Taas takana on viikonloppu, jonka mies on ollut pääsääntöisesti töissä. Huomaan, että minulle ja lapsille on alkanut muodostua uudenlaisia rutiineja.

Ensinnäkään minä en tee enää viikonloppuisin juurikaan töitä. Kun mies ei ole ottamassa hoitovastuuta ja kumpikaan lapsista ei enää nuku päiväunia, on ihan turha kuvitella voivansa ruksia työpöydällä lymyilevästä to do -listasta oikein mitään yli. Yrityksestä ei tule kuin paha mieli kaikille. Iltaisin olen niin kaikkeni antanut, että en jaksa edes ajatella koneen eteen raahautumista. Miten hitossa tein sen silloin, kun oli minun vuoroni olla hoitovapailla ja tein kaikki työt pääsääntöisesti kello 21 jälkeen? Hyvää tässä on se, että minulle on tullut selkeämpi roti työaikoihin, mutta huonoa se, että en tunnu ehtivän tehdä mitään huolella valmiiksi.

Teille tämä näkyy lähinnä siinä, että en ehdi vastata kommentteihin. Niitä odottaa vastaamatta ihan valtava määrä, mikä jäytää koko ajan alitajuisesti takaraivoa ja omatuntoa. Anteeksi hurjasti! Miehen perhevapaiden aikana mulla oli tapana kiriä vastaamattomat kommentit kiinni viimeistään viikonlopun kommenttimaratoneissa, mutta nyt vähäinen töille liikenevä aika viikonloppuisin on annettava muille asioille. Koitan keksiä tähän ratkaisua ja ajankäytöllistä taikatemppua, sillä teidän kommentit ovat se, mikä Lähiömutsista tekee Lähiömutsin.

Olemme siis nauttineet lasten kanssa ihan tavallisista viikonlopuista miehen palattua töihin. Mieluiten tehtäisiin se tietty perheenä, mutta en nyt taas jaksa murehtia sitä. Nyt on näin, ja siihen on taas totuttava. Perjantai-illat, lauantait ja sunnuntait ovat saaneet ihan uudenlaisen merkityksen verrattuna entiseen. Miehen perhevapailla elimme minun työrytmissäni, jossa viikonpäivillä ei ollut niin väliä. Lauantai oli työpäivä siinä kuin keskiviikkokin, ja saatoimme lähteä sukuloimaan vaikka alkuviikoksi. Nyt tuntuu jotenkin mukavan kollektiiviselta viettää lauantaita kuten kuka tahansa toimistotyöläinen.

Kuluneiden kuukausien aikana olemme hieman huomaamattamme luoneet lasten kanssa käsitteen kulttuuri-lauantai. Niin paljon kun tykkäisinkin olla lasten kanssa ihan vain kotonakin, olisi sunnuntai-iltaan mennessä ainakin yksi ihminen menettänyt järkensä ja seinät kaatuilleet, jos emme poistuisi välillä muualle. Syksyn tullen tekemistä on etsitty sisätiloista, ja olemme käyneet lähes joka viikonloppu kulttuuririennoissa ja samalla reissulla syömässä ravintolassa. Se on ihan hurjan kiva lauantai-tapa se.

Tänä viikonloppuna kävimme katsomassa Ateneumin juuri avautuneen Veljekset Von Wright -näyttelyn. Koska taiteilijaveljekset maalasivat runsaasti maisemia ja lintuja sekä tieteellisiä eläin- ja kasvikuvituksia, ajattelin sen toimivan kivasti lasten kanssa. Ja ihan oikeassa olin, näyttelykokemus oli yksi onnistuneimmista pikkuavecien kanssa! Viihdyimme museossa huomaamatta lähes kolme tuntia, kunnes osa museoporukastamme koki teosten tutkimisen sijaan mielekkäämmäksi maata äksänä museon lattialla. Ja ymmärtäähän tuon, itsellenikin tuli kulttuuriahmimisesta niin kylläinen olo, että en olisi jaksanut katsoa näyttelyä loppuun edes itsekseni.

Ennakko-oletuksistani poiketen lapsia eivät näyttelyssä niinkään jaksaneet kiinnostaa yksittäiset tieteelliset eläinkuvat – mitä nyt hämmästeltiin yhdessä, miten joku on voinut maalata jotain niin pikkutarkkaa vesiväreillä – mutta maisemakuvien ja eläinmaalausten edessä patsasteltiin tovi jos toinenkin.

Pohdimme yhdessä esittämieni kysymysten ohjailemana, mitä teoksissa on, ja saimme näin aikaan keskusteluja muun muassa eläinkunnan lainalaisuuksista, ihmiskunnan historiasta ja eläinten sekä ihmisten kokemista tunteista. Oh, kulttuuriemo minussa suorastaan pörhisteli höyheniään ylpeänä ja niin kultturellina (ainakin siihen asti, kunnes museon henkilökunta tuli ihan aiheellisesti ohjeistamaan minua siitä, että teoksia ei saa osoitella puolta metriä lähempää).

Kulttuurihommien lisäksi huomaan kolmistaan lasten kanssa vietettyjen viikonloppujen herättäneen sosiaaliset suhteeni horroksestaan. Koska ei ole mahdollisuuksia viettää nelistään perheaikaa, näemme ystäviä kaupungilla, ängemme kyläilemään ja pyydämme ihmisiä meille. Kaikkea kun ei voi saada yhtä aikaa, ja kavereiden näkeminen useammin on ehdoton plussa, jonka miehen palaaminen töihin on tuonut mukanaan.

Yhden mutsin ja kahden lapsen viikonloput koostuvat muutenkin klassikoista. Kahvittelusta ilman kiirettä minnekään, pyykinpesusta, saunavuorosta, nukkumisesta ilman herätyskelloa, ruuanlaitosta sekä leffailloista, joita varten teemme saavillisen popcorneja kattilassa ja käymme hartaudella valitsemassa karkit irtokarkkihyllyltä.

Jaa: