Kävimme eilen balilaisissa hautajaisissa. Vuokraemäntämme kertoi meille sunnuntain yhteispolttohautauksesta, jossa neljä sanurilaista ruumista saateltaisiin matkalleen uuteen elämään. Hän sanoi, että meidän pitäisi myös tulla katsomaan hautajaisia. Etenkin lapsille se kuulemma olisi hyvä asia nähdä.

Tämä tuntui tietenkin länsimaalaisesta vähän omituiselta. Että voidaanko me noin vain tunkea vieraiden ihmisten hautajaisiin. Ja että onkohan se nyt ihan fiksua sinne juuri ja etenkin lasten kanssa mennä.

Balilla hindulaiset hautajaiset ovat kuitenkin iso ja merkittävä juhla, jossa on suorastaan karnevaalitunnelmaa luterilaiseen versioon verrattuna. Saimme huomata, että kuolema on paljon lähemmin ja mutkattomammin lähellä kyläläisten elämää kuin meidän arkeamme. Tunnelma oli myös ihan jotain muuta kuin ahdistava, pelottava ja surusta musta.

Hautajaisia vietetään Balilla monella tapaa, mikä kävi ilmi, kun vähänkin googlailin asiaa. Tämä meidän todistamamme tapa ei siis ole koko saarta koskeva, ei ehkä edes koko Sanauria. Olemme esimerkiksi nähneet hautausmaita ja kuulleet, että joskus ruumiit haudataan ensin, kunnes oikean hautajaisseremoniapäivän aikaan ruumiit kaivetaan haudoistaan polttohautausta varten.

Polttohautaukseen soveltuvia päiviä kun ei ole mikä tahansa päivä. Käsittääkseni jokainen eilen polttohaudattu ruumis oli kuitenkin hiljan kuollut. Näin ainakin oli vuokraemäntämme kylällä kuolleen vanhan naisen laita, jonka hautajaiskulkue kulki ensimmäisenä Saunrin pääkatua pitkin.

Balilaista hautajaissaattuetta ei ihan heti tunnistaisi länsimaisilla silmillä katsellen hautajaissaattueeksi. Se ei ole mustasävytteinen, se ei ole hiljainen, se ei ole surullinen. Sen sijaan hautajaisväki on pukeutunut perinteisiin balilaisiin juhla-asuihin, jotka hehkuvat sateenkaaren väreissä. Huomasin, että eri hautajaissaattueilla oli omat värinsä: pinkkiä, sinistä, keltaista ja vihreää. Saattueessa soitettiin perinteistä balilaista musiikkia, jonka kilinä, kolina ja rummutus täytti kadut päästä päähän. Ihmiset hymyilivät, juttelivat iloisena ja jotkut polttivat tupakkaa, jopa arkunkantajista..

Vasta kun saattueessa näkyi arkku, saimme varmistuksen, että tämä tosiaan on se hautajaiskulkue, jota olimme odottaneet. Heppoisen näköinen arkku oli koristeltu värikkäin nauhoin ja sitä kannettiin bambusta valmistetun kehikon päällä. Me liityimme joukon hännille ja taivalsimme ilakoivan joukon perässä rantaan. Tämän jälkeen alkoi se hautajaisten osuus, johon kaikki turisteja myöten ovat tervetulleita. Kuolleen kotona pidettävät ”ruumiinvalvojaiset” kun ovat vain kuolleen läheisille ja kyläläisille.

Rannassa olevan temppelin pihaan oli rakennettu neljä onttoa bambuista patsasta. Niiden päihin oli kaiverrettu ikään kuin Tuonelan koiran päät, mutta en tiedä, mitä ne todellisuudessa esittivät. Yhdessä niistä jo paloi aikaisemmassa hautajaissaattueessa paikalle tuotu ruumis.

Meidän seuraamamme hautajaissaattue kiersi yhtä bambupatsasta ympäri rummutuksen kiihtyessä. Ruumisarkku heilui puolelta toiselle, ja ne jotka eivät kantaneet arkkua, kantoivat päidensä päällä koreja täynnä uhrilahjoja. Uhrilahjat jätettiin myöhemmin temppelin käytäville nostetuille jättimäisille pöydille. Hautajaisseremonian tärkeyden huomasi siitä, että lahjat olivat arvokkaampia kuin yleensä: kokonaisia grillattuja kanoja, kananmunia, sharonkeja.

Lopulta ruumis otettiin pois arkusta, joka ei näyttänyt olevan paljoa pahvista vahvemmasta materiaalista rakennettu. Ruumis oli kiedottu valkoisiin liinoihin ja ohueen bambumattoon. Arkku paiskattiin, siis ei aseteltu vaan paiskattiin, polttohautauspatsaiden taakse, jossa oli jo läjässä edellisen hautajaiskulkueen vermeistö – kirkkain nauhoin koristeltu kuva kuolleesta sekä kannettava alttari, jolla ruumis kai oli tuotu paikalle. Sen jälkeen ruumis nostettiin bambuisen patsaan sisälle.

Patsaan seinämistä oli lyöty läpi rivi metallikeppejä, joiden varaan ruumis jäi makaamaan puoliväliin patsasta. Alle sytytettiin jättimäisellä kaasupolttimella tuli. Tulen loimu oli niin voimakas, että se tuntui kuumuutena kymmenien metrien päähän. Patsaasta alkoi nousta sankkaa mustaa savua. Hautajaissaattue siirtyi juttelemaan sivummalle, ja polttohautausta hoitavat henkilöt alkoivat työhönsä.

He kohentelivat tulta kuin mitä tahansa nuotiota tai takkaa tökkimällä ja kuopimalla sitä kepeillä. Välillä he polttivat tupakkaa ja pyyhkivät otsiltaan hikeä käsivarsiinsa. Noin puolen kuluttua he nappasivat ruumista pitävät metallikepit pois, ja se mitä ruumiista siinä vaiheessa oli jäljellä, tipahti bambupatsaan pohjalle. Ruumiin poltossa meni lopulta kuitenkin pari tuntia.

Voisi kuvitella, että paikalla oli epämiellyttävä haju. Mutta ilmassa oli vain hivenen grillijuhlien hajumaailmaa, mikä varmasti selittyi palavan kaasun tuoksulla. Hajuun sekoittui myös sadat ellei tuhannet palavat suitsuketikut, joita juhlijat olivat sytyttäneet palamaan uhrilahjojensa päälle. Meteli yltyi, ja tuntui hölmöltä, että silti jotenkin automaattisesti hyssyttelin lapsia, kun kerran hautajaisissa oltiin.

Paikalle saapui vielä kaksi viimeistä hautajaissaattuetta. Niistäkin molemmilla oli mukanaan oma soittajajoukkonsa. Yksi ruumis tuotiin paikalle isossa ja värikkäässä katoksessa, joka huojui väkijoukkoon sellaisella voimalla, että kiitin onneamme, että olimme sivummalla. Temppelialue alkoi olla tupaten täynnä ihmisiä, musiikkia, savua ja kukkuroillaan pursuilevia uhrilahjakoreja.

Väkijoukosta suurin osa oli siirtynyt rantaan istuskelemaan, seurustelemaan ja syömään, kun ensimmäisen ruumiin tuhkat olivat valmiina. Ne oli aseteltu valkoisen liinan päälle yhden uhrilahjapöydän päähän. Siinä niitä kai jollain tavoin siunattiin valkopukuisen papin toimesta.

Me ihmettelimme sitä kaikkea ilakointia ja meteliä ympärillämme, ja esikoinen kysyi, olivatko kuolleet olleet tyhmiä ihmisiä, kun kukaan ei sure heidän kuolemaansa. Juttelimme siitä, miten varmasti jokaista oli surtu, mutta että täällä hautajaisissa iloitaan siitä elämästä, jonka kuollut sai ja jonka läheiset saivat kuolleen kanssa kokea. Lapsista oli kiehtova ajatus, että hindulaisuuden mukaan kuolleen sielu syntyy uudestaan maailmaan ja karman mukaisesti sellaiseen ruumiseen, mikä entisen elämän toimien perusteella on suotavaa.

Itsestäkin tuntui oudolta, miten en nähnyt edes yhden yhtä pakolla nielaistua kyyneltä juhlissa. Minä en tuntenut kuolleita, mutta silti alkoi heidän kuviaan katsellessa itkettää. Mutta vaikka balilla kuolemaan suhtaudutaan eri tavalla kuin Suomessa, kyllä täälläkin kuolleita myös surraan. En ihan varmasti tiedä, miten juhlat ruumiin polttamisen jälkeen jatkuvat, mutta mies näki pari päivää sitten aamulenkillään, kun yksi juhlavaatteisiin puettu pikkuseurue kävi aamuvarhaisella ripottelemassa uurnasta tuhkat rannalle ja mereen. Itku oli ollut surusta korahtelevaa.

Koska muukin hautajaisväki oli ryhtynyt syömään, mekin kävimme välissä syömässä temppelin läheisessä rantaravintolassa. Takaisin kävellessämme juhlat olivat yhä käynnissä. Väkeä istui isoissa porukoissa heinikolla ja rannassa. Tunnelma oli kuin leppoisalla piknikillä. Ruoka oli katettu banaaninlehdille ja jotkut imeskelivät pikkuisiin muovipusseihin pakastettuja mehujätskejä. Paikalle oli kurvannut myös mopojen kyytiin rakennettuja liikkuvia ruokakiskoja ja juomamyyjät olivat kantaneet myyntipöytänsä keskelle piknikseurueita. Lapset juoksentelivat suut naurussa.

Sellaiset balilaiset hautajaiset omin silmin koettuna olivat; lempeän riehakkaat elämän ja kuoleman markkinat.