Vietimme keskikesän juhlaa perinteisesti metsässä. Metsäjuhannus oli nyt toinen lajiaan, joten kai sitä voi jo alkaa kutsua perinteeksi, joka on ottanut aikaisemman vuosikausien perinteemme, kaupunkijuhannuksen, paikan. Hyppäsimme perheen ja ystäväperheen kanssa rinkat selässä bussiin, jäimme pois Vihdintien varressa olevalla pysäkillä ja painelimme siitä niittykukkien reunustamaa tietä pitkin metsään.

Ensimmäinen askel metsäpolulla sen jo varmisti. Havuinen maa antoi pehmeästi periksi retkeilykengän alla, ja huoahdin helpotuksesta. Onneksi lähdin. Juhannus on tuntunut viime vuosina tulleen niin tarpeeseen. Juhannuksesta alkaa monien lomat, ja hommat on tauottava pakettiin sitä ennen – myös kaltaiseni elämäntapayrittäjän, joka on pitkälti aikatauluista riippumaton ja pitää lomansa silloin kun se itselle sopii.

Nytkin keskikesän juhlaa edeltäneet viikot olivat hektisiä. Kivoja sekä antoisia, mutta myös vähäunisia ja energiat imeviä. Torstai-iltapäivällä väsy tuntui seisauttavan aivotoiminnan lisäksi veretkin, ja totta puhuen siinä hetkessä olisin kaikista mieluiten vain jäänyt yksin kotiin nukkumaan.

Tiesin kuitenkin jo kokemuksesta, että tulee vielä se hetki, kun kiitän itseäni siitä, että lähdin. Ja siinä metsäpolun alussa se tuli. Vedin sateen jäljiltä metsäisen mehevää tuoksua sieraimiini ja olin varpaita myöten onnellinen, että sain olla juuri siinä.

Taivalsimme leiripaikallemme kolmen tunnin ajan. Linnuntietä matkaa ei kertynyt kuin muutamia hassuja kilometrejä, mutta metsässä kulkiessa ei lasketakaan kilometrejä, vaan korkeuseroja ja polun mutkia. Viime vuodesta oli tapahtunut iso muutos, jonka tajusimme vasta siinä. Kun vielä vuosi sitten reissuseurueemme nuorimmaiset kulkivat metsään kantorepuissa, nyt he taivalsivat itse (ainakin melkein koko ajan).

Niin vain se elämä yksinkertaistuu siinä elämisen sivussa. Tajusimme, että vuosi sitten myös raahasimme metsään ja sieltä pois läjän vaippoja. Sitä rinkan päällä keikkuvaa hajupilveä en ihan heti unohda, mutta silti tuntui oudolta, että siitä on vasta vuosi. Ovelia nuo mukulat, kun kasvavat ja kehittyvät ihan huomaamatta!

Leiriin päästyämme tekeminen sujahti hetkessä metsäläiseksi. Lapset ottivat metsän ja sen tuomat leikit omikseen. He kantoivat puita keinulaudaksi, tutkivat maata kynnenaluset mustina ja leikkivät mättäiden takana vaanivia tiikereitä. Me aikuiset pystettiin telttaa, sytytettiin nuotiota, pestiin perunoita ja viriteltiin tarppia sateensuojaksi.

Silloin tällöin haaveilen eläväni kauemmin metsässä. En (täysin) omavaraisena, mutta niin että joku metsäseurueesta kävisi kerran viikossa kaupassa. Haluaisin nähdä ja kokea, mitä se tekisi kaltaiselleni nykyihmiselle. Miten paljon ehtisin oppia ja ymmärtää metsästä, maailmasta ja etenkin itsestäni?

Metsässä telttailussa yhdistyy jännällä tavalla kaksi asiaa: asioiden hankaluus ja asioiden yksinkertaisuus. Tiskikone ei pyöri, vaan tiskit pestään käsin luonnonvesissä. Uimisen jälkeen kaikki pyyhkivät samaan pyyhkeeseen. Ruuat valmistetaan ja syödään kalliolla istuen. Vaatteissa tärkeintä on se, että on jotain kuivaa päälle pantavaa, ei se, kuinka likaisia ne ovat.

Minä nukun metsässä aina vähän levottomasti, ja nytkin heräsin kylmyyteen lämpötilan laskiessa yöllä viiteen asteeseen. Ja sitten samalla uni on syvempää ja kokonaisvaltaisempaa niinä hetkinä, kun nukun. Ehkä kehoni lipsahtaa alkukantaiseen tilaan metsässä. Ihmisen ei ole alun perin tarkoitettu nukkuvan yhdessä pätkässä, vaan pätkissä ympäri vuorokautta. Pätkäisenkin yön jälkeen keho tuntuu aamulla vetreältä ja eläväiseltä. Ne hetket ovat lemppareitani metsässä: venyttelyt villapaidassa sammalmättäällä, katsellen yön kylmyyden jäljiltä vielä höyryävää vesistöä.

Kahden mestsäyön jälkeen pakkasimme leirimme takaisin rinkkoihin ja taivalsimme takaisin ihmistenilmoille. Bussipysäkillä naama noessa ja varpaidenvälit mullassa seisoskellessa ajatus kaupunkiin paluusta, omasta sängystä ja kotona odottavasta saunavuorosta tuntui onnenläikähdyksenä kehossa. Balanssista se löytyy, hyvän elämän salaisuus.

Meidän lasten ulkoilutakit saatu, iso kiitos Helly Hansenille!


Täällä postaus viime vuoden metsäjuhannuksesta. 

Jaa: