Palasin eilen Helsinkiin lakeuksilta. Junan lipuessa hiljalleen päärautatieasemalle, en tuntenutkaan riemua kotiinpaluusta, kuten yleensä. Astuin ulos junasta ja aistin kotikaupunkini keskustaa jonkun muun keholla. Oli kiireistä, likaista, kolkkoa ja kovaäänistä. Ihmettelin, onko täällä aina ollut tällaista.

Tuntui, että en ollut ehtinyt täyttää sisäisiä Pohjanmaa-energioitani viikon aikana, johon sisältyi niin paljon säpinää ja niin vähän yöunia. Mies ja lapset jäivät vielä lakeuksille, enkä ollut heidänkään kanssaan ehtinyt viettää tarpeeksi aikaa. Tervajoen juna-asemalla olin hyvästellyt surusilmäiset lapset. Kamalinta on nähdä silmäkulmista äänettä valuvat kyyneleet. Paha mieli ja ikävä olivat kääntää vatsan ympäri.

Aina on ikävä jonnekin. Aina on ikävä jotakuta. Joskus mietin, että jos vain voisin, perustaisin Hanne-landian. Siellä olisi yhdessä paikassa kaikki rakkaat ihmiset, maat, kaupungit, kylät, näkymät ja tunnelmat. Ettei koko ajan olisi kaipuu. Mutta enhän minä todellisuudessa sellaista haluaisi. Elän siitä onnesta, että onnea löytyy eripuolilta maailmaa, eri ihmisten seurasta. Paikallaan oleminen alkaisi syödä onttoa koloa sisuksiin.

Silti ikävä Pohjanmaalle pysäytti. En muista kokeneeni sellaista sitten epäonnisen Tampere-kaupunkirakkaustarinani. Silloin muistan yhden pitkän Pohjanmaalla vietetyn joululoman jälkeen itkeneeni keltaiseksi maalatussa keittiössämme ikävää. Mutta en koskaan sen jälkeen. Aina on ollut kiva lähteä lakuksilla käymään, mutta aina olen tuntenut pökerryttävää onnea päästessäni takaisin kaupunkiin, takaisin kotiin. Helsingin ihanuuden näkee aina selkeämmin, kun käy välillä muualla.

Siinä Helsingin rautatieasemalla itseni ulkopuoliseksi tuntevana tuli mieleen pysäyttävä ajatus. Mitä sitten joskus, kun meillä ei enää ole linkkiä Pohjanmaalle? Miltä tuntuu, kun syvällä laakeassa maassa oleva juuri katkeaa lopullisesti? Häviääkö minusta samalla palanen jotain, tunnenko oloni juurettomaksi?

Minä olen helsinkiläinen, joka rakastaa kotikaupunkiaan. Lähdin Pohjanmaalta heti kun pystyin lakeuden kurapellot karistaa kumppareistani. Takaisin en ole palaamassa. Koti, elämä ja sydän ovat täällä, Helsingissä. Mutta pieni palanen sydämestä kuuluu aina Pohjanmaalle. Ilman sitä en olisi minä, ilman sitä minuudestani puuttuisi tietynlaista syvyyttä, rosoa, ymmärrystä ja maalaisuutta.

Nyt olisi edessä viisi päivää vapaaherrattaren elämää. Se on pisin aika erossa lapsista. Tiedossa on vähän töitä, paljon ystäviä ja yhden vuoden edestä bileitä ja festareita. Kuten tuossa aiemmin kesällä uhosin, nyt vielä mennään, kun voi. Syksyllä miehen töihinpaluun ja viikonloppuduunien myötä tällaisia irtiottoja voi sitten hymyssä suin muistella. Nyt vain pitäisi saada mieli surumollista tilanteen tasalle.

Eilen tein jo asioita, joista lasten kanssa säntäillessä haaveilen. Leikkasin esimerkiksi varpaankynteni jo ennen kuin oli pakko (vielä yksikään kynsi ei porannut haavaa viereiseen varpaaseen tai rikkonut sukkahousuja). Ehkä tänään jopa lakkaan kynnet.

Varmasti tulevien päivien aikana ainakin leivon kakun bileisiin, tanssin kesäyössä selän hikeen, nukun ilman lapsia ja herätyskelloa, nautin söpöstä Helsingistä, matkaan täpötäysissä junissa, yövyn ystävien petaamilla siskonpedeillä, näen Ultra Bran keikan toisen kerran reilun viikon sisään ja mietin, miten maailman ihanin Suomen suvi on + 9 asteen lämpötilassakin ja pienen ikävän jäytäessä sisuskaluja.

Ja sitä paitsi: Kerron ikävöiville lapsille aina, että ikävä tuntuu kamalalta, mutta sillä on kaunis tarkoitus. Sehän tarkoittaa sitä, että toisesta tykkää ihan hurjan paljon. 
Jaa: