Nuutuneet ja seinähullut terveiset sairastuvalta. Juuri tänään tuntuu siltä, että minun pitäisi kertoa muutama tositarina ihmisten hyvyydestä ja omasta kiitollisuudestani.

Olimme alkuviikosta lasten kanssa palaamassa ystävien luota Kumpulasta. Kurvailimme pyörällä pitkin Viikin metsäteitä, kun yhtäkkiä pyörän ketjut pamahtivat irti. Kello oli yli seitsemän, ja olimme tietenkin juuri sillä metsäpätkällä, jolla ei ole lainkaan katuvaloja. Kotiin oli vielä useamman kilometrin matka.

Aloin äheltää pilkkopimeän metsän keskellä ketjuja paikoilleen. Irrotin pyörän toisen valon ja pidin sitä suussani, että pystyin räpeltämään ketjuja molemmilla käsilläni. Pyörämme valot ovat ihan onnettomia – on pitänyt ostaa uudet jo aikoja sitten. En nähnyt lampunkaan kanssa yhtään mitään. Lapset rymistelivät laatikkopyörässä niin että seisontajarru alkoi pettää. Menin tielle pitkälleni, jotta reiteni toimisi samalla jarruna.

Ehdin siinä pimeällä metsätiellä lamppu suussa maatessani opettaa lapsilleni kätevänä mutsina kaikki tuntemani kirosanat. Räpeltämiseni ei saanut aikaan mitään muuta näkyvää muutosta kuin ketjurasvan, joka oli mustannut käteni, naamani, vaatteeni ja jotenkin jopa laukkuni. Lampun hentoisen keltaisessa valossa näin, että joka perkeleellä suustani valui kuolaa.

Sitten etäällä pimeässä näkyi kaksi valoa, jotka lähestyivät. Metsätietä käveli kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat kiroilustani huolimatta uskaltautuneet paikalle. Olivat kuulemma tulossa tallilta ja kuunnelleet musiikkia, eivätkä siksi kuulleet mitään. Onneksi, tällä kertaa. Kiitin onneani, että mukanani oli lapsia. En ehkä siksi ollut ihan niin outo ilmestys maatessani pyörän alla naama öljyssä, tilannetta pahoitellen ja apua pyytäen.

Nuorilla oli hyvät taskulamput, joiden valossa aloin taas yrittää ketjuja paikoilleen. Mikä lie paniikki sai sormet tärisemään, eihän siitä mitään tullut.

Kysyin, josko nuoret voisivat koittaa. Pahoittelin, että sormet kyllä likaantuvat. ”Ei se mitään, me ollaan heppatyttöjä ja totuttu siihen, että kädet on paskassa”, he sanoivat. Nauroimme niin että pimeä metsätie täyttyi hetkeksi hempeästä valosta. Ja tietenkin: toinen nuorista sai ketjut paikoilleen yhdellä yrityksellä.

Teki mieli itkeä kiitosta.

Muita sattumuksia tältä viikolta. Kyselin Facebookissa apua blogin analytiikkaan liittyvään ongelmaan. Aloituksen alle kertyi yli 100 kommentin keskustelu, jossa tuli esiin monia pointteja, joita en ollut tullut yksin ajatelleeksi. Lopulta Sari tahtoi käyttää omasta ajastaan muutaman tunnin kurkatessaan Lähiömutsin takahuoneeseen ja selvittääkseen ongelmaa. Olin onnesta ymmyrkäisenä, että ihmiset tahtoivat hyvää hyvyyttään auttaa.

Tällä viikolla kyselin Facebookissa apua myös siihen, että en ollut etsinnöistä huolimatta löytänyt eräisiin kuvauksiin aitoa minikokoista kuusta. Eräs tarjoutui kysymään kukkatukusta, toinen googlasi puolestani joulukuusimyyjän yhteystietoja ja useampia vinkkasi Ikeasta sekä Plantagenista. Lopulta Antti oli valmiina diilaamaan kuusen omasta metsästään. Olin valtavan otettu ihmisten pyyteettömästä halusta auttaa näinkin hämmentävän ongelman kanssa.

Sitten tämä tauti. Kun oksennustauti ja kuume -kombo iskee koko nelihenkiseen perheeseen kaikella voimallaan, ei voi kun olla kiitollinen siitä, että meitä osallistuvia aikuisia on tässä kaksi. Kun setti alkaa koko sängyn marinoineella mustikkaoksennuksella iltamyöhäisellä, on turvallista tietää, että molemmat ottavat heti paikkansa tilanteen selvittämisessä ja hoitamisessa.

Ollaan ihmisiä toinen toisillemme. Annetulla on tapana matkalla takaisin vähintään tuplaantua.