Niitä päiviä ei pääse pakoon, vaikka matkustaisit Australiaan. Välillä mieli vetelee matalalentoa, ja itse rimpuilee siinä voimatta tilanteelle oikeastaan mitään. Ei voi kun katsella, kun yläpuolella lipuu tummia surupilviä ja alapuolella ihan rehellinen vitutussuo. Sellaisia päiviä osui itselleni putkeen kaksi, toinen tiistaille ja toinen yllätyssektorina perään heti keskiviikolle.
Siihen kun iskee päälle vähän kuukautisärsytystä ja taattua hormonimyrskyä (tästäkin neljän kuukauden matkasta minä valun verta yli 20 päivää, hemmetti sentään!), ollaan aika tulenarassa tilanteessa. Perhe teki fiksusti ja lähti aamuisin kylille, kun minä yritin hotellilla saada suollettua koneelle jotain ajatuksiani. Välttelin sähköposteja ja tuijotin to do -listaa. Sanat olivat tahmeita, päässä murisi ja teki mieli heitellä tavaroita.
Kirjoitin postausta tyttöjen silpomisesta, ja ahdistus kasvoi kasvamistaan. Mitä muuta minä voin tehdä kuin kertoa tästä asiasta ja lahjoittaa rahaa? Tahdon tehdä jotain konkreettista, kädet saveen -työtä tämän eteen! Samalla kun oli voimaton olo, tuntui kuin olisin voinut kiukkuni voimin siirtää mantereita. Hotellihuoneen ilmastointilaite hönki niskaan kylmää, mutta kun sen laittoi pois päältä, tuli kahdessa minuutissa kuuma. Tuskanhiki luisteli pitkin selkää kuin kauluksesta sisään pujotettu jääpala.
Ihan samalla tavalla kuin sydänsuruissaan tahtoo jostain syystä katsoa romanttisia elokuvia tai kuunnella nyyhkybiisejä maksimoidakseen tunnemyräkässä kierimisen, minä kai halusin velloa maailmantuskassani vielä vähän lisää. Päädyin sen kummemmin ajattelematta avaamaan Youtuben.
Katsoin reportaasin Bangladeshin vaatetehtailta. Siis niiltä, joissa työntekijät tekevät töitä aamuseitsemästä iltakymmeneen puskeakseen länsimaisille markkinoille vaatteita, joita minunlaiseni hyvinpointiläskiperseet voivat ostaa kolmella eurolla tai kympillä neljä. Työntekijöissä oli lapsia. Oli äitejä, kuten minä. Oli tehdastulipaloja, joista työntekijät eivät päässeet pakenemaan, sillä heidät oli lukittu sisälle. Ja se tehdassortuminen, jossa kuoli yli tuhat ihmisiä. Nykypäivän orjuutta, jota meille myydään kauppakeskuksissa kauniisti stailattuna.
Ulkona eteläisen pallonpuoliskon aurinko paistoi paahtavana, ja minä istuin hotellissa räkää, verta ja kyyneleitä valuen. Perhe palasi matkoiltaan, ja minä selitin heille ulisten miten kamalia me ihmiset teemme ihmisyydelle. Pian parkumiseni alkoi muuttua nikotteluksi, itku orastavaksi päänsäryksi. Päätettiin siinä porukalla, että huomenna kukaan ei jää kykkimään tänne kuppaiseen hotellihuoneeseen, vaan lähdetään heti aamusta koko porukalla Fremantleen. Että kun näyttäisi etenkin tuo perheen naisihminen olevan pienen reissupäivän tarpeessa.
Ja voi että, miten kiva päivä meillä tänään oli! Kiitos teiltä saatujen vinkkien (miten hauskaa, että Lähiömutsin lukijoista niin moni on jopa asunnut Perthissä!), matkasimme bussilla 45 minuutin matkan Fremantleen. Se on kotoisan pikkuruinen satamakaupunki, joka kuuluu Perthin metropolialueeseen. Ihan täydellinen paikka raukeaan luuhailuun, jonka tarkoituksena on lähinnä juoda pari kuppia hyvää kahvia, syödä maittava lounas sekä illallinen ja nauttia aurinkoisen päivän sekä leppoisten ihmisten luomasta sunnuntai-illuusiosta.
Ihan kuin olisi putkahtanut meille suunniteltuun kaupunkiin, omiensa keskelle. Ravintoloista sai vegaanista ruokaa (ja vielä vehnätöntäkin!) ilman armotonta etsimistä, putiikeissa myytiin paikallisten artesaanien tuotteita luomusaippuoista pellavamekkoihin ja nahkalaukuista puuleluihin. Hipelöimme, nuuhkimme ja ihailimme. Oli kirjadivareita, rähjäisiä levykauppoja ja ekologisuuteen keskittyneitä kauppoja. Hymyileviä ihmisiä ja hämmentävän kiireetön ja samalla vilkas tunnelma. Kahvin sai vegemaidolla, ja kirpparilta löysin täydellisen kuluneet vuosikerta-Levikset.
Kun muu perhe jäi kieppumaan leikkipuistoon, minä kävin kiertämässä huokaillen vintagekauppoja. Tietenkin ne uuteen kotiin etsimäni täydelliset 50-luvun peilit, vedettävät pastelliset seinäkellot ja aavikolle ajatukset vievät villamatot tulevat vastaan täällä, maailman toisella puolella. Vähän kirpaisi, mutta ei se mitään. Nautin vain katselemisesta ja kiertelemisestä. Kyllä ne ehtivät tulla vastaan sitten, kun oikea aika on, Suomessakin.
Illalla löysimme tiemme puistoon, jossa parveili iloisia ihmisiä taaperosta mummoihin. Leikkipuistohärveleiden lisäksi siellä oli mukavat puitteet skeittaukseen, boulderointiin sekä parkouriin. Minä kaivoin esiin kirjan ja istuin sen kanssa nurmikolle nauttimaan illan lempeistä auringonsäteistä. Mies ja lapset kieppuivat sillä aikaa puiston telineissä selkänsä hikeen ja vatsansa naurusta helläksi.
Huh, sisäiset tuskapatoumat purettu vähän pienemmäksi. Ja menkkojakin jäljellä enää kaksi päivää (kunnes 28 päivän päästä mennään taas).
Minä olen kyllä hyvin vakaasti päättänyt että kun joku päivä olen varma etten enää omia lapsia tee niin en aio kärsiä enää yksistäkään kuukautisista. Tuli mikä tuli. Sen verran inhottava kokemus ne ovat. Ovat aina olleet ja luulen että tulevat olemaankin. Kupin kanssa selviää hengissä, mutta jos kuppia pitää kuitenkin juosta pahimpina päivinä tyhjentämässä kahden tunnin välein niinei se tuonkaan välineen kanssa mitenkään miellyttävä tilanne ole.
Siinä varmaan on yksi syys lisää miksi nautin raskaana olosta niin paljon. 9kk ilman yksiäkään kuukautisia! Ihan mahtavaa 😀 Ja auta armias jos kuukautiset sattuvat jonkun reissun kanssa päällekkäin niin voin vakuuttaa että kenelläkään matkassani mukana olevalla ei ole kiva reissu vaikka kuinka yrittäisi olla tartuttamatta kuukautisangstia muuhun perheeseen.
Mulla on menkkoihin vahva viha-rakkaus -suhde. Toisaalta olen niistä ja niiden edustamasta naiseuden mystiikasta ja uuden elämän luomisen voimasta tavattoman ylpeä. Ja sitten toisaalta niiden kanssa eläminen lähinnä vituttaa. Etenkin näin reissuilla. Onneksi on tosiaan kuukuppi, muuten en varmaan poistuisi sisätiloista näillä vulvatulvilla. Raskauden aikana oli tosiaan ihanaa, että ei tarvinnut kärvistellä menkkojen kanssa. Mulle se autuus jatkui vielä pitkän aikaa synnytyksen jälkeenkin (kunhan nyt tietty se valtoimenaan vellova jälkivuoto oli loppunut), paljolti imetykselle siitä kiitos.
Ah sinä onnellinen jolla imetys toimi noin. Minä imetin vuoden ja silti kuukautiset palasivat pari kuukautta synnytyksen jälkeen.
Joo, olin kyllä onnekas sen kanssa! Tosin kuopuksen kanssa menkat tekivät paluun ”jo” seitsemän kuukautta synnytyksestä, ja olin ihan että mitäs pirua, kun esikoisen kanssa ne pysyivät poissa pitkälti yli vuoden beben syntymästä.
Kirjoitit joskus kauan sitten hormoni- ja kuparikierukasta. Pohdit silloin, kumpi olisi sinulle parempi vaihtoehto. Saanko kysyä, kumpaan päädyit? Itselläni nimittäin hormonikierukka on vähentänyt vuotoa niin radikaalisti, että kuukautiset ovat melko huomaamattomat nykyään. Kiitos muuten ihanasta blogistasi! Tykkään todella!
Kuukuppi on kyllä pelastus! Joskus melkein unohtaa, et on menkat.
Mua kiinnostaa teidän juniorin päikkärit näillä päivän kestävillä reissuilla. Nukkuuko kantorepussa, vai miten ootte järjestäneet sen?
Tiia
Ehkäisyasioista pitäisikin pitkästä aikaa kirjoittaa, ne ovat kuitenkin lähes jokaiselle blogini lukijalle yhtä ajankohtaisia ja arkipäiviä juttuja kuin itselleni. Mä en silloin niiden pohdintojen jälkeen lopulta päätynyt kumpaankaan kierukkaan, sillä niissä molemmissa oli sen verran itselleni huonoja puolia. Ehkäisyvälineasiat hoidetaan siis edelleen kauppareissujen ohessa 🙂
Ja kiitos kiitoksista, niin kiva kuulla, että tykkäät blogistani!
No kyllä, ylistetty olkoon kuukuppi! Vaikka itse en ihan pääse niin armolliseen tilaan, että unohtaisin, että menkat on. Sen verran hyvin kroppa niistä muistuttelee 😀
Meidän junnu nukkuu päikkärit reissussa vähän sen mukaan, missä ja miten ollaan menossa. Yleensä hän kiskoo ne kantorepussa, mutta nyt täällä Australiassa matkarattaissa, kun täällä voidaan rattaitakin käyttää vaivatta. Välillä päikkärit kiskotaan myös aurinkotuolissa, taksissa tai vaikka puistossa puun alle levitetyllä viltillä. Miten kulloinkin 🙂
Lisään postaustoiveeseen myös huomiota siitä mitkä ovat ne ehkäisykeinot joiden kanssa ei suositella kupin käyttöä (tiedän että niitä on, mutta mitkä kaikki ovat niitä, sitä en muista).
Mukavaa kun viihdyitte Fremantlessa, se on just sellainen viihtyisä tepastelu-, hengailu- ja tervistelymesta 🙂 Kaikesta ympärilleen katselustakin tulee hyvä fiilis! Harmi, että meillä on niin pitkä matka sinne nykyään ja lähempänä ollessakin käytiin liika harvoin. Montaa kaffilaa ja kuppilaa ois viel käymättä… 😛
Kiitos niin todenmukaisesta postauksesta jälleen. Ehkäisypostauksen lisäksi toivoisin pms -postausta, on meinaan 2 raskauden ja vielä jatkuvan toisen lapsen imetyksen kanssa tullut kamalammaksi oireet… Kalsiumit, d- ja b-vitamiinit käytössä ja silti ärsyttää jo valmiiksi ensi viikolla koittava loma jossa yhdistyy pms ja kuukautiset, ja säälittää toki myös matkakumppanit (eli oma perhe). Ehkä sinun lukijoilla olisi vinkkejä oireiden lievitykseen.
Mä en ollut edes tajunnut, että kupin kanssa kaikkia ehkäisykeinoja ei voi käyttää! Mutta totta, eihän sinne toosaan nyt loputtomasti tavaraa mahdu kerralla sisään 😀
Joo, just sellainen paikka, että vain kaiken keskellä kävelystä tuli hyvä fiilis 🙂
Mullakin on pms-oireet räjähtäneet jotenkin ihan käsiin. En muista, että ennen raskauksia olisin huomannut mielialassa näin selkeitä muutoksia. Mieli elää kuukautiskierron mukana muutenkin tosi paljon. Tätähän olisikin mielenkiintoista selvittää vähän lisää. Ja totta, lukijoilla olisi varmasti vinkkejä myös jaettavaksi. Laitan tämän mietintämyssyyn!
Mulla ei ole ollut pillereiden kanssa menkkoja moneen vuoteen, ah olen niin onnellinen! Jos ei ole jotain ko. muotoa vastaan, suosittelen ehdottomasti! Niitä siis syödään jatkuvasti, joten mitään vuodettavaa ei ehdi muodostua.