Reilun kolmen tunnin lentomatkan ja viisumisekoilun jälkeen olemme 13 112 kilometrin päässä kodistamme Helsingissä. Tämän kauempana Suomesta en ole koskaan käynyt. Jalkojen alla on ihan uusi sekä kokematon manner, maa ja kaupunki.

Tuntuu hassulta, että roikumme tässä kohdin palloa melkein kuin lepakot päät alaspäin. Mietin maan vetovoimaa ja tutkin innoissani kuin pieni koululainen, pyöriikö vesi viemäriin täällä eri suunnassa kuin kotona. Muistan lukeneeni näin jostain, mutta en ole ihan varma. Varma en ole myöskään siitä, miten vesi hujahtaa viemäriin kotona Herttoniemessä.

Kaikki näyttää niin erilaiselta vehreän ja kostean Balin jälkeen. Puissa on lehdet, mutta silti niidenkin väritys on kuin kuivaan tottuneiden havupuiden: paahtunutta ja rapsakkaa vihreää. Aurinko porottaa korkealta ja kuumana. Varjossa on 34 astetta, ja aurinkorasva tuntuu haihtuvan iholta saman tien kun se on levittänyt.

Maa on pölyävän kuivaa, ja mielikuvissani voin suorastaan kuulla kalkkarokäärmeen kalistavan häntäänsä. Luin, että Australiassa asuu maailman myrkyllisin käärme aavikkotaipaani, jonka myrkky riittää tappamaan yhdellä iskulla 100 ihmistä. Se tosin viihtyy niin harvaanasutuilla aavikkoalueilla Australian keskiosissa, että lajin ei ole rekisteröity tappaneen ainuttakaan ihmistä. Yritän siis olla miettimättä käärmeitä ja sitä, että jokaisessa australialaisessa talossa sanotaan olevan oma kotikäärmeensä, kuten Suomen taloilla kotihiirensä.

Me pidämme nyt kahden viikon ajan majaa Länsi-Australian rannikkokaupungissa Perthissä. Täällä on yli miljoona-asukasta, mutta silti tämä tuntuu suloisen pikkuruiselta isolta kaupungilta. Meidän hotellimme on lähiössä noin kymmenen minuutin bussimatkan päässä keskustasta. Keskustassa on pilvenpiirtäjiä, mutta muuten meininki on pikkukaupunkimaista.

Matalakattoiset talot näyttävät kuin littaan astutuilta ja monissa niiden edustalla on verannat – ihan kuten elokuvissa. Verannalla könöttää pari ränsistynyttä puutuolia tai sitten reilusti lättänä nahkasohva. Isot ikkunat muodostuvat pienistä ruuduista, ja ovet näyttävät kevytrakenteisilta, sellaisilta, jotka narahtavat avatessa ja jotka täytyy välillä nostaa paikoilleen hartiavoimin. Pihoihin ei juuri paahteessa panosteta, vaan suurimmassa osassa ne ovat betonilla tai kivilaatoilla päällystetty etupiha. Pihalla parkissa olevissa autoissa on lavat tai ainakin kunnon maasturirenkaat.

Autojen keskellä me matkustamme bussilla. Kun ei ole kahteen kuukauteen istunut bussissa, se tuntuu aika ihanalta. Kaikki muukin ennen niin tavallinen tuntuu nyt kahden kuukauden Balin jälkeen jotenkin suloisen mukavalta: liikennevalot, hyvät tiet ja se, että viini on hyvää. Olin pakahtua onnesta, kun Netflix toimii täällä. On kai ihan ok, jos matkustaa Australiaan vain katsoakseen hotellihuoneessa Narcosta ja juodakseen helmeilevän kylmää valkoviiniä?

Muistan joskus kummastelleeni, miten joku tahtoo hussata reissuaikaansa television äärellä, mutta pitkään matkatessa koko ajan ei tahdo ahnehtia uutta. Ei, vaikka juuri olisi saapunut uuteen maahan. Useamman kuukauden reissulla on välillä ihana vain olla, ihan kuten kotonakin.

Yhden Australia-päivän perusteella kiinnitin huomiota myös asioihin, joiden puuttumista Balilla ei ole edes tajunnut kuin vasta nyt. Kodittomat nukkuivat pahvilaatikoiden päällä päiväunia keskellä vilkasta kävelykatua ja sekakäyttäjäporukat rähisivät kioskien edustoilla. Johtuen kai kaupungissa juhlittavista festareista, kaduilla liikkui tosi paljon hiprakassa olevia ihmisiä. Jotkut nuorisoporukat olivat jo ihan ehdassa kännissä ennen kello kuutta.

Huikentelevan korkeat korot ja juuri ja juuri pyllyn peittävät mekot kikattelivat kauniina ja pyntättyinä ohitse, ja minä tunsin oloni varvassandaaleissani (jotka hajosivat lopulta nekin vain paria askelta myöhemmin), reissussa nuhjuuntuneissa vaatteissani ja meikittömissä kasvoissani rähjäiseksi.

Paikalliset ovat niin mukavia ja ystävällisiä, että sen edessä aivan hämmentyy. Olkoon kyseessä sitten samaan aikaan liikennevaloissa valojen vaihtumista odottava pariskunta tai ravintolan tarjoilija, kaikki ovat ystävällisiä. Se ei ole mitään pakotettua, teennäistä tai korostettua ystävällisyyttä, vaan tuntuu suomalaisesta sellaiselta lämpimältä, aidolta ja konstailemattomalta ihmisyydeltä. Ollaan kivoja toisille -elämäntavalta.

Ja se heidän puheensa! Australian englanti on sekin juuri sellaista kuin elokuvissa. Siinä tuntuu yhdistyvän aristokraattinen puheenparsi jostain englannin pienestä maaseutukaupungista muutaman sadan vuoden takaa ja jenkkityylinen ganstaslangi. Välillä en ymmärrä yhtään mitään. He käyttävät kummallisia sanoja, ja kompastelen omassa puheessani, kun menen sekaisin heidän sanajärjestyksestään. Eriskummallisen ihanaa ja hauskaa.

Jokaista paikallista tuntuu kiinnostavan, mistä me olemme kotoisin ja miksi ihmeessä olemme tulleet juuri Perthiin. Ravintolan tarjoilija nauroi kuullessamme kotimaamme, koska ei voinut käsittää, miten suomalainen on niin ruskettunut. Kaupan myyjä oli yllättynyt, kun kerroin minun tekevän reissussa töitä miehen ollessa koti-isinä ja tahtoi antaa sen kunniaksi lapsille tikkarit. Hotellimme respassa arveltiin Bali-tarinamme kuultuamme, että taisimme heittää karttaa tikalla, kun valitsimme kohdetta pakollisen maastapoistumisen ajaksi.

No niinhän se oikeastaan menikin, mutta tuntuu, että tikka osui napakymppiin. Pert tuntuu kertakaikkisen valloittavalta reissukohteelta. Aurinkoinen, rauhallinen ja samalla tuttu sekä täysin erilainen kuin mikään muu aikaisemmin kokemamme ja näkemämme.

Jaa: