Sinä päivänä olimme viettäneet useamman päivän rentoa bungalowielämää, kun kantapäissä alkoi tuntua tuttu polte. Nyt loppuu tämä löysäily, mieli kaipaa pientä seikkailua! Muukin reissuseurue oli onneksi samaa mieltä, joten suunnitelma oli sillä selvä. Vuokrasimme kaksi skootteria, pakkasimme auringon haalistamiin reppuihimme uikkarit sekä pellavapyyhkeet ja lähdimme ajamaan pikkuisia kiemurateitä.

Olimme majoittuneet Balin eteläkärkeen Uluwatuun, sillä olimme kuulleet, että siellä on saaren kauneimmat rannat. Suurin osa niistä jää korkean kallion ja meren väliin, ja muutama rannoista on näkyvissä vain laskuveden aikaan. Hiekka on valkoista ja meri niin turkoosia, että jos ei tietäisi kaiken olevan aitoa, voisi sanoa luonnon vähän innostuneen liikaa filttereiden kanssa.

Me ehdimme käväistä vain muutamilla Uluwatun rannoilla, mutta uskallan silti väittää, että tuona bungalowilöysäilyä seuranneena retkipäivänä löysimme yhden upeimmista ja henkeäsalpaavimmista rannoista.

Nyang Nyuang Beach ei ole ihan helpoin löytää. Ja vaikka sinne löytäisikin, sinne ei niin vain pääse. Me etsimme jonkun aikaa oikealle rannalle ohjaavaa piskuista kylttiä, kunnes löysimme sen paikallisten opastamana Jalan batu nunggalan -kadun varresta. Jätimme skootterit parkkiin ja lähdimme patikoimaan rakenteilla olevan hotellin työmaan vierestä rantaa kohti.

Nähdessämme ensikerran vilauksen rannasta, tajusimme vasta, mitä olisi edessä. Näky oli viedä jalat alta, eikä vähinten siksi, että olimme niin korkealla. Seisoimme kallionkielekkeellä, jonka väliin jäi vihreänä humiseva sademetsä. Jossain kaukaisuudessa alhaalla näkyi viipale valkoista hiekkarantaa, josta alkoi horisonttiin jatkuva meri. Ranta oli pitkä, kalliolta katsellessa sen loppua ei näkynyt oikealla eikä vasemmalla.

Jos tahdoimme päästä rannalle, meidän olisi kuljettava tästä: jyrkkänä alaspäin viettävän kallionkielekkeen ja villinä kasvavan metsän läpi. Joillekin Uluwatun rannoille johtaa rakennetut portaat, mutta täällä ei. Joitakin kivenlohkareita oli sentään laitettu ikään kuin askelmiksi hankalimpiin paikkoihin ja metsän siimeksessä kiemurteleva pieni polku ei ollut täysin umpeenkasvanut. Päätimme koittaa. Jos tuntuisi liian hankalalta, voisimme kääntyä takaisin.

Kuopus kulki kantorepussa miehen selässä, ja minä ja esikoinen käsikädessä aina kun polulla vain mahtui kulkemaan vierekkäin. Otimme tukea metsän polun ylle tarjoamista oksista. Hiki liimasi paitamekkoni kiinni selkämykseen. Polun keskivaiheilla tunsin jonkun tuijottavan ja katsahdin ylös lehvästöön. Pari apinaa tuijotti menoamme intensiivisesti. Laitoin silmälasit paremmin päähän ja kehotin muuta reissuseuruetta pitämään katseensa polussa, etteivät apinat hermostuisi.

Pysähdyimme reitin varrella pari kertaa tasaamaan hengitystä, ja pääsimme kuin pääsimmekin noin puolentunnin vaeltamisen jälkeen perille rannalle. Missään ei näkynyt muita ihmisiä, ja meren pärskeet toivat iholle hetkessä tahmean suolakerroksen. Ranta oli tosiaan kuin salainen autioranta, vaikka sinne opasteet ja polku johtivatkin. Harva vain taitaa olla niin seikkailunjanoinen, että näkee vaivan päästäkseen rannalle asti.

Kävelimme tovin rantaviivaa pitkin, joka oli täynnä toinen toisiaan upeampia näkinkenkiä. Paratiisirantamaisuutta oli häiritsemässä vain se fakta, että kauempana rannassa oli valtavat määrät meren hietikolle oksentamia roskia. Jos ranta olisi ravintoloilla kuorrutettu (niitä ei ollut ainuttakaan) houkuttelemaan turisteja, rannan siisteydestä pidettäisiin parempaa huolta.

Nyt näimme koko päivänä vain kaksi muuta seuruetta meidän lisäksemme: Pariskunnan kävelemässä loputonta rantaa sekä perheen, joka oli rakentanut pienen suojan kai rannalta löytämistään laivanpalasista ja uppopuista.

Mietin vasta jälkikäteen, että kohtaamamme perhe – vanhemmat ja noin vuoden ikäinen lapsi – saattoivat ihan hyvin pitää majaa rannalla öidenkin yli. Niin ruskettuneita heidän länsimaalaiset ihonsa olivat ja hiukset sellaisilla rastoilla, että merituuli on niitä ehtinyt pyöritellä jo hyvän aikaa. Myös heidän hymynsä ja rennot olomuotonsa kertoivat siitä, että he olivat löytäneet tasapainoisen paikkansa maailmankartalla juuri siitä rakentamansa hökkelin varjosta.

Jos itse tahtoisin elää hetken seikkailijaperheen elämää autiorannalla, Nyang Nyangiin minäkin pesäni rakentaisin. Siellä oli tietynlaista muumitunnelmaa. Mitä vain voi tapahtua, samalla kun ei tapahdu yhtään mitään. Ruuan ja veden saamiseksi pitää tehdä töitä hikipäässä, sillä vaihtoehto on hankkia kalaa merestä tai kiivetä pitkä ja hankalakulkuinen polku ylös ja sen jälkeen taas alas.

Tällä kertaa me koimme autiorantaseikkailua rajatun yhden päivän ajan. Aurinko paistoi loimottaen repaleisen pilviverhon läpi, ja levitimme vilttimme hylätyn laivahylyn kokan alle. Laiva ei kuntonsa perusteella ollut seilannut maailman merillä vuosikausiin, mutta nyt se tarjosi meille pienen suojan auringolta.

Tutkimme rannan simpukoita, huuhdoimme hiet mereen ja vain istuimme meren tasaista kouhuntaa kuunnellen. Tämän maiseman talletan yhdeksi rakkaimmaksi muistokseni Balin-matkaltamme: lapset leikkimässä hylätyn laivan raunioilla ihot aurinkoa hehkuen ja mies huuhtomassa ihoaan meressä, joka oli sen hetken vain meidän.

Jaa: