Tänään on viimeinen päivä Ubudin villamme, jonka vuokrasimme kuukaudeksi saapuessamme Balille. Huomisesta lähtien edessä on reilun kuukauden ajan reissuroopeilua, sillä viivähdämme korkeintaan kaksi viikkoa yhdessä paikassa. Matkamme viimeiseksi kuukaudeksi on taas tarkoitus asettua paremmin aloilleen, jos eivät sitten kuoppaiset tiet ja vielä koluamattomat kylät houkuta sitä enemmän. Suunnitelmia voi vielä vaihtaa lennosta, mikä on parasta.

Kuukaudessa elo ehtii muotoutua yllättävänkin tasaiseksi. Syntyy rutiineja ja vakipaikkoja. Saman kylän ihmiset alkaa tunnistaa jo kaukaa ja heistä on tullut hyvän päivän tuttuja. Meitä ei ole vaivannut malttamattomuus nähdä ja kokea, kuten matkoilla yleensä, vaan olemme vain elelleet. Välillä emme ole poistuneet kotivillaltamme kolmeen päivään, mitä ei tapahdu ikinä edes kotioloissa Suomessa (jos ei oksennus-influenssa-tajupois-koomailua lasketa). Olemme ylipäätään tehneet paljon vähemmän mitään erityistä tai mainittavaa kuin tavallisessa arjessa. Uuden kulttuurin keskellä eläminen, villalla nakuilu ja rauhallinen oleminen on riittänyt.

Heräämme aamulla kuuden-seitsemän aikoihin, kun tienoon kukot alkavat toitottaa tulevan päivän tervetulleeksi. Teemme aamutoimet ja syömme aamupalan. Munakokkelia, pähkinäistä granolaa ja avokadoa. Pyöräytämme blenderissä smoothiet, joihin tulee ainakin lohikäärmehedelmää ja banaania. Harmittelemme toimimatonta viemäriä, luuttuamme keittiön lattian ja viemme roskat. Toisinaan mies käy aamulenkillä.

Minä istahdan patiolla sijaitsen pöydän ääreen ja avaan tietokoneen yleensä puoli yhdeksän aikoihin. Kirjoitan myöhemmin tarkemmin, mistä työpäiväni täällä koostuvat, mutta pääasiassa kirjoitan. Suomessa työpäiviini kuuluu kaikenlaista säätöä, sähköpostia, vääntämistä, suunnittelua ja palaveria, mitkä ovat nyt minimissä. Se on ollut mukavaa vaihtelua. Tiedän jo nyt kaipaavani työpäiviini enemmän säpinää ja kontakteja sitten taas Suomessa, mutta nyt on ollut kiva keskittyä vain kirjoittamaan.

Hoitovapaalla olevalle miehelle ja lapsille on muodostunut omat rutiininsa minun kirjoituspäivieni ajaksi. Yleensä he uivat monta tuntia. Uikkarit eivät ehdi kuivua, kun ne jo vedetään uudestaan päälle. He pelaavat lauta- ja korttipelejä. He lukevat, katsovat videoita Youtubesta ja rakentavat temppuratoja. He saattavat kävellä kylälle ihan vain ostaakseen jätskit. Tavallisesti he myös hoitavat kaupassa käymiset ja pesulassa piipahdukset minun kirjoittaessa. Miehen laittama lounas syödään yhdessä kotona. Kuopus nukkuu päiväunet ilmastoinnin viilentämässä makuuhuonessa.

Lopettelen työpäiväni yleensä neljän-viiden aikoihin, mutta se ei ole niin tarkkaa. Kunhan hommat tulevat tehdyksi ja projektit etenevät, voin pulahtaa kesken päivän uimaan, pitää lyhyemmän päivän tai tehdä pitkän päivän ja pitää seuraavana vapaata. Välipalaksi hörpitään smoothiet ja ehkä vähän pähkinöitä. Päiväkahville ei ole tarvetta, kroppaa hyrisee tyytyväisenä muutenkin.

Illat kuluvat tekemättä juuri mitään erityistä. Lököilemme, pelailemme, siivoamme, luemme ja selvittelemme lasten riitoja. Silloin tällöin kaivan joogamaton esiin ja napsautan Yogaiasta tallenteen päälle. Lähimpään joogakouluun on niin pitkä matka, että en ole saanut aikaiseksi käydä ohjatussa joogassa kertaakaan. Saatamme lähteä kylille syömään illallista, mutta useammin laitamme ruuan kotona. Välillä lähdemme ihan Ubudin keskustaan asti, mikä on itselleni jäänyt vähän harmillisenkin vieraaksi. Mies ja lapset tuntevat ne kujat minua paremmin, kun seikkailevat siellä minun kirjoittaessani.

Pari kertaa viikossa lähdemme retkelle. Se voi olla seikkailu lähiviidakossa tai koko päivän reissu vuoristoon. Nautin niistä päivistä valtavasti, ja samalla olen onnellinen, että kaikkea ei tarvitse yrittää ahmia kerralla.

Hämärän laskeutuessa seiskan jälkeen lapset syövät iltapalan, jos illallinen ei sitten ole venynyt myöhälle. Me aikuiset pärjäämme runsaalla aamupalalla, myöhäisellä lounaalla, välipalalla ja illallisella. On niin kuuma, että kroppa pärjää vähemmälläkin polttoaineella. Iltapesujen (ja -uintien) jälkeen lapset nukahtavat viimeistään yhdeksältä, eikä meillä aikuisilla kestä paljon sen kauempaa. Luen tunnin-kahden ajan kirjaa, mutta yleensä uni voittaa jo kympiltä. Tropiikki väsyttää, vaikka ei tekisi juuri mitään.

Elo on alkanut tuntua arkiselta ja tavalliseltakin. Kurahaalareita ja toppavaatteita ei tarvita, mistä muistan olla joka päivä onnellinen. Mutta muuten elo on yhtä arkisen ihanaa kuin miehen perhevapailla aikaisemminkin. Nautin siitä, että minulla on aikaa kirjoittaa ihan rauhassa, mutta silti olla perheen kanssa. Miehestä perhevapaat ovat aina tuntuneet lomalta, mutta ulkovaatekikkailujen puuttuminen ja kodin pihassa oleva uima-allas vie homman niin sanotusti nextille levelille. Mutta jos vertaa vaikka miehen neljän kuukauden vanhempainvapaaseen, eli isikesään puolitoistavuotta sitten, olemme tehneet nyt tosi paljon vähemmän asioita. Olemme ikävöineet ystäviä ja tylsistyneet.

Kyllä, tylsistyneet! Ja tiedättekö, se on aika tervetullutta vaihtelua. On mahtava tunne huomata kaipaavansa sitä, että olisi jotakin tekemistä. Eipä nimittäin ole Suomen arjessa sitä ongelmaa. En aina jaksaisi tällaista hiljaista ja rauhallista elämää, mutta punnusten tasailu tekemisen ja tylsistymisen välillä on toisinaan tarpeen.

Nyt vaaka on taas balanssissa, joten on aika lopettaa mökkihöperöitymiskausi ja tuuletella ahkerammin seikkailijamieliämme.