutetaan runsaasti juoneen liittyviä yksityiskohtia. Eli vaikka siellä tekstitys onkin, pelkästään sitä seuraamalla ei ehkä pysty seuraamaan juonta, tai jos pystyykin, monet syy-seuraussuhteet voivat jäädä hämäriksi.
Toivottavasti näät tämän ajoissa, olisi sääli jos tulet ulos sieltä ajatellen ettet tajunnut mitään, kun se on helposti estettävissä viiden minuutin lukemisella vaikka Wikipediasta.
Pointti on, että ooppera ei ole leffa, eli siitä saa huimasti enemmän irti, jos tietää vähän etukäteen, mitä siinä tapahtuu.
Moi! Hei joo, tämä on tärkeä. Tajusin postauksen julkaistuani, että juoneen tutustuminen olisi pitänyt muistaa lisätä noihin oopperaneitsyen vinkkeihin. Syysonaattikin avautui ihan eri tavalla, kun siihen oli tutustunut ennen esitystä.
Eli joo, tutustun Taikahuiluun paremmin ennen kuin siitä toivottavasti tässä kuussa pääsen miehen kanssa nauttimaan 🙂
Täälläkin vielä yksi klassisen musiikin sekä teatterin ammattilainen ja kahden lapsen äiti. Hyviä vinkkejä olit saanut jo yllä! Koska käyt teatterissa, haluaisin huomauttaa, että teatterilla ja oopperalla on kuitenkin samat juuret, ja ne eivät ole – tai niiden ei pitäisi olla – kaukana toisistaan. Teatterissa puhutaan, oopperassa lauletaan, mutta muuten samat elementit ovat olemassa. Wagnerin Gesamtkunstwerk-ajattelu vaikutti aikanaan voimakkaasti kaikkiin taiteisiin, ja teatterin saralla se ilmeni mm. ohjaaja ja näyttelijä Edward Gordon Craigin työssä. Samoin nykyään oopperalaulajilta voi ja pitää odottaa myös hyvää näyttelijäntyötä, eli eivät nekään ole erillään toisistaan.
Vaikka sinulla on jäänyt ooppera tähän asti väliin, niin lastesi suhteen suosittelen aloittamaan jo tässä vaiheessa! 🙂 Lapset ovat tosi vastaanottavaisia, ei heillä ole väliä tai etukäteiskäsityksiä musiikista, vaan he kuuntelevat monenlaista. Tutuista oopperoista on olemassa lapsille tarkoitettuja kirjoja musiikin kera (ainakin muilla kielillä), ja esim. Taikahuilun olen saanut ”myytyä” satuna omille lapsilleni tuosta vain.
Omat suosikkioopperani ovat lyhyitä, mutta sitäkin tehokkaampia: Richard Straussin Salome ja Elektra. Niitä kuunnellessa on meinannut lähteä tukka päästä. Synkkää kamaa, mutta Syyssonaatin lailla kokonaisvaltaisen vaikuttavia.
Eihän sieltä teirän kotomarkilta kovin kummoonen matka oo Ilimajoelle musiikkijuhulille, sielon oopperaa joka kesä 😉
Suosittelen käyrä kattomas!