Olimme viikonlopun mökillä ystäväperheen kanssa. Paikka on meidän perheemme salainen pakopaikka, vaikka se vuokramökki onkin. Olemme käyneet siellä vuosien ajan, mutta aina vain syksyisin. En oikein voisi ajatella niitä maisemia, puusaunan kiukaan naksuntaa ja takasta tupaan leviävää lämpöä kuin syksyihin. Paikka on villasukkien hiljaista sipsuttelua, ei kesän lämmöstä ilakoivia paljaita varpaita.
En tiedä, miten saatankin joka syksy mökillä käydessämme olla siinä pisteessä, että tahtoisin vain jäädä mökkikuplaan. Kuuluuko se vain minun henkiseen vuodenkiertooni olla syksyisin kaikkeni antanut? Talveen valmistautuva luonto tuntuu lohdulliselta, kun itsekin on väsymyksestä vereslihalla ja melankoliasta mustana.
Riittämättömyyden tunne on niin vahva, että tekisi mieli karhun tavoin popsia vatsa täyteen puolukoita ja painua murahdellen talviunille. Pitäkää perkele tunkkinne, palataan asiaan sitten joskus ensi keväänä! Se näkyy kai ulkopuolelle seesteisyytenä, poikkeamana minuudessa. Niin usealta olen kuullut, että olen kummallisen rauhallinen.
Kävimme poimimassa suppilovahveroita, kuten joka syksy mökillä. Ja niitä sieniä on muuten sienihulluuteen ajavia määriä tuolla metsissä. Sanko tuli täyteen puolessa tunnissa, vaikka mukana oli myös pieniä innokkaita sienestäjiä. Metsä tekee nöyräksi ja kiitolliseksi tarjoamalla antimiaan.
Koko viikonlopun satoi. Taivas valui vettä niin paljon, että järvi tulvi. Upoksissa olevalle laiturille ei ollut mitään asiaa. Koitin sytyttää ulkolyhtyihin kynttilöitä, mutta pisarat löysivät tiensä hauraan liekin luo kerta toisensa jälkeen.
Vesisade ropisi sadetakin huppuun, ja imin kuolevan kesän mätänevää tuoksua sieraimiini ja keräsin syksyn melankoliaa painavaksi täkiksi ympärilleni. Mutta se ei tuntunut ikävältä, vaan masokistisella tavalla jopa hyvältä, rauhalliselta. Olen 34 vuodessa oppinut antamaan itselleni luvan tuntea silloinkin kun ei jaksaisi.
Hengitän sisään ja puhallan ulos. Maailma on yhä tässä, vaikka minä olen välillä vähän etäämmällä.
Tämä viikonloppu oli myös muistutuksia siitä, miten mikään elämässä ei ole varmaa. Ei parisuhde, perhe, ei terveys. Jouduimme mökkimatkalla onnettomuuspaikalle. Meillä on kaikki hyvin, mikä saattoi olla sekunneista kiinni sekin. Mutta yhden nuoren elämä meni säpäleiksi. Samanikäinen kuin pikkuveljeni, ihan samanlainen kevytmoottoripyöräkin kuin hänellä. Lippis keskellä tietä. Se kaikki ennen ambulanssien ja poliisin saapumista jäi painavaksi paakuksi sydämen päälle.
Kaikki on omassa elämässäni niin hyvin, että se tuntuu jopa irvokkaan väärältä. Miten minä olen ansainnut kaiken tämän, kun muilta otetaan pois? Ei saa pelätä, mutta silti huomaa miettivänsä, koska on minun vuoroni tipahtaa pimeään. Ne kelat saavat puristamaan tiukemmin kiinni, tuntemaan niin vahvasti että oksettaa.
No huh. Sitä aina välillä miettii miten osaisi toimia onnettomuuspaikalla ja toisaalta usein miettii myös sitä kun perheenjäsenet poistuvat pihasta ja jään katsomaan auton perään että näenkö heitä enää. Vaikka olisi ihan tavallinen arkiaamu. Varsinkin pienen riidan jälkeen huomaan päätyväni aina ajattelemaan että mitä jos tämä olikin viiminen kerta kun nähtiin.
Minuun syksyllä on yleensä jotenkin tavallaan piristävä vaikutus. Se pirteys ei kuitenkaan ole kevään hulluttelevaa pirteyttä jossa ”niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan. Lauluhunsa yhtyä saa kuka vaan” vaan enemmänkin sellaista että nyt on kesä lusittu läpi ja on aika siivota sen jäljet varastoon ja lähteä Bilbon ja Frodon jalanjäljissä kävelemään. Kävelemään tien vartta, kävelemään metsiä pitkin, kävelemään pellon reunaa. Lehtien haravointi on mukavaa ja sitä muistaa taas miten mahtavaa on vetää sadevaatteet päälle ja lähteä kaatosateessa koiran kanssa kävelemään kylätietä. Kun tietää että todennäköisesti jalkaisin ei ole muita liikkeellä ja saa kulkea ihan rauhassa ja tuuli tuiskuttaa vesitippoja naamaan. Syksyn energia ja ilo on päättäväistä ja vakaata. Sellaista tavallaan hyvin arkista, mutta silti paljon ylevämpää kuin kesän energia. Siirrytään kesän läsnäolevasta ajasta kohti talven tuumailuja ja erilaisia ajatuksia mieleen tuovaa pimeyttä. Ollaan läsnäolon ja mielikuvituksen rajamailla. Vahvat tuoksut, tekeminen ja sade kasvoilla vetävät vielä olemaan vahvasti tässä ja nyt, mutta hämärät illat kiidättävät jo ajatukset johonkin toiseen maailmaan.
Joo, ei ikinä saisi erota riidoissa. Tai mennä nukkumaan riidoissa.
Mäkin olen aina tykännyt syksystä, se on mun lempivuodenaikoja. Vaikka toisaalta kyllä tykkää ylipäätään vuodenajoista, vaikka talven pimeys saa välillä voimat ihan loppuun. Syksyssä on armollisuutta ja sellaista palauttavaa voimaa, jota huomaan tarvitsevani vuodenaikasykleissä.
Talvi on todennäköisesti sitä raskaampi mitä vähälumisempi se on. Minä ainakin jaksan huomattavasti paremmin läpi talven jos lumi tulee jouluksi ja vaikka sitä tuiskuttaisi joka päivä 15cm ja pitäisi tehdä lumityöt kahdesti päivässä niin olen pirteämpi ja iloisempi kuin silloin jos on vaan mustaa ja märkää ja likaista.
Talven parhaita hetkiä ovat pimeät illat kun puiden oksilla on paksu kerros lunta ja sitä sataa lisää isoina hiutaleina niin että kaikki äänet vaimenevat ja tuntuu kuin olisi keskellä pumpulia, tähtikirkkaat pakkasyöt kun täysikuu loistaa ja saa mennä pitkin peltoja ja ihailla hangen kimallusta kuun valossa sekä kevättalven hankikannot ja kuulaat ja aurinkoiset pakkaspäivät kun ei voi kuvitellakaan pistävänsä nenäänsä kaulaliinan sisältä, mutta ulos on pakko päästä vaikka ripset jäätyvät sillä sekunnilla kun oven avaa.
Minusta Tove Jansson on saanut Taikatalveen nostettua esille juuri oikeanlaisia talven tunnelmia niin Myyn ilossa ja riehakkuudessa, Muumipeikon alakuloisuudessa kuin kaikkien talven salaperäisten pikku olentojen salaperäisissä puuhissakin.
Mutta nyt eksyin jo ihan väärään vuodenaikaankin 🙂 Syksyssä on nimenomaan jotain palauttavaa ja tasaavaa voimaa. Kevät on odotusta ja jännitystä sekä uuden etsimisen aikaa.
Kesällä kuuluu elää täysillä, aistia ja nauttia, kerätä satoa ja yrittää mahdollisimman tehokkaasti imeä itseensä luonnon tarjoamaa lämpöä ja vitamiineja sekä kokemuksia souturetkistä, uimisesta, ja telttaöistä ja kovettaa jalkapohjansa kuumalla hiekalla sekä hankkia iholle lämpöä hehkuva rusketus (joka itselläni tosin on vähän punakka jopa parhaimmillaankin).
Syksyllä sitten rauhoitutaan kesän riennoista ja tasaannutaan säästämään energiaa kohti pitkää ja usein vähän raskastakin talvea.
Ihan varmasti ainakin itselleni talvi on sitä raskaampi, mitä vähälumisempi sen on. Siksi viime olin haljeta onnesta, kun Helsinkiin satoi lunta jo marraskuussa. Tosin se suli sitten pois, mutta kuitenkin. Me oltiin pari vuotta sitten joskus loppuvuonna Kuusamossa, ja se oli ihanaa. Siellä oli lunta ja pakkasta, ja sitä vasten se kaikki pimeys oli vain ihanaa. Just palauttavaa, rauhoittavaa ja lempeää.
En itse osaa pukea asiaa noin kauniisti sanoiksi, mutta syksy herättää minussa hyvin samanlaisia tunteita. Vaikka ääneen saatan valittaa pimeyttä ja sadetta, niin samalla nautin syksyn väriloistosta, tuoksuista ja kyllä, myös siitä synkkyydestä. Ehkä se kertoo jotain mielenlaadustanikin.
Ja tuohon onnettomuus juttuun myös kommentti. Itse menetin veljeni yllättäin liikenneonnettomuudessa. Silloin todellisuus iski ja kupla hajosi; se todellakin voi osua myös omalle kohdalle. Kesti pitkää ennenkuin pääsin voimakkaista peloistani, että myös muille läheisilleni tapahtuu jotain. Jokainen puhelimen pirinä sai minut pelkäämään toista kuolinilmoitusta.
Olen niin pahoillani sun veljestä <3 En voi edes kuvitella, miten tuollainen vetää elämältä maton alta. Ja ihan varmasti se saa pelkäämään, että muillekin läheisille tapahtuu jotain.
Syksy on tosiaan ihan tavattoman kaunis vuodenaika. Vaikkakin olen kieltämättä joinakin päivinä ollut jo ihan täynnä kurahousuja, märkyyttä ja mutaa, kehoni tarvitsee tämän vuodenajan. Syksy antaa hyvän syyn hiljentyä ja vähän märehtiäkin.