Kyllä, nyt se on loppu. Minä en enää imetä, ja meillä ei kukaan lapsista saa enää äidinmaitoa. Se tuntuu ihan hurjan lopulliselta, kipeän herkältäkin asialta. Siksi kai kesti näin kauan kirjoittaa asiasta. Viimeiset maitohuikat kun otettiin joskus toukokuussa.

En osaa sanoa, mikä oli viimeinen imetyskerta. Muistan vain aikoja, tapahtumia ja päiviä, kun ainakin vielä imetin. En olisi kyennyt päättämään, että tämä se tässä nyt on, viimeinen kerta koskaan, kun imetän. Viimeinen kerta lapselle rinnalla.

Mutta johonkin alkukesän 2017 päivään se loppui, 2 vuoden ja 7 kuukauden imetystaival. Kahden lapsen kanssa yhteensä 3 vuotta ja 11 kuukautta imetystä. Miltäköhän se maitomäärä näyttäisi jättimäiseen tynnyriin kaadettuna?

Päätös lopetukseen tuli lopulta minulta. Tai ei sitä päätökseksi oikeastaan voi sanoa, vaan tahallisen muka huomaamattomasti tehdyksi imetyksen häivytykseksi. Ajoin imetyksen alas oikeastaan itseltänikin vähän salaa, sillä imetyksen lopetus tuntui niin lopulliselta ja isolta asialta. Viimeinen imetetty lapseni. Viimeinen kokemani naiskehon ihme, jossa osaan tehdä kullekin lapselle ja kulloiseenkin tilanteeseen kustomoitua maitoa.Viimeisinä imetyskuukausina huomasin kuitenkin ärsyyntyväni imetyksestä. En olisi jaksanut sitä rinnalla roikkumista, miltä se siinä hetkessä minusta tuntui. Oikeasti lapsi käväisi rinnalla pikaisesti muutamia kertoja päivässä, ja joskus meni päivä tai parikin, että maitohanat pysyivät kiinni. Silti tuntui, että en vain jaksa imettää. Jokainen imetyskerta tuntui isolta fyysiseltä ponnistukselta. Ärsyynnyin siitä, että jouduin keskeyttämään tekemiseni, enkä malttanut keskittyä imetyshetkeen. Imetys alkoi tuntua myös fyysisesti inhottavalta. Hemmetin lutkutusta, mietin, vaikka ihan vanhaan tapaan kunnon imuotteella lapsi maitohuikkansa otti.

Totta kai lapsi sellaisen aistii ja tajuaa. Hän alkoi käydä rinnalla vähän kuin anteeksi pyydellen, pyrkien olemaan huomaamaton. Joi maitoa vilkuillen kulmiensa alta minua ja yrittäen tulkita, mitä olen mieltä tästä. Sellainenhan on ihan kamalaa, ei sen niin kuuluisi mennä. Tajusin, että nyt olisi ehkä parempi lopettaa, että imetyksestä jää kivat muistot molemmille.Sitten tuli hetkiä, kun pystyin keskittymään imetykseen ja lapsen sekä minun väliseen hetkeen, kuten aikaisemmin. Sydän rakkaudesta pakahtuneena mietin, että lopetetaan vasta, kun lapsi on siihen itse valmis. Miksi minä kiirehdin, kun lapsi ei.

Mutta siitä se silti lähti, imetyksen lopettaminen hissuksiin. Yritin ohjata lapsen ajatuksia muualle, kun hän pyysi maitoa, missä välillä onnistuin ja välillä en. Kerroin lapselle, että rinnat tahtovat nyt levätä. Kun sitten tajusin, että viimeisimmästä imetyskerrasta on kulunut sen verran aikaa, että se luultavasti myös oli se viimeisen imetyskerta ikinä, aloin sanoa suoraan, että ei äidiltä enää tule maitoa. Vaikka kyllähän sitä tuli vielä useamman kuukauden ajan.

Lopettaminen oli kamalaa. Koska en lopettanut imetystä kuin seinään, maidontuotannon kanssa ei ollut ongelmia. En joutunut kertaakaan pumppaamaan maitoa. Mutta henkisesti se oli kamalaa. Lapsi itki välillä sydäntä särkevästi pyytäen maitoa. Hän tuli syliini ja haki tutusta imetysasennosta turvaa. Piti kättä paidan alla ja painoi pientä pörröistä lapsen päätään kiinni minuun.

Miten selittää lapselle, että en enää anna maitoa, joka hänestä on maailman ihaninta, turvallisinta ja asia, joka on aina kuulunut luonnollisena hänen elämäänsä? Se, että hän tavallaan alistui kohtaloonsa vahvemman aikuisen tahdon alla, oli jotenkin kuristavan kamalaa katsottavaa ja kanssaelettävää. Välillä lapsen hakeutuessa tuttuun imetysasentoon pahaa mieltä, väsyä tai kipua itkiessään, tuntui kuin sisuskalujani olisi moukaroitu, kun en antanut maitoa. Äidinvaisto minussa käski – ei, ei, se huusi – antamaan maitoa. Tuntui hirvittävältä toimia omaa luontoaan vastaan.Kuten arvata saattaa, alkukesän aikana kaduin monta kertaa päätöstäni imetyksen lopettamisesta. Vaikka todellisuus ei ollutkaan näin traaginen kuin se tiivistettynä ja omia tuntojani peilaten kuulosti olevan. Mutta tulihan sitä omaa päätöstään monta kertaa kyseenalaistettua. Että mikä kiire minulla tässä oli, 34-vuotiaalla muijalla, kun omalle lapselle imetys on ollut siihen asti koko elämän mittainen asia. Mietin myös, miksi en vain voinut odottaa, että lapsi vieraantuu luonnollisesti, vaan lähdin aiheuttamaan vähintään jotain alitajuisia tissitraumoja molemmille tilanteen osapuolille.

Sitten tilanne alkoi hiljalleen tasaantua, omassa päässäni siis lähinnä. Muuten kun kaikki kai lopulta meni melko kivuttomasti. Ehkä oma hormonitasapainoni taas loksahti kohdilleen ja asiat saivat oikeat mittasuhteet. Nyttemmin imetys ja äidinmaito on muuttunut sekä lapselle että itselleni mukavaksi, joskin vähän haikeaksi muistoksi. Anteeksi groteski vertaukseni, mutta imetys on kuin kuollut rakas ihminen, jota nyt alkujärkytyksen ja -surun jälkeen voi muistella hiljalleen hymyillen ja lämmöllä. Taustalle jää häilymään haikeus, joka kuitenkin joka päivä antaa enemmän tilaa hyville muistoille.Molemmat lapset muistelevat välillä, miten kuopus sai maitoa. Esikoinen ei omaa imetystään muista, mutta kuulee siitäkin mielellään tarinoita ja muistoja. Välillä kuopus kysäisee edelleen kuin onneaan kokeillen, josko vielä voisi vähän saada maitoa. Vaikka osaakin jo itse vastata itselleen. Ei äidiltä enää tule maitoa.

Ihaninta on huomata, että imetys kuitenkin edelleen kulkee kuopuksen mukana – leikeissä. Juuri viimeksi saunavuorolla seurailin sivusta, miten kylpyammeessa uiskenteli isompi muoviankka ja pienempi muoviankka, jotka leikissä olivat äiti ja lapsi. Ankkaparivaljakko uiskenteli sekä sukelteli, mutta välillä aina rauhoituttiin. Silloin äiti-ankka kääntyi vedessä kyljelleen ja antoi maiskuttelevalle lapsi-ankalle maitoa.

Share: