Vietimme lasten kanssa viikonlopun kolmistaan. Mies lähti mökkireissulle, ja olin pitkästä aikaa vetovastuussa perhesetistä ihan yksinäni vähän pidemmän aikaa. Se oli hassua.

Huomasin jännittäväni. Mietin, miten handlaan tilanteen, kun koti-isi ei olekaan mukana kuvioissa. Muistin vahvasti sen fiiliksen kahden vuoden takaa, kun vanhempainvapaalla ollut mies lähti reissuun ja jäimme pitkästä aikaa kolmistaan lasten kanssa. Kuten silloin, nytkin piti hetken keräillä itseään ja luottamusta omaan vanhemmuuteensa. Onhan tässä kotivastuuta vedetty vuorotellen, mutta kun omasta kipparoinnista on aikaa, huomaa hetken kelailevansa, miten tämä kaikki menikään.

Jos ei muutamaa hermoromahdusta oteta huomioon (siinä vaiheessa peli on menetetty, kun huutaa lapsille, että nyt lopettakaa huutaminen), hyvinhän se meni. Vaikka olin kieltämättä päivien jälkeen ihan naatti, huomasin konkreettisesti, miten lasten kasvaessa asiat helpottuvat harppauksin. Sain myös kiinni siitä viikonloppufiiliksestä, joka käsittääkseni kahden toimistotyöläisen arjessa seuraa siitä, että toinen aikuisista lähtee viikonlopuksi reissuun. Sitä ikään kuin heittää vanhemmuudessakin vapaalle.

Meillä ei ollut aikatauluja tai muitakaan velvollisuuksia, joten teimme juuri sitä mitä huvitti. Menimme liian myöhään nukkumaan ja paikkasimme valvomiset yhteisillä päiväunilla. Tartuimme ystävän kutsuun lähteä extemporena kesäkahvilaan ja melkein unohduimme lojumaan kaupungille auringon veltostamina. Pesimme lakanapyykkiä ja pyöräilimme viikonlopun aikana lähemmäs 30 kilometriä. Saunoimme, leivoimme ja järjestimme leikkikeittiön kipot värijärjestykseen.

Viikonlopun virallinen retki tehtiin Haagaan, Alppiruusupuistoon. Sinne on istutettu vuonna 1975 yli 3000 alppiruusua tutkimustarkoituksiin. Alppiruusujen lisäksi alueella on ainakin atsaleoja sekä suopursuja, jotka kaikki ovat käsittääkseni lajisukua keskenään. Puiston tarkoituksena on risteyttää lajikkeisto, joka pärjää täällä pohjolan karuissakin olosuhteissa. Ulkopuolisen silmin kukkatutkijat osaavat hommansa.

Alppiruusupuisto on hengästyttävän kaunis. Olen aina huidellut jossain muualla, kun puisto on kauneimmassa kukassaan, mutta nyt vihdoin tärppäsi. Tosin monet pensaat olivat vieläkin käpymäisillä kukkanupuilla, joten varsinainen kukkaräjähdys oletettavasti tapahtuu tämän viikon aikana. Se kaikki kauneus saisi minut varmasti pyörtymään, sillä tämä hillitympikin kukkaloisto sai sydämen tykyttämään onnesta.

Puisto on iso ja niin vehreä, että pitkospuilla kulkiessa tulee olo kuin kulkisi kukkaviidakossa. Alppiruusut taivuttelevat oksiaan jossain pään yläpuolella, ja eri väreissä hehkuvat kukat ovat mykiöille nannaa. Puistoissa leijui sellainen kukkaistuoksu, että en ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Etenkin atsaleat tuoksuivat niin hyvältä, että niiden täytyy olla kukkien seireeneitä. Olisi tehnyt mieli hypätä kieriskelemään kukkapensaissa ja niiden tuoksussa.

Voi että. Viikonloppu kolmistaan lasten kanssa oli mukava poikkeustila. Miehen palatessa syksyllä töihin, tuollaisista viikonlopuista tulee taas osa arkea. Mutta kyllä se siitä, uskoisin. Sitten me vietämme viikonloppujamme miehen vapaiden mukaan. Otan vain vielä ekstrana sen kollektiivisen viikonloppufiiliksen, joka nappaa halaukseensa kyynisimmänkin tyypin ihan viimeistään lauantai-iltapäivisin.